Читать книгу Kristitty: Romaani - Hall Sir Caine - Страница 19

Sisällysluettelo

John Storm istui seuraavana aamuna huoneessaan käännellen kirjan lehtiä ja koetellen lukea, kun palvelija tuli ilmoittamaan, että eräs neiti pyysi häntä tavata. Se oli neiti Macrae. Hän astui sisään kasvot punottavina, huulet vavisten ja silmät kyyneleisinä. Hän puristi Johnin kättä pitkään, kuten ensi kerrallakin, ja sanoi värähtelevällä äänellä:

"Minua hävettää tulla tänne. Äiti ei tiedä, että olen täällä, mutta minä olen niin onneton, ja jos te voisitte minua auttaa —"

"Istukaa, neiti", sanoi John Storm.

"Minä tulin kertomaan teille —" sanoi hän, ja sitten hänen surullinen katseensa harhaili ympäri huonetta kiintyen taas John Stormin kasvoihin. "Se koskee lordi Robert Urea, ja minä olen niin onneton."

"Kertokaa minulle kaikki, rakas neiti, ja jos suinkin voin jollakin tavoin teitä auttaa —"

Hän kertoi kaikki. Se oli surkea juttu. Hänen äitinsä oli kihlannut hänet lordi Robert Urelle (muuksi sitä ei voinut sanoa) hänen ylhäisen säätynsä vuoksi, ja lordi oli ottanut tytön hänen rikkauksiensa vuoksi. Tyttö ei ollut milloinkaan rakastanut lordi Robertia ja hän oli aina tietänyt, että tämä oli hyvin huonomaineinen, mutta hänelle (nimittäin tytölle) oli aina opetettu, että tuommoisista seikoista välittäminen oli tyttömäistä ja lapsellista, ja siksi hän oli vähän aikaa taisteltuaan myöntynyt.

"Te moititte minua heikkoudesta", sanoi hän, ja John vastasi epäröiden:

"En, en minä moiti teitä — minä säälin teitä!"

"Niin", lisäsi tyttö, "se on kaikki nyt jo ollutta ja mennyttä, ja jos minua tuomio kohtaa ja jos äiti —"

"Oletteko sanonut, ettette voi mennä naimisiin hänen kanssaan?"

"Olen."

"Kuinka minä siis uskaltaisin teitä moittia!" sanoi John ja nousten seisaalleen hän työnsi pois kirjansa.

Tytön tummat silmät harhailivat huoneessa ja kiintyivät taasen Johniin loistaen ihmeellisesti.

"Minä kuulin teidän saarnanne sunnuntaina, herra Storm, ja minusta tuntui kuin olisin ollut aivan yksinäni kirkossa ja kuin te olisitte puhunut yksinomaan minulle. Ja eilisiltana teatterissa —"

"Mitä?"

John oli kävellyt huoneessa, mutta nyt hän seisahtui.

"Minä näin hänet aitiossa ystävänsä ja — kahden naisen seurassa."

"Olivatko he sairaanhoitajattaria?"

Tyttö huudahti hämmästyksestä ja sanoi: "Te siis tiedätte jo kaikki, ja teidän saarnanne oli siis aiottu minulle!"

John Storm ei ensin vastannut. Sitten hän sanoi vaivaloisesti:

"Te tahdotte minun apuani tuon avioliiton estämiseksi, ja minä lupaan koettaa. Mutta ellen onnistu, huolimatta siitä, mitä on tapahtunut ja mikä teitä odottaa tulevaisuudessa —"

"Oh", sanoi tyttö, "jos minulla olisi teidän voimanne apunani, olisin urhoollinen — en pelkäisi mitään."

"Hyvästi, rakas neiti", sanoi John Storm, ja ennen kuin hän saattoi sitä estää, oli tyttö kumartunut suutelemaan hänen kättänsä.

John Storm oli palannut kirjansa ääreen ja puristi sitä hermostunein hyppysin, kun hänen virkaveljensä samassa astui sisään tuoden sanan, että kanonikko pyysi tavata Johnia työhuoneessaan.

"Sanokaa hänelle, että olen juuri lähdössä sinne", sanoi John ja pastori Golightly rykäisi, kumarsi ja poistui. Kanonikolla oli myöskin ollut vieras sinä aamuna, nimittäin rouva Macrae itse. Hän oli istuutunut tiikerinnahalla peitetylle nojatuolille, nostanut tuoksuavan nenäliinansa silmilleen ja alkanut valitella surujaan.

Mercy oli asettunut hänen tahtoansa vastaan, ja siihen oli yksinomaisena syynä tuo uusi pastori, herra Storm. Mercy oli suorastaan kieltäytynyt jatkamasta kihlaustaan lordi Robertin kanssa, ja siihen oli ainoana syynä tuo hirveä sunnuntainen saarna. Se oli epärehellistä, se oli epäsiveellistä! Olipa todellakin kaunista opettaa tyttöjä seuraamaan oikkujaan ja olemaan välittämättä vanhempiensa tahdosta.

"Täällä minä olen puuhannut kaksi vuotta Lontoossa, tuhlannut kokonaisen omaisuuden tuon tytön tähden ja koettanut parastani hänen hyväkseen, ja kun vihdoin olen saamaisillani hänet kiinnitetyksi perheeseen joka on Englannin parhaimpia, niin tuo mies — tuo pappi — tuo… Kunniani kautta, se on tosiaankin ilkeätä, häpeällistä!" Ja hajuveteen kastettu nenäliina kohosi nenästä silmiin.

Kanonikko kohensi silmälasiaan. "Älkää välittäkö niin paljon siitä, hyvä rouva Macrae. Jättäkää asia minun huostaani. Neiti Macrae kyllä vielä taipuu ja —"

"Ah, teidän ei pidä tuomita häntä ulkomuodon nojalla. Te ette tunne hänen luonnettaan. Hän on oikea jäykkäniska, jos hän suuttuu. Mutta minä aion olla yhtä itsepäinen kuin hänkin — vien hänet takaisin Amerikkaan — en ikinä tuhlaa penniäkään hänen tähtensä —"

"Ja mitä herra Stormiin tulee", jatkoi kanonikko, "niin kyllä minä sen asian hoidan. Älkää antako tuolle onnettomalle saarnalle niin paljon arvoa — hiukan nuoruuden kuohua — olemmehan kaikki sitä kokeneet."

Rouva Macraen mentyä kanonikko soitti kahdesti herra Golightlylle ja sanoi:

"Käskekää herra Storm heti paikalla tänne."

"Mielelläni, herra kanonikko", sanoi pikku mies, mutta sitten hän viivytteli kumminkin.

"Tahdotteko jotain?" sanoi kanonikko kohennellen silmälasiaan.

"En ole koskaan tullut kertoneeksi teille, mitä näin hänen tekevän sinä yönä, jolloin lähetitte minut sairashuoneeseen."

"No, mitä?"

"Hän oli polvillaan katolisen papin edessä, joka kävi erään sairaan luona."

Kanonikon silmälasit putosivat nenältä, ja hänen leveät kasvonsa vääntyivät omituiseen hymyyn.

"Minä jo arvelinkin, että Rooman velho on kaiken tuon alkujuurena", sanoi hän. "Tuosta on ilmoitettava! hänen sedälleen, ja ellen vallan pahasti erehdy… Mutta käskekää hänet tänne."

John Stormilla oli yllään flanellipaita sinä aamuna ja hän astui raskain askelin huoneeseen heittäytyen käskemättä samaan tuoliin, jossa rouva Macrae juuri oli istunut.

Kanonikon silmäkulmien väliin ilmaantui kohtisuoria ryppyjä ja hän sanoi:

"Hyvä herra Storm. Minä olen koettanut niin kauan kuin mahdollista välttää tätä ikävää keskustelua. Mutta asia on semmoinen, että teidän viimeinen saarnanne on mitä suurimmassa määrässä loukannut minun seurakuntani naisia ja jos me jatkamme semmoisia opetuksia, tulevat parhaat jäsenet seurakunnastamme eroamaan. Minä en ole suuttunut teihin, päinvastoin tahtoisin vain teidän henkisenä esimiehenänne ja neuvonantajananne saada teidät ymmärtämään, että teidän käsityksenne uskonnosta ei millään tavalla vastaa yhdeksännentoista vuosisadan vaatimuksia. Semmoisessa uskossa ei ole mitään vapautta, ja pyhä Paavali sanoo, että missä Herran henki on, siellä on vapaus. Mutta teidän uskontonne teoriat ovat epäraamatullisia ja niiden paneminen käytäntöön on vahingollista. Teidän uskontonne on synkkä, rakas Storm, ja muistatteko mitä Lutherus sanoo synkästä uskonnosta — että perkele hyvin helposti voi väijyä sen takana. Itse hän meni naimisiin, kuten muistatte, hänellä oli lapsia, hän pelasi sakkia, hän näki mielellään nuorison tanssivan —"

"Minä en vastusta tanssia", sanoi John Storm, "minä vastustan vain nuottia."

"Mitä tarkoitatte?" sanoi kanonikko pistävästi, ja kohtisuorat rypyt sekä syventyivät että laajenivat.

"Minä tarkoitan, herra kanonikko", sanoi John Storm, "että puolet nuorisostamme nykyään — ja varsinkin Lontoon länsiosan nuoret naiset — pakotetaan tanssimaan 'surumarssin' sävelien mukaan."

Ja sitten hän puhui Mercy Macraen hirvittävästä asiasta, kuinka hänet ostetaan ja myydään ja kuinka perin huonomaineinen se mies on, jonka kanssa hänet pakotetaan naimisiin.

"Siitä minä juuri olin aikeessa tulla puhumaan teille, herra kanonikko — aioin pyytää teitä suojelemaan viatonta tyttöparkaa tuommoisesta pyhän avioliiton pilkkaamisesta. Hän ei ole enää lapsi, eikä laki voi auttaa häntä, mutta te voitte, sillä kirkon valta on teillä suojananne. Teidän ei tarvitse muuta kuin asettua tuota pirullisuutta vastaan ja sanoa —"

"Hyvä herra Storm" (kanonikko hymyili armollisesti ja kohenteli silmälasejaan), "kirkon asia on vahvistaa avioliittoja, eikä rakentaa niitä. Mutta jos tuo nuori neitonen tulisi minun luokseni, sanoisin hänelle: 'hyvä nuori neitiseni, syyt teidän valituksiinne ovat jokapäiväisempiä kuin luulettekaan; jättäkää kaikki romanttiset hullutukset, rakentakaa pesänne niin mukavasti kuin voitte ja tulkaa vuoden perästä takaisin kiittämään minua!'"

John Storm oli noussut seisaalleen. Veri kohosi hänen päähänsä ja se poltti sormenpäissäkin.

"Ja sillä tavalla nuo miehet sitten menevät ensin naimisiin köyhäin tytärten kanssa ja pyytävät sitten kirkon vahvistusta monivaimoisuudelleen —"

Mutta kanonikko oli kohottanut kätensä vaatien häntä vaikenemaan.

"Rakas nuori ystäväni, teidän poliisitarkastuksenne vähentäisi alahuoneen jäsenluvun mitättömiin ja hävittäisi koko ylähuoneen. Käytännöllinen uskonto on hellä ja järkevä. Me olemme kaikki inhimillisiä olentoja, vaikka silti voimme olla kunnon miehiä, ja jos ymmärtämätön nuori hupakko —"

Mutta John Storm oli jo porstuassa ja pani hatun päähänsä mennäkseen

Gloryn luo.

Glory ei ollut vielä herännyt lumoustilastaan. Muut elivät nykyisyydessä, mutta hän eli vielä eilispäivässä. Teatterin tunnelma oli vallannut hänet, ja todellisuus sai näytelmän värityksen. Se teki hänestä hellän naisen, mutta huonon hoitajattaren.

Hän aloitti päivänsä ulko-osastolla, ja sinne tuli köyhä eukko kantaen lasta, joka oli purrut kieltään. Kieli oli ommeltava ja lapsen täytyi jäädä muutamiksi päiviksi sairaalaan. "Antakaa minun panna lapsiraukka levolle, se on niin tottunut minuun", pyyteli vaimo. "Oletteko te sen äiti?" kysyi hoitajatar. "En, minä olen sen mummo." "Ei kukaan muu kuin äiti saa tulla osastoille muuta kuin vierailupäivinä." Vaimo-rukka rupesi itkemään. Gloryn piti kantaa lapsi vuoteelle ja hän kuiskasi mummolle: "Tulkaa tätä tietä", ja vaimo seurasi häntä. Tultuaan leikkausosastolle, sanoi hän sikäläiselle hoitajattarelle: "Tässä on lapsen äiti, joka tahtoisi asettaa pikkuraukan levolle."

Myöhemmin samana aamuna hänet lähetettiin samalle osastolle auttamaan.

Tuossa makasi sairas suurissa tuskissa ja pyysi häntä luokseen sanoen:

"Voi, hellittäkää tuota sidettä — se tappaa minut." Ja hän hellitti

sitä.

Teatterin lumoava tunnelma piti häntä vallassaan yhä vielä, ja kun osaston johtajatar hetkiseksi meni ulos, rupesi hän sairasvuoteen edessä olevalla lattian kulmalla matkimaan Beatricea ja Benedickiä ja sitä henkilöä, joka lauloi: "Neitoset älkää huokailko enää." Vuoteella lepäävä sairas oli Koenig, Pyhäin miesten kirkon kapellimestari, pieni, lihava saksalainen, jolla oli pitkät viikset, joita hän aina vuoteella maatessaankin vahasi ja käherteli. Glory oli ruvennut nimittämään häntä "virtahevoksi", ja nyt tuo sama virtahepo nauroi niin Gloryn tempuille, että hän vallan kierteli makuuvaatteiden seassa.

"Ach, Gott!" huusi hän, "mikä tyttö! En milloinkaan elämässäni ole nähnyt hänen vertaistaan näyttämöllä. Mikä ääni myöskin! Hiukan työtä vain hyvän johtajan avulla ja sitten — ach, mein Gott! Mitä sanovatkaan soittotaiteilijat? — Nerolla on sisässään Cremona-viulu, jolla hän luo kuolemattomat teoksensa. Teillä on Cremona-viulu sisässänne, rakas neiti, ja minä autan teitä saamaan sen esille. Mitä sanotte siitä?"

Nyt oli juuri se aika, jolloin ne sairaat, joilla oli varoja siihen, saivat sanomalehtensä, mutta he olivat kaikki heittäneet sanomalehdet syrjään, ja jokikinen silmä oli kiintynyt Gloryyn. Kaikki nauroivat ja muutamat taputtivat käsiään.

Sisar Allworthy astui sisään kotilääkärin seuraamana.

"Mitä tämä on?" äänsi hän. Glory tunnusti ja sai nuhteita.

"Kuka on irroittanut tämän siteen?" sanoi tohtori. Sairas koetti peitellä asiaa, mutta Glory tunnusti taas totuuden ja sai vielä kerran nuhteita.

"Ja kuka antoi luvan vaimolle tulla tänne osastolle?" kysyi hoitajatar.

"Minä annoin", sanoi Glory.

"Te ette kelpaa hoitajattareksi, neiti, ja minä aion tosiaankin ilmoittaa johtajattarelle, että olette aivan kykenemätön siihen toimeen."

Glory nauroi sisarta vasten kasvoja.

Silloin juuri saapui John Storm kanonikon luota. Hän vei Gloryn käytävään koettaen tyynnyttää häntä.

"Oh, älkää luulko, että minä aion koko elämäni iän pysyä sairaanhoitajattarena", sanoi hän. "Se saattaa kyllä olla hyvää ja naisellista työtä, mutta minä tahdon olla ihmisolento, jolla on myöskin sydän, enkä vain tuommoinen velvollisuuskone. Kuinka minä vihaan ja inhoan tätä ympäristöäni! Minä lopetan tämän kaiken vielä. Ennemmin tai myöhemmin se tapahtuu."

"Teidän elämänne on häiriintynyt, Glory, ja siksi te halveksitte ympäristöänne. Olitteko teatterissa eilisiltana?"

"Kuka siitä kertoi?… Entä sitten? Oletteko tekin niitä, jotka pidätte teatteria —"

"Minä en vastusta teatteria, Glory. Minä ajattelen tuota teidän elämänne häiriötä, ja se, joka siihen on syynä, ei ole teidän ystävänne vaan vihollisenne."

"Te tahdotte taas suututtaa minut, kuten ennenkin", ja Glory puri vapisevaa huultansa.

"Minä en tullut teitä suututtamaan, Glory. Minä tulin pyytämään, rukoilemaan teitä rikkomaan nuo inhoittavat suhteet."

"Siksi että te ette tunne ollenkaan noita — inhoittavia suhteita — kuten te niitä nimitätte."

"Minä tiedän, mistä puhun, lapsi. Noitten miesten elämä on pahaa pahempaa, ja minun sydäntäni vihloo, kun näen teidän joutuvan sellaisen elämän uhriksi."

"Te solvaisette minua taas. Te solvaisette minua alituiseen. Muut miehet koettavat minua miellyttää, mutta te… Sitäpaitsi en minä tahdo kuulla ystäviäni moitittavan. Niin kyllä, he ovat minun ystäviäni. Minä olin heidän kanssaan teatterissa eilen, ja minä aion mennä heidän luokseen kotiin teetä juomaan ensi lupapäivänäni. Joten siis olkaa hyvä ja —"

"Glory!"

Hän oli tarttunut toisella kädellään lujasti Gloryn ranteeseen.

"Te loukkaatte minua!"

"Te ette ikinä saa astua jalallanne noitten miesten huoneisiin."

"Antakaa minun mennä."

"Te olette kokematon kuin lapsi, Glory, ja minun velvollisuuteni on suojata teitä itseännekin vastaan."

"Päästäkää minut heti!"

"Älkää turmelko itseänne. Miettikää, kun vielä on aikaa. Muistakaa hyvää mainettanne, nimeänne."

"Minä menettelen aivan niinkuin tahdon."

"Kuulkaa! Vaikka minä olenkin valinnut papin viran, en silti ole elänyt koko elämääni käärittynä pumpulitukkoihin. Sallikaa minun kertoa teille, millaista tuollaisten miesten elämä todella on — miten parhainkin heistä viettää aikansa. Hän nousee kello yhdeksän aikana aamulla, kävelee puistossa, juo teetä jonkun kanssa, valittelee ja vaikeroi sitä, että hänen täytyy mennä päivälliskutsuihin karkaa varieteeteatteriin, syö illallista n.s. klubissa —"

"Te tarkoitatte lordi Robertia, mutta mikä oikeus teillä on sanoa —"

"Oikeus, mikä miehellä on, kun hän tietää, että se, josta hän puhuu, on tuhat kertaa pahempikin. Semmoinen henkilö luulee voivansa leikkiä köyhän tytön kanssa kuinka tahansa. Tyttö pankoon alttiiksi sielunsa, iankaikkisen autuutensa, mies ei kärsi mitään. Tänään hän leikkii tytön kanssa, huomenna hän nai toisen ja heittää ensimmäisen helvettiin."

"Tuon alla piilee jotain muuta. Sanokaa mitä tarkoitatte."

Mutta John Storm oli jo käännähtänyt ympäri ja jätti hänet.

Heti kun Glory pääsi vapaaksi, meni hän hakemaan Polly Lovea otaksuen löytävänsä hänet hänen omasta huoneestaan, mutta se olikin tyhjä. Poistuessaan tuosta pikku huoneesta näki hän paperipalan lattialla. Se oli huolellisesti kokoon käännetty kirje, ja hän luki sen, tuskin tietäen mitä teki, sillä hänen päätään huimasi, ja silmät olivat himmeinä kyynelistä. Siihen oli kirjoitettu:

"Te kysytte, aionko kokonaan ottaa sen omaksi lapsekseni. Tietysti, ja kasvattaa sen ikäänkuin se olisi oma synnyttämäni. Minä toivon, että teidän on vahva ja reipas poika, mutta jos se on tyttö —"

Glory ei ymmärtänyt, mitä hän luki. Kenenkä kirja se mahtoi olla? Se oli lähetetty osoitteella "X.Y.Z., Morning Post'in konttoriin."

Kuului nopeita askeleita ja Polly tuli sisään, katse lattiassa, ikäänkuin hakien jotain kadonnutta. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän sieppasi kirjeen Gloryn kädestä sanoen:

"Mitä sinä teet minun huoneessani! Onko sinun ystäväsi, herra pastori, käskenyt sinun vakoilla minua?"

Hänen kasvojensa ilme oli kamala, ja Glory, joka punastui häpeästä, meni pois virkkamatta sanaakaan.

Kun John Storm oli saapunut kotiinsa, odotti häntä siellä seuraava kirje kanonikolta:

"Tämänaamuisen keskustelumme jälkeen (joka keskeytyi niin omituisesti) on minulla ollut kunnia käydä tervehtimässä rakasta setäänne, herra pääministeriä, ja hän on samaa mieltä kuin minäkin, että teidän äskettäin suorittamat tutkintonne ja uuden toimintanne huolet ovat epäilemättä rasittaneet terveyttänne ja että olisi varovaisinta, jos ottaisitte lyhyen virkaloman. Minä siis suurimmalla ilolla suon teille viikon tai parin tai kuukaudenkin loman, aivan kuten itse suvaitsette määrätä, ja poissaolonne aikana koetan parhaan kykyni mukaan korvata sitä suurta vahinkoa, mitä joudumme kärsimään, kun emme saa käyttää hyväksemme teidän kallisarvoista apuanne."

Luettuaan nuo sanat John Storm heittäytyi tuolille ja purskahti pitkään, katkeraan nauruun. Mutta naurun loputtua tuntui hänestä äärettömän yksinäiseltä. Sitten hän muisti rouva Callenderin ja läksi hänen pieneen taloonsa Victoria Squaren varrelle, näytti hänelle kanonikon kirjeen ja kertoi hänelle kaikki.

"Valheita, valheita, valheita!" sanoi rouva Callender. "Voi, voi, poikaseni! Valhetella, tietää, että valhettelee, antaa muitten tietää, että valhettelee ja kumminkin jatkaa valhettelemistaan — siinä koko noitten muotipaimenten Ja heidän muotilaumojensa elämän viisaus. — Ja tuo nainen — hyi! Hän erosi miehestään kaksi vuotta ennen hänen kuolemaansa, ja mies kuoli hotellissa ulkomailla ilman ainoatakaan omaista luonaan, ja nyt vaimo kantaa hänen tukkaansa kultaisessa medaljongissa sydämellään. Semmoinen hän on! Mutta lopussa kiitos seisoo, poikaseni. Loma-aika virkistää teitä, sillä te olittekin tappamaisillanne itsenne työllä. Te aiotte kai viettää lupapäivänne pikku saarellanne, vai mitä?"

John Storm istui jalat ristissä, pää käden nojassa ja kyynäspää polvea vasten.

"Minä aion viettää ne yksinäni eräässä veljeskunnassa; Bishopsgaten varrella", sanoi John.

"No taivas varjelkoon tuota poikaa! Semmoistako ilmanvaihdosta te haluatte? Se saattaa soveltua semmoisille, joilla on vettä suonissaan, mutta teillä on verta, verta, poikaseni! Olkaa varuillanne!"