Читать книгу Kristitty: Romaani - Hall Sir Caine - Страница 7

Sisällysluettelo

John Storm oli lordi Stormin (perinnöllisen päärin) poika ja Englannin pääministerin, Erinin kreivin veljenpoika. Kaksi vuotta ennen Johnin syntymää olivat veljekset riitaantuneet naisen tähden. Se nainen oli Johnin äiti. Hän oli mennyt kihloihin nuoremman veljen kanssa ja jälkeenpäin rakastunut vanhempaan veljeen. Omantunnon ääni kielsi häntä rikkomasta kihlausta, ja hän totteli sitä. Sitten omatunto asettui yhteiskunnallisten lakien puolelle ja käski rakastavia eroamaan. Senkin he molemmat tekivät. Mutta tyttö-raukan oli helpompi erota elämästä kuin rakkaudestaan, ja paettuaan uskonnon turviin taistelusta aviovelvollisuuksiensa ja alkuperäisen rakkautensa välillä hän synnytti lapsen ja kuoli. Hän oli tyhjästä nousseen rikkaan pankkiirin tytär, jolle oli opetettu, että avioliitto ja rakkaus olivat kaksi eri asiaa. Hän vaihtoi rikkautensa arvonimeen, ja se kauppa toi hänelle kuoleman.

Hänen miehensä ei milloinkaan kiintynyt häneen. Lordi Stormin puolesta heidän avionsa oli ollut aivan itsekäs liitto, solmittu siksi, että hän toivoi itselleen perillistä, jotta hän siten perustamalla perheen saisi parannetuksi oman epäsuotuisan asemansa nuorempana poikana. Mutta synti avioliiton peruslakia vastaan, joka sanoo että tuon liiton tulee perustua rakkauteen, tuotti nopeasti koston.

Kuullessaan, että vaimo oli kuollut, tuli vanhempi veli hänen hautajaisiinsa. Iltaa ennen tuota päivää tuntui aviomiehestä vaikealta se, että hän oli sillä tavalla käyttäytynyt. Hän ei tosin koskaan ollut antanut aihetta skandaaliin, mutta hän ei liioin milloinkaan ollut peitellyt, ei edes poikansa äidiltä, syitä avioliittoonsa. Vaimo-raukka oli kuollut, mies oli ainoastaan pitänyt huolta siitä, että vaimon myötäjäiset oli maksettu, ja rakkauden ääni oli koko ajan vaiennut. Tuommoisten aatosten vaivaamana käyskenteli mies kaiken yötä huoneessaan ja aamun sarastaessa hän läksi kuolinhuoneeseen katsellakseen vainajan kasvoja vielä kerran. Avatessaan oven kuuli hän puoleksi tukahdutettuja huokauksia. Joku oli kumartunut vaaleitten kasvojen yli itkien kuin mies, jonka sydän on murtunut. Se oli veli.

Siitä päivin lordi Storm piti itseään vääryyttä kärsineenä henkilönä. Hän ei ollut milloinkaan välittänyt veljestään, ja nyt hän kokonaan päätti masentaa hänet. Hänen poikansa saisi sen tehdä. Poika tulisi kreivikunnan perilliseksi, sillä kreivi ei koskaan ollut mennyt naimisiin. Mutta tuommoinen myöhäinen kosto oli kovin mitätön. Kreivi oli antautunut valtiomiesuralle ja hänen nimensä alkoi tulla tunnetuksi. Lordi Storm ei ollut osannut käyttää tilaisuutta hyväkseen, vaikka hänet tosin oli kutsuttu ylähuoneen jäseneksi, mutta hän aikoi kasvattaa poikansa niin, että tämä häikäisisi koko maailman.

Siksi uhrasi isä koko elämänsä poikansa kasvatukseen. Tavallinen kasvatus oli hänen mielestään periaatteeltaan väärä. Koulut ja opistot ja klassikoiden tutkiminen oli hullutuksista hulluinta, siitä ei ollut vähintäkään hyötyä elämälle. Matkustaminen, se oli suuri opettaja. Sinä saat matkustaa vaikka aurinkoon asti, sanoi hän. Siksi kuljetettiin poikaa halki Europan ja Aasian, missä hän oppi hiukkasen hyvin monia kieliä. Hän oli isänsä alituinen toveri, ja menipä isä minne tahansa, sai poikakin tulla mukaan. Sovinnaissiveellisyys on ilettävää. Kotikasvatuksen päätarkoituksena oli aina ollut, niin arveli lordi, lasten pitäminen jos mahdollista täydellisessä tietämättömyydessä elämän tärkeimmistä seikoista ja toiminnoista. Mutta se ei ollut mahdollista, ja siitä syystä masentuminen, teeskentely, valhe ja salaiset synnit olivat puolen ihmiskunnan kirouksena. Siksi vietiin poika Kreikan ja Intian temppeleihin ja myöskin länsimaitten huvipaikkoihin. Ennenkuin hän oli täyttänyt kaksikymmentä vuotta, oli hän nähnyt jonkun verran miltei kaikkea, mitä maailmassa on olemassa.

Kun piti ruveta ajattelemaan Johnin tulevaisuutta, oli Englannilla juuri huolia siirtomaistaan. Nuo laajat alueet toisella puolen merta tahtoivat itse hoitaa omat asiansa. Silloin syntyi "brittiläis-pohjois-amerikkalainen sopimus", ja se antoi lordi Stormille aihetta ryhtyä toimintaan. Hänen veljensä, kreivi, koetti puoltaa rajoitettua itsehallintoa kruunun siirtomaille, mutta John Stormin isä keksi rohkean tuuman. Hän tahtoi nimittäin jakaa koko valtakunnan, yhdistetyt kuningaskunnat siihen luettuina, eri valtioihin, joilla kullakin oli oma itsehallintonsa. Siitä syntyisi "Ison Britannian Yhdysvallat."

Se oli oleva John Stormin valtio-oppi, ja sitä tarkoitusta varten asetti lordi Storm Man-saarella kuntoon talon, missä hän aina voisi pitää nähtävänään suunnitelmansa pienoiskoossa. Sinne perustettiin toimisto, jonka piti hankkia selko kaikista seikoista, joita John tulisi tulevaisuudessa tarvitsemaan. Sanomalehtiä tuli tuohon yksinäiseen tyyssijaan kaikista maailman ääristä, ja lordi leikkasi irti joka palasen, joka koski tätä ainetta. Hänen kirjastonsa oli tomuinen huone, jonka seiniä peitti suuri määrä ruskeita paperikääröjä, ja jokaiseen niistä oli kirjoitettu jonkun siirtomaan tai kreivikunnan nimi.

"Siihen menee kaksi ihmispolvea, poikaseni, ennenkuin se on toimitettu, mutta me muutamme Englannin historian."

Viisikymmenvuotisena hänen tukkansa oli lumivalkea ja hänen päänsä oli kuin suuren yökön.

Sillaikaa tuolle kaikkien noitten suurten suunnitelmien kohteelle, tuon lemmettömän avioliiton hedelmälle, kehittyi aivan oma persoonallisuus. Tuntui niinkuin hän olisi ollut aiottu suureksi mieheksi joka suhteessa, mutta luonto näytti tukahtuneen kesken. Kun katsoi hänen päätänsä, tuntui kuin hänestä olisi pitänyt tulla jättiläinen, eikä hän kumminkaan ollenkaan voinut kilpailla Anakin lasten kanssa. Kun kuunteli hänen puhettaan, olisi luullut hänestä kehittyvän neron, mutta ehkä hän olikin vain muutoin voimakas luonteeltaan. Parhaat ruumiin ja hengen voimat näkyivät hänessä menneen sydämeen. Ehkäpä tosiaankin hänen äitinsä surumielinen levottomuus ja tukahdutettu lempi oli jättänyt punaisen virran John Stormin sieluun.

Poikana ollessaan hän saattoi itkeä nähdessään kauniin maiseman luonnossa, kuullessaan kerrottavan urotöistä taikka surullisesti laulettavan tunteellisia pikku lauluja kadulla. Nähdessään linnunpesän, josta munat oli ryöstetty pois, hän purskahti itkuun, mutta kun hän sitten löysi särjetyt veriset kuoret polulta, muuttui suru raivoksi, ja hän sieppasi pyssyn isänsä kamarista ja läksi ulos kostamaan ryöstäjille.

Muutettuaan Man-saarelle huomasi hän aina käydessään kirkossa pienen punakiharaisen tytön, joka koko ajan katsella tuijotti häneen pastorin penkistä. John oli kahdenkolmatta vanha mies, mutta tuon lapsen silmät kiusasivat häntä. Milloin tahansa, päivin ja öin hän saattoi kuvitella näkevänsä niiden hohtavan loiston. Sitten hänen isänsä lähetti hänet Kanadaan tutkimaan sikäläistä valtiojärjestelmää. Palatessaan sieltä hän toi muassaan kanadalaisen kanootin ja amerikkalaisen purjeveneen sekä joukon demokraattisia mielipiteitä.

Kun hän ensi kerran purjehti Manin vesillä, huomasi hän rappeutuneen veneen ja pelasti siitä kaksi lasta. Toinen oli pastorin kirkonpenkissä istunut tyttönen, vaikka hän nyt oli kasvanut pitemmäksi ja sievemmäksi. Tyttö hiipi hänen turviinsa purjeveneessä, ja tietämättä miksi, kiersi John Storm käsivartensa hänen ympärilleen.

Tämän jälkeen antoi John Storm purjeveneelleen nimeksi Gloria, Gloryn nimen mukaan, ja otti tytön joskus kanssaan purjehtimaan. Huolimatta ikäerotuksesta oli heillä hauska kuin pojalla ja tytöllä keskenään. Valkoisessa kudotussa röijyssään ja villalakissaan näytti tyttönen aimo merimieheltä. Kun tuuli kävi vinhemmäksi ja vene alkoi kiikkua, hoiti hän peräsintä kuin mies, ja John Storm ajatteli itsekseen, että suloisempaa näkyä ei voinut uneksia. Kun taaskin tuuli tyyntyi ja purje lerpatti höllänä, oli tyttö hauskin toveri tyynellä, mitä toivoa saattoi. Hän lauleli ja samoin John Storm, ja heidän äänensä sulivat niin somasti yhteen. Gloryn lempilaulu oli "Tulkaa pojat, tulkaa tytöt"; John Stormin lempilaulu oli "John Peel". Näitä he saattoivat laulaa yhä uudelleen ja uudelleen tuntikausia yhtämittaa. Kesäiltoina, kun lahdelma uinui kuin väsynyt jättiläinen, niin hiljaa, että pieninkin aironloiske herätti kaiun vuorissa, kuuli kansa rannikolla kuinka vene souteli linnavuoren takaa, ja veneestä kaikui:

"Tunnetko John Peelin, tuon pojan pulskimman?

Tunnetko John Peelin, niin reippaan, rohkean?

Tunnetko John Pe-e-lin…"

Kaksi vuotta John Storm leikki lapsen kanssa, ja sitten hän huomasi, ettei tyttönen ollutkaan enää lapsi. Häntä rupesi säälittämään Gloryn asema. Tuo päiväpaisteinen sielu, tuo hilpeä, lahjakas olento, jonka silmät säkenöivät ja loistivat kuin salamat ja jonka ääni oli kuin lintusen viserrys, tuo kultakutrinen mustalainen, tuo pikku noita, keijukainen — millainen oli hänen tulevaisuutensa? Sääli muuttui toiseksi tunteeksi, ja vihdoin tunsi John Storm tuskaa rinnassaan joka kerta, kun hän ajatteli tyttöä. Kun Glory katsoi häneen, tunsi John poskensa hehkuvan. Hän alkoi tuntea toista puolta luonnostaan, intohimoista puolta, ja hän vetäytyi peloissaan pois. Tuo hurja voima, tuo myrsky, tuo raivoava tuli hänen sisässään, Jumala yksin tiesi, minne se hänet johtaisi. Ja paitsi sitä hän oli lupautunut tulevaisuudelle, tai oikeammin, hänen isänsä oli luvannut hänet.

Isänsä synkästä talosta, jossa tuuli alati humisi puitten latvoissa, hän katseli Glenfabaa, ja se näytti hänestä olevan kuin pieni, valkoinen, auringon valaisema pilvenhattara. Hänen sydämensä kaipasi alati tuota päiväistä paikkaa. "Glory! Glory!" Sääli, sääli, että tyttö näytti käsittävän kaikki ja ymmärsi varsin hyvin, mikä heitä erotti. Hän punastui häpeästä, kun hänen aina täytyi käyttää samoja vaatteita Johnin nähden, ja pää kallellaan, katse harhaillen hän puhui tulevista päivistä, jolloin John jättäisi saaren ja menisi Lontoosen tullakseen tunnetuksi ja unohtaisi kaikki ystävänsä ja tämän rakkaan vanhan saaren. Tuollaiset puheet vihloivat John Stormin sydäntä. Vaikka hän oli nähnyt paljon maailmaa, ei hän ymmärtänyt ollenkaan, miten tyttöjen on tapana haastella.

Taistelu oli lyhyt. John Storm alkoi käyttää yksinkertaisempia pukuja — vaatimattomasta kankaasta tehtyä takkia ja flanellipaitaa, — rupesi sanomaan mainetta tyhjäksi koruksi vain ja vakuuttamaan isälleen, että hän oli yläpuolella kaiken tyhmän sovinnaisuuden.

Isä lähetti poikansa Austraaliaan. Silloin hänen elämänsä tosihuolet alkoivat. Hän matkusti maailman halki silmät auki, jolloin hän näki köyhien kärsimykset ja huomasi kaikki uudessa valossa. Tietämättään hän nyt menetteli samoin kuin hänen äitinsäkin, joka pakeni uskonnon turviin hakemaan lohdutusta tukahdutetun rakkautensa tuskille. John Storm oli kasvatettu jonkinmoiseksi imperialisti-demokraatiksi, mutta nyt hän rupesi korjailemaan isänsä opetuksia. Englanti ei tarvinnut lisää parlamentteja, se tarvitsi lisää apostoleita. Kansa ei tullut suureksi ja vapaaksi siten, että sille annettiin äänioikeus, vaani siten, että sen sielua vahvistettiin. Nyt ei kysytty sellaista miestä, joka laatii suunnitelmia tullakseen kuuluisaksi, vaan miestä, joka on valmis uhraamaan, valmis rupeamaan pieneksi, jos hän on suuri, köyhäksi, jos hän oli rikas. Nyt kysyttiin apostolia, tuhansiakin apostoleita, jotka ollen kuolleita maailman kunnialle, sen rikkauksille, sen houkutuksille, olisivat valmiita tekemään työtä Kristuksen hengessä ja uskomaan, että kieltäytymisessä, joka oli Jeesuksen opin "salaisuus", oli maailman ainoa pelastus.

Hän kuljeskeli Melbournen ja Sydneyn köyhimmissä osissa ja sittemmin Lontoon kurjaliston kortteleissa, palasi Man-saarelle kristillis-sosialistina ja ilmoitti isälleen aikovansa antautua kirkon palvelukseen.

Vanhus ei raivonnut eikä riehunut. Hän hoiperteli huoneeseensa kuin härkä pilttuuseensa saatuaan kuoliniskun teurastajalta. Tomuisessa vanhassa toimistossaan, jonka seiniä nimikirjoituksilla varustetut, sanomalehtiotteita sisältävät kääröt peittivät, hän käsitti, että kaksikymmentä vuotta hänen elämästään oli tuhlaantunut hukkaan. Poika oli eri olento, eri laatua, ja isä oli vain siemen, jonka täytyi näivettyä ja kuolla pois, kun nuori taimi pääsi omin voimin kasvamaan.

Sitten hän koetti hiukan vastustaa.

"Mutta ethän sinä, noin lahjakas poika, toki heittäne kuuluisaa nimeä tuolla lailla pois?"

"Minä en välitä vähääkään kuuluisasta nimestä, isä", sanoi John. "Minä tulen voittamaan suuremman voiton kuin missään parlamentissa voi saavuttaa."

"Mutta poikani, rakas poikani! Täytyy olla joko kameli tai kamelin kuljettaja; ja ylhäinen seurapiiri —"

"Minä inhoan ylhäistä seurapiiriä, ja ylhäinen seurapiiri vihaisi minua. Herra säästää sitä vain muutamien hurskaiden ihmisten tähden, niinkuin hän säästi Sodomaa Lotin tähden."

Käytyään tuon kiirastulen läpi ja saatuaan vanhan isänsä sydämen melkein murtumaan meni hän hakemaan palkkaansa Glorylta. Hän löysi tytön tavalliselta paikalta vuoren rinteeltä.

"Minä punastuin teidän tullessanne, eikö niin?" sanoi tyttö. "Sanonko miksi?"

"Miksi?"

"Tämän tähden", sanoi hän nopeasti pyyhkäisten kädellään rintaansa.

John Storm näytti hämmästyneeltä.

"Ettekö nyt ymmärrä? Tämä vanha riepu — jota minä käytin jo ennenkuin te läksitte."

Nuoren miehen teki mieli sanoa hänelle kuinka suloiselta hän näytti siinä — suloisemmalta kuin koskaan, nyt kun hänen rintansa kuvautui tuon kudotun röijyn alla ja kun hänen vartalonsa oli käynyt niin pehmeäksi ja sulavaksi. Mutta vaikka tyttönen nauroi, huomasi John Storm hänen häpeävän köyhyyttään, ja häntä piti lohduttaa.

"Minä tulen kohta köyhäksi itsekin, Glory. Olen riitautunut isäni kanssa ja aion mennä kirkon palvelukseen."

Gloryn kasvot synkistyivät. "Ooh, minä en luullut kenenkään vapaaehtoisesti rupeavan köyhäksi. Köyhä mies voi kyllä ruveta papiksi, mutta minä vihaan köyhänä olemista, se on hirveätä."

Maailma musteni John Stormin silmissä; hän tunsi surua ja tuskaa. Hän oli pettynyt Gloryyn nähden. Tyttö oli turhamielinen, maailmaa rakastava, hänen oli mahdotonta käsittää korkeampia asioita. Hän ei koskaan saisi tietää, minkä uhrauksen John Storm oli tehnyt hänen tähtensä. Glory ei välittäisi tästälähin Johnista, mutta sama se. Sitä vakavammin jatkaisi mies uraansa nyt, sillä perkele oli tähdännyt nuolensa häneen, mutta se ei ollut sattunut.

"Jumalan avulla kiinnitän lippuni maston huippuun", sanoi John Storm.

Hän päätti jatkaa kulkuaan samaan suuntaan. Hänellä oli tuota voimaa, jota sanotaan karaktääriksi. Kirkko oli ennen ollut hänen majakkanaan, nyt siitä oli tuleva hänen turvapaikkansa.

Valmistukset eivät tuottaneet hänelle mitään vaikeuksia. Vuoden ajan hän oli lukenut Englannin teologien teoksia — Jeremy Taylorin, Hookerin, Butlerin, Waterlandin, Pearsonin ja Puseyn — ja kun hän oli valmis virkaan, hankki hänen setänsä, Erinin kreivi, joka nyt oli pääministerinä, hänelle apulaisen paikan kuuluisan ja mahtava kanonikko Wealthyn luona, Pyhäin miesten kirkossa Belgraviassa. Lontoon piispa pyysi hänelle nimityskirjan Sodorin ja Manin piispalta, joka tutki ja määräsi hänet virkaan.

Samana aamuna, jona hänen piti lähteä Lontooseen, sanoi hänen isänsä, jonka kanssa hänellä oli ollut monta tukalaa kohtausta, nämä sanat hyvästiksi: "Koska olen käsittänyt, että sinä aiot tästälähin elää köyhänä, niin otaksun, että sinä et tarvitse äitisi perintöä, ja pidätän siis itselleni oikeuden käyttää sitä muulla tavoin, ellet mahdollisesti tarvitse sitä sen nuoren neidin käytettäväksi, joka kuuluu lähtevän kanssasi."