Читать книгу Qvo vadis - Henryk Sienkiewicz - Страница 10

Sisällysluettelo

Siihen aikaan, jolloin Acte oli Neron rakastettu, olivat Rooman ylhäisimmätkin päät taipuneet hänen edessään. Hän ei koskaan ollut halunnut sekaantua yleisiin asioihin, ja jos hän joskus oli käyttänyt hyväkseen vaikutusvaltaansa nuoreen hallitsijaan, oli hän tehnyt sen rukoillakseen armoa jollekin. Hiljaisena ja nöyränä oli hän saanut osakseen paljon kiitollisuutta, eikä hänellä ollut yhtään vihamiehiä. Ei edes Octavia ollut saattanut kadehtia häntä. Sillä kadehtijoiden mielestä täytyi hänen tuntua aivan liian turvattomalta. Kaikki tiesivät, että hän yhä rakasti Neroa surumielisellä, sairaalloisella rakkaudella, joka ei saanut ravintoa toivosta, vaan ainoastaan muistoista niiltä ajoilta, jolloin Nero oli sekä nuorempi ja rakastavaisempi että parempi. Kaikki tiesivät, ettei hän noista muistoista saattanut erottaa ajatuksiaan ja sieluaan. Koska ei taas ollut vähintäkään pelkoa siitä, että Caesar palaisi hänen luokseen, pidettiin häntä täydellisesti turvattomana olentona, ja siitä syystä sai hän elää rauhassa. Poppaeakin piti häntä hiljaisena palvelijana, joka on niin vaaraton, ettei häntä kannata ruveta edes palatsista karkoittamaan.

Koska Caesar kerran oli rakastanut häntä ja sitten hylännyt hänet ilman minkäänlaista raivoa, aivan levollisesti ja melkein kuin leikillä, niin häntä vieläkin kohdeltiin jonkinlaisella kunnioituksella. Vapautettuaan hänet oli Nero palatsistaan antanut hänelle asunnon, jossa oli erityinen cubiculum ja tarpeeksi palvelijoita. Ja niinkuin aikoinaan Pallas ja Narcissus, vaikka olivatkin Klaudiuksen vapautettuja, olivat saaneet istua Klaudiuksen kemuissa, jopa mahtavina ministereinä kunniapaikoilla, niin Actekin vielä joskus kutsuttiin Caesarin pöytään. Mahdollisesti hänen kauneudellaan tahdottiin koristaa kemuja. Ystäviensä seurassa ei Caesar enää viime aikoina ollut välittänyt mistään. Hänen pöydässään istui mitä kirjavin joukko kaikista säädyistä ja ammateista. Siellä oli senaattoreja—pääasiallisesti sentään sellaisia, jotka samalla suostuivat olemaan narreinakin—, oli patriseja, sekä nuorempia että vanhempia, joita houkutteli herkut, juomingit ja mellastus. Siellä oli ylhäisiä naisia, jotka häikäilemättä illalla pukeutuivat vaaleaan valetukkaan ja läksivät huvittelemaan pimeille kaduille. Oli korkeita virkamiehiä ja pappeja, jotka täyden pikarin ääressä olivat valmiit tekemään pilkkaa omista jumalistaan. Sitäpaitsi kaikenkarvaista roskaväkeä, mikä laulajana, mikä näyttelijänä, soittoniekkana, tanssitaiturina tai tanssijattarena, mikä runoilijana, joka lausuessaan omia runojaan vain ajatteli kolikoita, jotka lankesivat hänen kouraansa siitä hyvästä, että hän kehui Caesarin runoja. Nälkäiset filosofit seurasivat ahnein katsein ruokia. Vihdoin mainittakoon vielä kuuluisat vaununohjaajat, ilveilijät, silmänkääntäjät, sadunkertojat, narrit ja kaikkinaiset maankulkijat, jotka muoti ja tyhmyys oli korottanut lyhytikäiseen kuuluisuuteen ja joista useat koettivat pitkillä hiuksilla peittää korvansa, niissä kun vielä oli läpi, orjanmerkki.

Suuret vieraat istuutuivat suoraa päätä pöytään, pienemmät pitivät aterian aikana huolta huvituksista ja odottivat kiihkeästi hetkeä, jolloin palvelijat sallisivat heidän päästä ruoka- ja juomajätteiden kimppuun. Tällaisten vieraiden hankkimisesta pitivät Tigellinus, Vatinius ja Vitellius huolta, ja monasti heidän myöskin oli täytynyt hankkia vieraille vaatteet, ennenkuin he saattoivat tulla Caesarin huoneisiin. Caesar muuten piti juuri senkaltaisesta seurasta, sillä siellä hän saattoi käyttäytyä vapaasti. Hovin ylellisyys kultasi kaikki ja peitti kaikki loistollaan. Ylhäiset ja alhaiset, suurten sukujen jälkeläiset ja roskaväki kaupungin kaduilta, mahtavat taiteilijat ja kurjat, ala-arvoiset kyvyt—kaikki pyrkivät hoviin, saadakseen häikäistyille silmilleen tyydytystä tuosta loistosta, jonka säteilyä tuskin ihmismieli pystyi käsittämään, ja päästäkseen likelle tuota kaiken armon, rikkauden ja hyvyyden lähdettä, jonka ainoa silmäys saattoi polkea ihmisen maan tasalle, mutta myöskin ylentää määrättömiin.

Tänä päivänä piti Lygiankin ottaa osaa tuollaisiin kemuihin. Ei ollut kumma, että näin heti muuton jälkeen pelko, epävarmuus ja jonkinlainen huumaus täytti hänen mielensä ja että häntä halutti asettua vastarintaan. Hän pelkäsi Caesaria, pelkäsi ihmisiä, pelkäsi palatsia, jonka melu pani ajatukset sekaisin, pelkäsi kemujakin, joiden häpeällisyydestä hän oli kuullut Auluksen, Pomponia Graecinan ja heidän ystäviensä puhuvan. Vaikka hän oli nuori tyttö, ei hän ollut tietämätön, sillä näihin aikoihin oli miltei mahdotonta estää tietoja pahuudesta tunkeutumasta lastenkin korviin. Lygia tiesi kyllä, että häntä tässä palatsissa uhkasi turmio. Olihan Pomponia eronhetkenäkin varoittanut siitä. Mutta Lygia oli nuori ja turmeltumaton, hän tunnusti korkeaa oppia, jota kasvatusäiti kaikin voimin oli teroittanut hänen mieleensä, ja hän päätti varjella itseään turmiolta. Hän tahtoi tehdä sen sekä äidin että itsensä ja tuon jumalallisen opettajan tähden, johon hän uskoi ja jota hän rakasti koko lapsellisen sydämensä voimalla hänen suloisen oppinsa, katkeran kuolemansa ja ylösnousemisensa kunnian takia.

Koska hän tiesi, ettei Aulus eikä Pomponia Graecina enää olleet vastaamassa hänen käytöksestään, niin hän mietti, eikö olisi paras kieltäytyä menemästä kemuihin. Toiselta puolen pelko ja levottomuus ääneen huusivat hänen mielessään, toiselta puolen heräsi hänessä halu osoittaa rohkeutta ja kärsivällisyyttä, alistua tuskiin, jopa kuolemaankin. Olihan jumalallinen opettaja niin käskenyt. Olihan hän itse antanut esikuvan. Olihan Pomponia sanonut, että hänen uskonsa tunnustajat koko sielustaan halajavat tuollaista koetusta ja tulisesti rukoilevat sitä. Lygiankin, hänen vielä ollessaan Auluksen talossa, oli väliin vallannut halu kokea sitä. Hän oli kuvitellut itsensä marttyyrina, käsissä ja jaloissa haavat, lumivalkeana, yliluonnollisen kauniina olentona, jota valkeat enkelit kantoivat taivaan sineä kohti. Ja sellaisia näkyjä hänen mielikuvituksensa yhtämittaa oli luonut. Niissä oli paljon lapsen haaveilua, mutta samalla niissä oli jonkinlaista itseihailua, josta Pomponia oli moittinut. Nyt kun tottelemattomuus Caesarin tahtoa vastaan saattoi tuottaa hirveän rangaistuksen ja kun unelmoidut kärsimykset saattoivat muuttua todellisiksi, liittyi kauniisiin mielikuviin ja haaveiluihin jonkinlainen kauhunsekainen uteliaisuus: minkähänlaisen rangaistuksen ja minkähänlaisia kidutuksia he hänelle määräisivät?

Hänen puoleksi lapsellinen mielensä häilyi sinne tänne. Mutta kun Acte sai selville syyn hänen päättämättömyyteensä, katseli hän häneen kummissaan, ikäänkuin hän olisi luullut tytön puhuvan kuumehoureissaan. Nousta vastustamaan Caesarin tahtoa! Heti ensi hetkestä yllyttää vastaansa hänen vihansa! Niin saattoi puhua ainoastaan lapsi, joka ei tietänyt, mitä sanoi. Omilla sanoillaanhan Lygia niinmuodoin osoitti, ettei hän ollut mikään panttivanki, vaan kansansa hylkäämä tyttö, jota ei enää suojellut hänen kansansa oikeus. Ja entä jos suojelisikin, niin olihan Caesar niin mahtava, että hän kiukkuisuuden hetkenä saattoi polkea kaikki oikeudet jalkainsa alle. Koska Caesar nyt oli suvainnut ottaa hänet tänne, niin hän määräsi hänen kohtalonsa. Hän oli vallan alla, jonka yläpuolella ei ollut toista maailmassa.

"Niin," jatkoi hän, "minäkin olen lukenut Paavali Tarsolaisen kirjeitä ja tiedän, että maailman yläpuolella hallitsee Jumala ja Jumalan Poika, joka on noussut kuolleista, mutta maailmaa hallitsee vain Caesar. Älä unohda sitä, Lygia. Tiedän senkin, ettei sinun uskosi salli sinun ruveta siksi, mikä minä olen ollut, ja että teidän, kuten stoikkojen, joista Epictetus on kertonut minulle, täytyy valita kuolema, jos valittavaksenne sattuu kuolema tai häpeä. Mutta mistä sinä tiedät, että sinua odottaa juuri kuolema eikä häpeä? Etkö ole kuullut puhuttavan Sejanuksen tyttärestä? Hän oli vielä aivan nuori tyttö, ja koska laki kieltää kuolemalla rankaisemasta neitsyttä, niin käski Tiberius, jottei tätä lakia loukattaisi, ensin häväistä hänet. Lygia, Lygia, älä ärsytä Caesaria! Kun tulee ratkaiseva hetki, jolloin sinun täytyy valita häpeä tai kuolema, niin menettele kuten oikeutesi käskee, mutta älä vapaaehtoisesti etsi turmiota äläkä turhien syitten takia ärsytä maallista, hirveää jumalaa."

Acte oli puhunut suurella hellyydellä ja innostuksella ja koska hän oli likinäköinen, toi hän suloiset kasvonsa likemmä Lygian kasvoja, ikäänkuin saadakseen selville, minkä vaikutuksen hänen sanansa olivat tehneet.

Lygia kiersi lapsellisella luottamuksella käsivartensa hänen kaulaansa ja virkkoi:

"Sinä olet niin hyvä, Acte!"

Actea liikutti hänen luottamuksensa ja kiitoksensa ja hän painoi tytön rintaansa vastaan. Samassa hän sentään irroitti hänet syleilystään ja puhui:

"Onneni on mennyt ja iloni on mennyt, mutta paha en ole."

Sitten hän kiirein askelin alkoi astella edestakaisin huoneessa ja puheli itsekseen, ikäänkuin epätoivoissaan:

"Ei! Hänkään ei ollut paha! Siihen aikaan piti hän itseään hyvänä ja tahtoi olla hyvä. Minä sen parhaiten tiedän. Kaikki muu tapahtui myöhemmin … sitten, kun hän lakkasi rakastamasta… Toiset hänet tekivät tällaiseksi … niin, toiset—ja Poppaea."

Hänen silmänsä tulivat täyteen kyyneleitä. Jonkun aikaa Lygia katseli häntä sinisillä silmillään, mutta virkkoi vihdoin:

"Säälitkö häntä, Acte?"

"Säälin!" vastasi kreikatar synkästi.

Ja taasen hän alkoi astella, väännellen käsiään ikäänkuin tuskissaan, kasvoissa neuvoton ilme.

Mutta Lygia jatkoi arasti kyselyään:

"Rakastatko häntä, Acte?"

"Rakastan…"

Hetkisen perästä hän lisäsi:

"Minä olenkin ainoa, joka häntä rakastan."

He vaikenivat molemmat, ja Acte koetti koota mielenmalttinsa, joka muistojen kautta oli tullut järkytetyksi. Kun hänen kasvonsa vihdoin olivat saaneet takaisin tavallisen, tyynen surumielisyytensä, puhkesi hän puhumaan:

"Puhukaamme sinusta, Lygia. Älä ajattelekaan Caesarin tahdon vastustamista. Se olisi hulluutta. Muutoin voit olla aivan levollinen. Minä tunnen tämän talon perinpohjin ja tiedän, ettei sinua Caesarin puolelta uhkaa mikään vaara. Jos Caesar olisi käskenyt ryöstää sinut itseään varten, ei sinua olisi tuotu Palatinukselle. Täällä hallitsee Poppaea ja nyt, synnytettyään Nerolle tyttären, on hän entistä itsevaltiaampi… Ei. Nero tosin on käskenyt sinun saapumaan kemuihin, mutta eihän hän vielä ole nähnyt eikä kysynyt sinua eikä siis välitä sinusta. Mahdollisesti hän sinut riisti Aulukselta ja Pomponialta vain kiusoitellakseen heitä. Petronius kirjoitti minulle, että ottaisin sinut huostaani, ja saman kirjoitti, kuten tiedät, Pomponia. Luultavasti he ovat keskenään sopineet asiasta. Tai ehkä Petronius teki sen Pomponian pyynnöstä. Jos niin on, että hänkin Pomponian pyynnöstä valvoo kohtalojasi, niin ei sinulla ole mitään hätää, ja kuka tietää, vaikka hän saisi Neron lähettämään sinut takaisin Auluksen taloon. En tiedä, pitääkö Nero Petroniuksesta, mutta ainakin hän harvoin uskaltaa olla toista mieltä kuin Petronius."

"Oi Acte," vastasi Lygia, "Petronius kävi meillä vähää ennen kuin minut vietiin kotoa, ja äiti oli vakuutettu siitä, että Nero hänen kehoituksestaan päätti noudattaa minut."

"Se olisi paha!" huudahti Acte.

Hetkisen mietittyään jatkoi hän:

"Ehkä Petronius jonakin iltana vain tuli kertoneeksi Nerolle Auluksen talossa nähneensä lygien panttivangin, ja ehkä Nero, joka saattaa kadehtia omaa valtaansakin, vaati pois sinut ainoastaan siitä syystä, että panttivangit kuuluvat Caesarille. Hän muuten ei pidä Auluksesta eikä Pomponiasta… Ei. Jos Petroniuksen tarkoitus olisi ollut ryöstää sinut Aulukselta, niin olen varma, että hän olisi menetellyt toisin… En tiedä, onko Petronius parempi kuin muut Caesarin likeiset, mutta toisenlainen hän kumminkin on… Ehkä muuten keksit jonkun toisenkin, joka tahtoisi ajaa asiaasi. Etkö Auluksen luona nähnyt ketään Caesarin likeisistä?"

"Näinhän minä Vespasianuksen ja Tituksen."

"Caesar ei pidä heistä."

"Ja Senecan."

"Senecan neuvosta olisi seuraus, että Caesar menettelisi aivan päinvastoin."

Lygian kasvoille nousi heleä puna.

"Ja Vinitiuksen."

"Häntä en tunne."

"Hän on Petroniuksen sukulainen ja hiljan palannut Armeniasta."

"Luuletko että Nero pitää hänestä?"

"Kaikki pitävät Vinitiuksesta."

"Luuletko että hän suostuisi ajamaan asiaasi?"

"Kyllä."

Acte hymyili hellää hymyä ja lausui:

"Sitten varmaankin näet hänet kemuissa. Sinun täytyy mennä niihin, ensiksi jo sentähden, että sinun täytyy… Ainoastaan sellainen lapsi kuin sinä voi muuta ajatellakaan! Toiseksi sentähden, että jos tahdot palata Auluksen taloon, täytyy sinun saada tilaisuus pyytää Petroniusta ja Vinitiusta käyttämään vaikutusvaltaansa hyväksesi. Jos he olisivat täällä, niin he aivan varmaan sanoisivat aivan samaa kuin minä: että olisi hulluutta nousta vastarintaan. Mahdollisesti Caesar ei huomaisi poissaoloasi, mutta jos hän huomaisi ja tulisi ajatelleeksi, että olet uskaltanut vastustaa hänen tahtoaan, niin ei sinua enää mikään pelastaisi. Mene, Lygia… Kuuletko melua talosta? Aurinko alenee, ja pian alkavat vieraat saapua."

"Olet oikeassa, Acte," vastasi Lygia. "Minä seuraan neuvoasi."

Ei hän itsekään tietänyt, mikä oikeastaan ratkaisevasti vaikutti hänen päätökseensä. Hänen teki kyllä mielensä tavata Vinitius ja Petronius, mutta naisellisella uteliaisuudella halusi hän myöskin edes kerran eläessään nähdä kemut, Caesarin, hovin, kuuluisan Poppaean ja kaikki muut tuollaiset kaunottaret, sekä koko tuon sanomattoman komeuden, josta koko Rooma kertoi kummallisia asioita. Ja Acte oli oikeassa, sen tyttö selvästi tunsi. Hänen täytyi mennä. Kun siis sekä täytymys että selvä järki ja salainen halu veivät aivan samaan tulokseen, niin hän lakkasi epäilemästä.

Acte vei hänet nyt omaan unctuariumiinsa voidellakseen ja pukeakseen hänet. Eihän Caesarin talossa ollut puutetta orjattarista; Actenkin palveluksessa niitä oli joukottain, mutta koska Acte tahtoi osoittaa erityistä ystävällisyyttä neitoa kohtaan, jonka viattomuus ja kauneus oli valloittanut hänen sydämensä, päätti hän itse pukea hänet. Pian saattoikin huomata, että nuoressa, surumielisessä kreikattaressa, vaikka hän oli lukenut Paavali Tarsolaisen kirjeitä, oli säilynyt suuri määrä muinais-helleniläistä henkeä, johon ruumiillinen kauneus vaikutti voimakkaammin kuin kaikki muu maailmassa. Kun hän oli riisunut Lygian ja näki hänen sekä notkean että täyteläisen vartalonsa, joka oli kuin helmistä ja ruusuista rakennettu, pääsi häneltä hämmästyksen huudahdus. Hän astui pari askelta taapäin, katseli ihastuksissaan hänen verrattoman kaunista, keväistä vartaloaan ja puhkesi vihdoin puhumaan:

"Lygia, sinä olet tuhat kertaa kauniimpi Poppaeaa!"

Mutta tyttö, kasvatettuna Pomponian ankarassa talossa, jossa kainous vallitsi silloinkin, kun oli koolla vain naisia, seisoi hänen edessään ihanaisena kuin unennäkö, sopusuhtaisena kuin Praxiteleen veistämä kuva tai laulu, ujo puna poskilla, polvet koossa, kädet rinnoilla ja silmät luotuina maahan. Vihdoin hän äkkinäisellä liikkeellä irroitti kätensä, aukaisi hiuspalmikkonsa ja samassa hetkessä heilautti päätään, niin että ne aukenivat ja verhosivat hänet kuin viittaan.

Acte likeni häntä ja virkkoi, silitellen hänen tummia hiuksiaan:

"Oi, kummoiset hiukset sinulla on!… En pane niihin kultajauhoa, ne loistavat itsestään ikäänkuin kiharoihin olisi siroitettu kultaa… Ehkä sentään sinne tänne siroitan vähän kiiltoa, mutta aivan, aivan vähän, vaan, ikäänkuin säteenä loistamaan… Ihana mahtaa olla lygiläinen maanne, koska siellä kasvaa tällaisia neitoja."

"En muista sitä," vastasi Lygia. "Mutta Ursus on kertonut, että siellä on metsiä, metsiä, metsiä."

"Juuri metsissä kukat kukkivat," sanoi Acte, upottaen kätensä vaasiin, joka oli täynnä verbena-öljyä, ja alkaen sillä voidella Lygian hiuksia.

Saatuaan tämän työn tehdyksi, rupesi hän hiljalleen voitelemaan tytön ruumista hyvänhajuisella Arapian öljyllä. Sitten puetti hän hänet pehmeään, kullankarvaiseen tunikaan, jossa ei ollut hihoja ja jonka päälle oli tuleva lumivalkea »peplum». Mutta koska nyt oli aika käydä järjestämään hiuksia, kääri hän väliaikaisesti tytön jonkinlaiseen leveään viittaan, jota sanottiin synthesikseksi, istutti hänet nojatuoliin ja uskoi orjattaren käsiin, saadakseen hiukan etempää seurata kampaamista. Samaan aikaan polvistui kaksi orjatarta pukemaan Lygian jalkaan valkeita, purppuralla kirjailtuja kenkiä, jotka kultaisilla nyöreillä köytettiin ristiin valkoisten nilkkain ympäri. Kun vihdoin kampaaminenkin oli päätetty, järjestettiin peplum kauniisiin keveisiin poimuihin. Acte pani vielä helmet kaulaan ja siroitti sinne tänne hiuksille kultatomua. Sitten hän käski ruveta puettamaan itseään, mutta seurasi kaiken aikaa ihastunein silmin Lygiaa.

Pian hän olikin valmis, ja kun ensimmäiset kantotuolit likenivät pääkäytävää, astuivat he sisään sivukäytävästä, josta saattoi nähdä pääportin ja sisähuoneita sekä pihan, jota ympäröi numidilaisesta marmorista veistetty pylväikkö.

Ryhmittäin tulvi yhä enemmän kansaa portin korkean kaaren alle, jonka katolla Lysiaan ihana nelivaljaikko näytti kiidättävän ilmaan Apolloa ja Dianaa. Lygian silmien edessä oli niin komea näköala, ettei hän Auluksen vaatimattomassa talossa ollut saattanut sellaista edes aavistaakaan. Aurinko juuri laski ja sen viimeiset säteet valaisivat keltaisia marmoripylväitä, jotka hohteessa hehkuivat kuin kulta ja vähitellen kävivät ruusunvärisiksi. Läpi pylvästön, ohi vaikeitten Danaidien ja muiden jumalien tai sankarien kuvapatsaitten solui ihmisvirta. Siinä oli sekä miehiä että naisia ja togissaan, peplumeissaan ja stolissaan, jotka kauniina, pehmeinä poimuina valuivat maahan asti, olivat hekin kuin kuvapatsaat, joita sammuva ilta-aurinko kirkasti. Jättiläiskokoinen Herkuleen kuva, jonka pää vielä oli valossa, mutta rinta jo upposi pylvään luomaan varjoon, katseli korkeudestaan ihmistulvaa. Acte osoitti Lygialle senaattorit leveäsaumaisissa togissaan ja värikkäissä tunikoissaan, kengissä puolikuut. Hän osoitti hänelle ritarit, kuuluisat taiteilijat ja roomalaiset naiset. Mikä oli puettu roomalaiseen, mikä kreikkalaiseen, mikä fantastiseen itämaalaiseen pukuun, hiukset nostettuina korkeiksi torneiksi tai silitettyinä pitkin päätä, kuten jumalattarien kuvissa, ja kukkasilla koristettuina. Acte mainitsi useain sekä miesten että naisten nimet ja lisäsi moneen jonkun hirveän kertomuksen, joka herätti Lygiassa sekä kauhua että hämmästystä ja mietteitä. Tämä oli kummallinen maailma, jonka kauneus häikäisi silmiä ja jonka varjopuolia ei tytön lapsellinen järki pystynyt käsittämään. Taivaan ruskot, nuo liikkumattomat pylväsrivit, jotka hävisivät kaukaisuuteen, nämä ihmiset, jotka muistuttivat kuvapatsaita—kaikki teki ylevän, tyynen vaikutuksen; tuntui siltä, että ihmisten täällä täytyi viettää puolijumalien huoletonta, surutonta ja onnellista elämää. Mutta samassa Acte kuiskaten ilmaisi näistä ihmisistä ja tästä palatsista yhä uusia, kauheita salaisuuksia. Tuolla holvissa näkyi vielä sekä seinissä että lattiassa veripilkkuja, joilla Kaligula tahri valkean marmorin, kaatuessaan Cassius Chaerean veitsen iskusta; tuolla oli surmattu hänen vaimonsa, tuolla viskattu hänen lapsensa kuoliaaksi kiviin; tuossa siipirakennuksessa oli kellari, jossa nuorempi Drusus nälissään oli kalvanut omat kätensä, tuolla oli myrkytetty vanhempi Drusus, tuolla kieritellyt tuskissaan Gemellus, tuolla suonenvedossa Claudius, tuolla kärsinyt Germanicus. Kaikki nuo seinät olivat kuulleet voivotuksia ja kuolevien korinaa. Ja nämä ihmiset, jotka nyt riensivät juhlaan, puettuina togiin, koreisiin tunikoihin, kukkiin ja jalokiviin, saattoivat huomenna kuulua tuomittujen joukkoon; ehkä hymy monenkin kasvoilla oli peittämässä kauhua, levottomuutta ja huomispäivän pelkoa; ehkä kuumeentapainen himo ja kateus tälläkin hetkellä kalvoi monen ulkonaisesti huolettoman, seppelöidyn puolijumalan sydäntä. Lygian pelästyneet ajatukset eivät jaksaneet seurata Acten sanoja, mutta jota väkevämmin tuo loistava maailma vaikutti hänen silmiinsä, sitä tuskallisemmaksi kävi tunne hänen sydämessään ja hänen sielunsa ikävöi aavistamattomalla kaiholla rakastettua Pomponia Graecinaa ja Auluksen rauhaisaa taloa, jossa vallitsi rakkaus eikä rikos.

Vicus Apollinista pitkin tulvi yhä uusia vieraslaumoja. Portin takaa kuului melua; holhokit, jotka olivat seuranneet suojelijoitaan, huusivat. Pihassa ja pylväiköissä vilisi keisarillisia palvelijoita, orjia, orjattaria, pieniä poikia ja pretoriaani-sotamiehiä, joiden piti vartioida palatsia. Siellä valkeiden tai ruskeiden kasvojen joukossa näkyi mustia numidilaisia, päässä helmitöyhtöinen kypärä ja korvissa suuret, kultaiset renkaat. He kantoivat käsissään luuttuja, sitroja, taiteellisesti sekä ansari-kasveista että myöhäisen syksyn kukkasista sidottuja kukkavihkoja, hopeisia, kultaisia ja kuparisia käsilamppuja. Yhä äänekkäämmäksi kävi ihmisten puhe, ja meluun sekaantui suihkulähteen loiskina, kun illan ruskojen punaama vesisäde korkealta putosi marmoria vastaan ja siinä särkyi ikäänkuin kyyneliksi.

Acte oli jo lakannut kertomasta, mutta Lygia katseli joukkoon, ikäänkuin etsien jotakin. Äkkiä nousi hänen poskilleen puna. Pylväskäytävän läpi astuivat Vinitius ja Petronius kohti suurta tricliniumia. Valkeissa togissaan, tyyninä ja sorjina olivat he kuin jumalat. Lygiasta tuntui, kun hän vieraiden ihmisten joukosta huomasi noiden molempien tutut, ystävälliset kasvot, kuin raskas paino olisi poistunut hänen sydämeltään. Hän ei enää ollut niin yksin. Vielä hetkinen sitten oli hän kalvavalla ikävällä ajatellut Pomponiaa ja Auluksen taloa. Nyt ei hänen ikävänsä enää ollut niin tuskallinen. Halu nähdä ja puhutella Vinitiusta tukahdutti muut äänet. Turhaan hän johdatti mieleensä kaiken Caesarin talon pahuuden, Acten sanat ja Pomponian varoitukset. Huolimatta kaikista varoituksista tunsi hän, ettei hän ainoastaan pakosta lähtenyt kesteihin: hänen teki niihin mieli. Kun hän ajatteli, että hän hetkisen perästä saisi kuulla tuon suloisen äänen, joka hiljan puhui hänelle rakkaudesta ja jumalallisesta onnesta ja joka sittemmin soimistaan oli soinut hänen korvissaan, täytti hänen rintansa suuri riemu.

Samassa hän kuitenkin pelästyi riemuaan. Hänestä tuntui siltä, kuin hän tänä hetkenä olisi loukannut sekä sitä puhdasta oppia, johon hän oli kasvatettu, että itseään ja Pomponiaa. Toista on pakosta taipua välttämättömyyden alle, toista lähteä huvittelemaan. Hän tunsi olevansa rikollinen, syntinen, kadotettu. Hänet valtasi epätoivo, hän olisi tahtonut itkeä. Jos hän olisi ollut yksin, olisi hän heittäytynyt polvilleen, lyönyt rintoihinsa ja huutanut: olen rikkonut, olen rikkonut! Acte tarttui hänen käteensä ja veti hänet sisähuoneiden läpi suureen tricliniumiin, jossa kemut vietettäisiin. Mutta hänen silmänsä sumenivat, sisällinen mielenliikutus pani korvat humisemaan, ja sydämen lyönnit miltei tukauttivat hengityksen. Ikäänkuin unessa näki hän tuhansia lamppuja tuikkimassa pöydillä ja seinillä, kuin unessa kuuli hän huudon, jolla Caesaria tervehdittiin, kuin sumun läpi näki hän hänet itsensä. Huuto teki hänet kuuroksi, valo sokeaksi, hyvänhajuisten voiteiden täyttämä ilma pyörrytti. Hän oli siihen määrään kadottanut tajuntansa, että hän tuskin tunsi Actea, joka vei hänet pöytään ja itse asettui hänen viereensä.

Äkkiä puhutteli häntä tuttu ääni toiselta sivulta lausuen hiljaa:

"Terve sinulle, sinä ihanin maailman impysistä ja taivaan tähdistä, terve sinulle, jumalallinen Callina!"

Lygia, joka oli ehtinyt hiukan tointua mielenliikutuksestaan, katsahti sivulleen ja huomasi Vinitiuksen vieressään.

Hän oli ilman togaa, koska sekä tapa että mukavuus käskivät riisumaan togan kemuissa. Hänen ruumistaan verhosi hihaton, purppuranvärinen ja hopeisilla palmunoksilla koristettu tunika. Käsivarret olivat paljaat ja itämaalaiseen tapaan koristetut kahdella leveällä, kultaisella vanteella kyynärpään yläpuolella. Huolellisesti puhdistettuina karvoista tekivät ne sorjan vaikutuksen, mutta olivat samalla jäntevät kuin ainakin soturin käsivarret, jotka ovat tottuneet käyttämään miekkaa ja kilpeä. Hänen päässään oli ruususeppele. Kulmakarvat olivat kasvaneet yhteen nenän kohdalla, silmät loistivat, ruskea iho hohti. Hän oli kuin ruumiillistunut nuoruus ja voima. Lygian mielestä näytti hän niin kauniilta, että, vaikka hän jo oli päässyt ensimmäisestä hämmästyksestään, hän tuskin sai lausutuksi vastauksensa:

"Terve sinulle, Marcus!"

Nuorukainen jatkoi:

"Onnelliset ovat silmäni, jotka saavat sinut nähdä, onnelliset korvani, jotka saavat äänesi kuulla. Ihanampi on se minulle kuin huilujen ja sitrojen soitto. Jos minulle annettaisiin valta valita, kenen tahdon rinnalleni lepäämään tänä iltana, sinut Lygia vaiko Venuksen, niin valitsisin sinut, oi jumalallinen!"

Ja hän rupesi katselemaan häntä ikäänkuin tyydyttääkseen nälkäänsä hänen näkemisellään, ikäänkuin silmillään polttaakseen hänet sieluunsa. Hänen katseensa luisui tytön kasvoilta hänen kaulalleen ja paljaille käsivarsilleen, hän ihaili hänen sopusointuista vartaloaan, ihastui häneen, ahmi ja nieli häntä silmillään. Hänen intohimonsa oli hereillä, mutta samalla valaisi hänen sydäntään onni, rakkaus ja rajaton ihastus.

"Tiesin näkeväni sinut Caesarin talossa," puheli hän edelleen, "mutta kun sinut todella näin, niin valtasi koko sieluni suuri riemu, ikäänkuin minua olisi kohdannut aivan odottamaton onni."

Toinnuttuaan ja käsitettyään, että Marcus koko tässä joukossa oli ainoa olento, johon hän voi luottaa, rupesi Lygia puhumaan hänelle ja kyselemään kaikkea, mitä ei hän käsittänyt ja mitä hän pelkäsi. Mistä Marcus tiesi, että hänet oli tuotu Caesarin taloon ja miksi hän oikeastaan oli täällä? Miksi Caesar otti hänet pois Pomponian luota? Hän pelkäsi täällä ja tahtoi palata kotiin. Hän kuolisi ikävään ja huoleen, jollei hän saisi toivoa, että Marcus ja Petronius puhuvat hänen puolestaan Caesarille.

Vinitius selitti saaneensa tietoja hänen ryöstämisestään Aulukselta itseltään. Ei hän tietänyt, miksi hän on täällä. Caesar ei tee kenellekään tiliä teoistaan ja toimistaan. Ei hänen kuitenkaan pitänyt pelätä. Olihan hän, Vinitius, hänen luonaan ja jäisi hänen luokseen. Mieluummin hän kadottaisi silmänsä kuin lakkaisi Lygiaa katselemasta, mieluummin hän heittäisi henkensä kuin luopuisi hänestä. Hän on hänen elämänsä, ja hän varjelee häntä kuin elämäänsä. Alttarin hän hänelle rakentaa taloonsa ja pitää häntä jumalanaan, jolle hän uhraa myrrhaa ja aloeta, mutta keväisin safranin ja omenan kukkia… Ja jos hän pelkää Caesarin taloa, niin hän lupaa, ettei hän jätä häntä siihen taloon.

Mutta vaikka hän puhui kierrellen ja vaikkeivät hänen sanansa olleet kokonaan yhtäpitävät totuuden kanssa, niin hänen äänessään kaikui totuus, sillä hänen tunteensa olivat todelliset. Hänen kävi Lygiaa todella sääli. Kun tyttö rupesi häntä kiittämään ja vakuutti, että Pomponia rakasti häntä hänen hyvyytensä tähden ja että hän, Lygia itse, koko elämänsä läpi tulisi olemaan hänelle kiitollinen, tekivät hänen sanansa häneen syvän vaikutuksen, ja hän tunsi, ettei hän koskaan eläessään saattaisi vastustaa hänen pyyntöään. Hänen sydämensä suli. Tytön kauneus huumasi hänet, ja hän himosi häntä. Mutta samalla hän tunsi suuresti rakastavansa häntä ja olevansa valmis palvelemaan häntä kuin jumalallista olentoa. Hänet valtasi myöskin sanomaton halu saada puhua hänelle hänen kauneudestaan ja omista tunteistaan. Kun melu juhlassa kävi äänekkäämmäksi, vetäytyi hän likemmäksi tyttöä ja alkoi kuiskata hänelle kauniita, suloisia sanoja. Sanat tulvivat hänen sielunsa pohjalta, soivat kuin musiikki ja juovuttivat kuin viini.