Читать книгу Qvo vadis - Henryk Sienkiewicz - Страница 11

Tyttö niistä juopuikin. Keskellä näitä vieraita ihmisiä, jotka joka haaralla ympäröivät häntä, kävi Marcus hänelle yhä likeisemmäksi ja rakkaammaksi. Häneen hän saattoi täydellisesti luottaa. Nuori mies rauhoitti häntä ja lupasi ryöstää hänet pois Caesarin talosta; hän vakuutti ettei hän häntä heitä, vaan on valmis aina palvelemaan. Ennen Auluksen talossa oli hän puhunut rakkaudesta ja onnesta yleensä. Nyt hän suoraan tunnusti, että hän rakasti Lygiaa, että hän oli hänelle rakkain ja kallein kaikista. Ensi kerran eläessään kuuli Lygia tällaisia sanoja miehen suusta ja jota enemmän hän niitä kuunteli, sitä selvemmin hän tunsi, että hänen sielunsa heräsi kuin unesta, että hänet valtasi sekä ääretön riemu että ääretön levottomuus. Hänen poskensa alkoivat polttaa, sydän lyödä ja huulet avautuivat ikäänkuin hämmästyksestä. Hänet valtasi kauhu, kun hän huomasi, että hän kuunteli tällaisia asioita, ja kuitenkaan ei hän mistään hinnasta olisi tahtonut kadottaa ainoaakaan sanaa. Välistä hän loi katseensa alas, mutta katsahti sitten taas Vinitiukseen, onnellisena, peloissaan, kysyväisenä, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: »puhu eteenpäin!» Melu, soitto, kukkien ja arapialaisen savun tuoksu rupesi taasen pyörryttämään häntä. Roomassa oli tapana, että juhlissa oltiin levolla, pitkänään. Kotona Lygia aina oli levännyt Pomponian ja pikku Auluksen välillä. Nyt lepäsi hänen rinnallaan Vinitius, väkevänä, rakastuneena ja hurmaantuneena. Lygia tunsi, että hänestä henki ikäänkuin tuli, ja häntä sekä hävetti että huumasi. Hänet valtasi jonkinlainen suloinen voimattomuus, jonkinlainen pyörrytys, joka sai hänet unohtamaan kaikki ja vaipumaan ikäänkuin horroksiin. Mutta hänenkin likeisyytensä rupesi vaikuttamaan Marcukseen. Hänen kasvonsa kalpenivat, hänen sieramensa laajenivat niinkuin virman hevosen. Kiihkeästi sykki hänen sydämensä purppuraisen tunikan alla, hengitys kävi lyhyeksi ja sanat särkyivät suuhun. Hän oli ensi kertaa näin likellä Lygiaa. Hänen ajatuksensa sekaantui, hänen suonissaan kiersi kuin tulen liekkejä, joita hän turhaan koetti sammuttaa viinillä. Hän juopui juopumistaan, mutta ei viinin vaikutuksesta. Sen teki tytön likeisyys, tytön ihanat kasvot, hänen paljaat käsivartensa, hänen neitseellinen povensa, joka aaltoili kullalla kirjaillun tunikan alla, ja koko hänen peplumin valkeisiin poimuihin verhottu ruumiinsa. Vihdoin tarttui hän tytön ranteeseen, kuten kerran ennenkin Auluksen talossa, ja vetäen häntä luokseen, kuiskasi värisevin huulin:

"Minä rakastan sinua, Callina, sinä jumalaiseni!"

"Marcus, päästä minut!" huusi Lygia.

Mutta Marcus jatkoi, ja hänen katseensa oli kummallisen verhottu:

"Jumalattareni!… Rakasta minua!"

Samassa virkkoi Acte, joka lepäsi Lygian toisella puolella:

"Caesar katsoo teihin."

Vinitius vimmastui sekä Caesarille että Actelle. Acten sanat sammuttivat hänen hurmauksensa puuskan. Tällä hetkellä olisi hänen parhaimman ystävänsäkin ääni suututtanut häntä, mutta lisäksi hän luuli, että Acte tahallaan oli keskeyttänyt hänen ja Lygian keskustelun.

Hän nosti päätään, katsahti nuoreen vapautettuun Lygian olkain yli ja virkkoi ilkeästi:

"Se aika on ohi, Acte, jolloin sinä kemuissa lepäsit Caesarin rinnalla. Sanotaan, että sinä nykyään olet tulemaisillasi sokeaksi—kuinka siis taidat nähdä hänet?"

"Näen hänet kuitenkin," vastasi Acte surullisesti. "Hänkin on likinäköinen ja katselee teitä smaragdin läpi."

Ne, jotka istuivat likellä Neroa, vartioivat hänen jokaista liikettään. Se teki Vinitiuksen levottomaksi ja hän jäähtyi ja rupesi välinpitämättömin katsein silmäilemään Caesariin päin. Lygia, joka juhlan alussa oli ollut ikäänkuin pyörryksissä, oli silloin nähnyt Neron kuin sumun läpi. Sittemmin oli Vinitiuksen seura ja puheet kiinnittäneet puoleensa koko hänen huomionsa, joten hän ei ensinkään ollut häneen katsonut. Nyt vasta hänkin äkkiä loi häneen uteliaat, pelästyneet silmänsä.

Acte oli puhunut totta. Caesar oli nojautunut pöytää vastaan, räpytteli toista silmäänsä ja piteli hyppysillään toisen edessä pyöreää, hiottua smaragdia, jota hän tavallisesti käytti. Sen läpi hän paraikaa katseli heitä. Hetkisen perästä hänen katseensa sattui Lygian silmiin, ja kauhu pusersi kokoon tytön sydämen. Muinoin, kun hän lapsena oleskeli Auluksen maatiloilla Siciliassa, oli vanha egyptiläinen orjatar kertonut hänelle, että vuorten onkaloissa asuu hirveitä lohikäärmeitä—nyt valtasi hänet äkkiä tunne, että tuollaisen lohikäärmeen vihreät silmät tuijottivat häneen. Hän tarttui Vinitiusta käteen kuin lapsi, joka pelkää, ja hänen päähänsä lensi kaikenlaisten ahdistavien ajatusten tulva: tuoko nyt on hän? tuoko on se hirveä, se kaikkivaltias? Hän ei koskaan ollut häntä nähnyt, mutta hän oli kuvitellut hänet toisenlaiseksi. Hän oli ajatellut hänen kasvonsa julmiksi, kivettyneiksi, ajatellut, että ne ovat täynnä ilkeyden piirtoja; mutta tässä oli suuri naama paksun kaulan päässä. Tosin se oli julma, mutta samalla melkein naurettava ja—ainakin kaukaa katsoen—lapsellinen. Ametistinvärinen tunika, jonka käyttäminen muilta kuolevaisilta oli ankarasti kielletty, loi hänen lyhyiin, leveihin kasvoihinsa sinertävää heijastusta. Hänen tummat hiuksensa olivat Othon tuoman muodin mukaan järjestetyt neljään kiharariviin. Partaa hänellä ei ollut. Hän oli nimittäin hiljan uhrannut sen Jupiterille, ja siitä häntä ylisteli koko Rooma, vaikka kyllä miehestä mieheen kuiskailtiin, että hän sen uhrasi vain siitä syystä, että se oli punertava, kuten kaikilla hänen suvussaan. Hänen ulkonevassa otsassaan oli kuitenkin jotakin miltei olympolaista. Yhteenkasvaneet kulmakarvat todistivat kaikkivaltiaan itsetietoisuutta; mutta puolijumalan otsaan liittyi apinan, juopon ja ilveilijän alhainen, hekumallinen naama. Vaikka hän vielä oli nuori, olivat hänen kasvonsa ihraiset, sairaalloiset, hävyttömät. Lygiaan teki hän pahaa ennustavan, iljettävän vaikutuksen.

Hetken kuluttua laski Nero smaragdin kädestään ja lakkasi katsomasta tyttöön. Nyt huomasi Lygia hänen pulleat, siniset silmänsä, jotka lamppujen häikäisevässä valossa räpyttelivät. Ne olivat lasiset ja ilmeettömät kuin kuolleella.

Nero kääntyi Petroniuksen puoleen ja virkkoi:

"Tuoko se nyt on se panttivanki, johon Vinitius on rakastunut?"

"Juuri hän," vastasi Petronius.

"Mitä kansaa hän nyt olikaan?"

"Lygiläinen."

"Pitääkö Vinitius häntä kauniina?"

"Ota laho öljypuun oksa ja pue sen ylle naisen peplum—ja Vinitius pitää sitä kauniina. Mutta sinun kasvoistasi, oi verraton tuntija, luen jo tuomion! Sinun ei tarvitse sitä lausua! Olet oikeassa! tyttö on liian kuiva! liian laiha! Oikea kapeavartinen unikukka. Mutta sinä, jumalallinen esteetikko, joka annat arvoa naisen varrelle—olet tuhat kertaa oikeassa. Kasvot yksinään eivät mitään merkitse. Paljon olen sinulta oppinut, mutta vielä minulta puuttuu varma silmänluonti. Voisinpa melkein lyödä vetoa Tullius Senecion kanssa, että vaikka näin juhlissa, kun kaikki lepäävät pitkänään, on vaikea arvostella koko vartaloa, sinä jo olet hänen rakastetustaan tullut seuraavaan johtopäätökseen: »liian kaitainen lanteiltaan»."

"Liian kaitainen lanteiltaan," vastasi Nero silmiään räpytellen.

Petroniuksen huulilla liikkui tuskin huomattava hymy, mutta Tullius Senecio, joka juuri keskusteli Vestinuksen kanssa, tai oikeammin sanoen kiusoitteli häntä siitä, että hän uskoi uniin, kääntyi Petroniuksen puoleen ja virkkoi, vaikkei hänellä ollut vähintäkään aavistusta siitä, mistä Petroniuksen ja Neron välillä oli ollut kysymys:

"Sinä erehdyt!—Minä olen samaa mieltä kuin Caesar."

"Hyvä," sanoi Petronius. "Minä tässä juuri väitän, että sinulla sentään on hitunen järkeä, mutta Caesar vakuuttaa, että auttamattomasti olet aasi."

"Se oli hänelle oikein!" huudahti Caesar nauraen ja kiepautti alaspäin peukalonsa, kuten hänellä oli tapana tehdä sirkuksessa, merkiksi siitä, että voitetulle miekkailijalle oli annettava kuolinisku.

Mutta Vestinus, joka luuli että oli kysymys unista, puuttui nyt puheeseen:

"Minä puolestani uskon uniin ja Senecalta itseltään olen kuullut, että hänkin uskoo uniin."

"Minä näin viime yönä unta, että minusta oli tullut vestaalitar," huudahti Calvia Crispinilla, loikoen pöytää vasten.

Nero rupesi leipomaan käsiään, muut seurasivat esimerkkiä, ja hetken perästä kuului kättentaputuksia koko salista, sillä Crispinilla oli jo eronnut monesta miehestä ja hänen satumaisen hillitön elämänsä oli kuuluisa koko Roomassa.

Hän itse ei käynyt ensinkään hämilleen, vaan jatkoi:

"Entä sitten! Ne ovat kaikki vanhoja ja rumia. Ainoastaan Rubria on heistä enää ihmisen näköinen. Olisihan meitä sitten edes kaksi, vaikka Rubriakin aina kesällä saa kasvoihinsa teerenpisamia."

"Myönnä kuitenkin, kaikkein sivein Calvia," lausui Petronius, "että ainoastaan unessa voit tulla vestaalittareksi."

"Mutta jos Caesar käskisi?"

"Sitten uskoisin, että mahdottomimmatkin unet saattavat toteutua."

"Niin ne toteutuvatkin," väitti Vestinus. "Minä käsitän, että saattaa löytyä ihmisiä, jotka eivät usko jumaliin, mutta kuinka kukaan saattaa olla uskomatta uniin?"

"Entä ennustuksiin?" kysyi Nero. "Kerran minulle ennustettiin, että

Rooma häviää ja että minä tulen hallitsemaan kaikkia Itämaita."

"Ennustukset ja unet liittyvät likeltä toisiinsa," virkkoi Vestinus. "Kerran muuan varakonsuli, oikein epäuskoinen mies, lähetti orjan viemään Mopsuksen temppeliin kirjettä, joka oli sinetillä varustettu ja jota ei kukaan saanut avata, sillä varakonsuli tahtoi tietää, osaisiko jumala vastata suljetussa kirjeessä olevaan kysymykseen. Orja nukkui yön temppelissä saadakseen nähdä ennustavaa unta ja kertoi kotiin palattuaan: näin unessa nuorukaisen, joka paistoi kuin aurinko ja joka minulle lausui yhden ainoan sanan—sanan: »musta». Tämän kuullessaan kalpeni varakonsuli. Hän kääntyi vieraittensa puoleen, jotka niinikään olivat epäuskoisia, ja lausui: »tiedättekö, mitä kirjeessä oli?»"

Vestinus katkaisi hetkeksi puheensa, korotti pikarinsa ja joi.

"Mitä kirjeessä oli?" kysyi Senecio.

"Kirjeessä oli: »kummoisen härän minä uhraan, mustan vaiko valkean?»"

Tämä kertomus olisi varmaan herättänyt jonkinlaista huomiota, jollei Vitellius äkkiä olisi häirinnyt mielialaa. Hän oli jo juhlaan saapuessaan ollut humalassa ja purskahti nyt ilman minkäänlaista aihetta aivan mielettömään nauruun.

"Mitä tuo ihratynnöri nauraa?" kysäisi Nero.

"Nauru erottaa ihmisen eläimestä," vastasi Petronius, "ja tuskinpa hän muulla tavalla saattaisi osoittaa, ettei ole karjusika."

Vitellius lakkasi nauramasta, nuoli puhtaaksi rasvaiset huulensa ja rupesi katselemaan läsnäolevia kummissaan, ikäänkuin ei ikinä olisi nähnyt heitä.

Sitten hän nosti kätensä, joka oli pehmeä kuin tyyny, ja huusi käheällä äänellä:

"Minun sormestani putosi ritarisormus, jonka sain isältäni."

"Joka oli suutari," jatkoi Nero.

Vitellius purskahti taasen aivan odottamattomasti nauruun ja rupesi etsimään sormustaan Calvia Crispinillan peplumin poimuista.

Silloin alkoi Vatinius matkia pelästyneen naisen huutoja, mutta Nigidia, nuori leski ja Calvian ystävätär, jonka lapsellisissa kasvoissa oli hekumalliset silmät, huusi ääneen:

"Hän etsii, mitä ei ikinä ole kadottanut."

"Ja mistä hän välittää viisi, jos löytäisikin," lisäsi runoilija

Lucanus.

Kemut kävivät yhä iloisemmiksi. Orjajoukot kanniskelivat pöytään yhä uusia ruokia. Isoista vaaseista, jotka olivat täytetyt lumella ja koristetut murattiköynnöksellä, otettiin joka hetki esiin pieniä sekoitusmaljoja, joissa oli eri viinilajeja, ja vieraat joivat minkä jaksoivat. Katosta putoeli tuontuostakin ruusuja pöydälle ja pöydän ympärillä lepääville.

Petronius rupesi vihdoin pyytämään, että Nero ylentäisi juhlaa laulullaan, ennenkuin vieraat pahoin juopuivat. Kuorossa yhtyivät vieraat hänen pyyntöönsä, mutta Nero vastusti. Hän ei tällä kertaa puhunut yksin sentähden, että häneltä puuttui rohkeutta, vaikka sitä tosin aina puuttui häneltä… Hän ei kuitenkaan kieltäytynyt esiintymästä, sillä täytyihän tehdä jotakin taiteen hyväksi. Koska Apollo oli antanut hänelle ääntä, niin eihän jumalten lahjoja sopinut jättää käyttämättä. Hän kyllä ymmärsi, että se kuului hänen velvollisuuksiinsa valtakuntaa kohtaan. Mutta tänään hänen äänensä todella oli käheä. Yöllä hän kyllä oli pitänyt lyijypainoja rinnallaan, mutta se ei ollut auttanut… Hän aikoi pian lähteä Antiumiin hengittämään meri-ilmaa.

Lucanus yltyi nyt kiihkeästi rukoilemaan häntä taiteen ja ihmisyyden nimessä. Kaikki tiesivät, että jumalallinen runoilija ja laulaja Venuksen kunniaksi oli laatinut uuden ylistyslaulun, jonka rinnalla Lucretiuksen laulu oli kuin vuoden vanhan naarassuden ulvonta. Tulkoon tästä juhlasta todellinen juhla. Älköön lempeä hallitsija niin kauheasti kiduttako alamaisiaan. »Älä ole julma, oi Caesar!»

"Älä ole julma!" toistivat kaikki, jotka istuivat likimpänä.

Nero levitti kätensä merkiksi, että hän myöntyi. Kaikkien kasvot kävivät nyt kiitollisen näköisiksi ja kaikki kääntyivät katsomaan häneen. Mutta Caesar käski ensin ilmoittaa Poppaealle, että hän tulee laulamaan. Samalla hän myöskin selitti vierailleen, ettei Poppaea sairauden takia ollut voinut saapua juhlaan, vaan koska hänen laulunsa vaikuttaa häneen paremmin kuin kaikki lääkkeet, niin olisi sääli jättää tilaisuutta käyttämättä.

Pian Poppaea tulikin. Hän oli kyllä tähän saakka pitänyt Neroa valtansa alla kuin mitäkin alamaista, mutta vaarallista olisi ollut loukata hänen itserakkauttaan laulajana, vaununohjaajana ja runoilijana. Sentähden Poppaea saapui saliin, kauniina kuin jumalatar, puettuna ametistin värisiin vaatteisiin kuten Nerokin ja kaulalla kallisarvoinen helminauha—joka joskus oli ryöstetty Massinissalta. Hän oli kultatukkainen ja makea ja näytti nuorelta tytöltä, vaikka jo olikin ehtinyt erota kahdesta miehestä.

Häntä tervehdittiin suurilla huudoilla ja nimitettiin »jumalalliseksi Augustaksi». Lygia ei eläessään ollut nähnyt mitään niin kaunista, hän tuskin uskoi omia silmiään; sillä hänelle oli kerrottu, että Poppaea Sabina oli huonoimpia naisia maailmassa. Pomponia oli sanonut, että hän yllytti Caesarin murhaamaan äitinsä ja vaimonsa. Auluksen talon vieraat olivat niinikään puhuneet hänestä. Lygia oli kuullut, että hän öisin oli käynyt kaupungilla viskelemässä kuvapatsaita maahan. Kaupungin muureille oli ilmestynyt uhkauskirjoituksia, ja niiden kirjoittajille oli määrätty mitä hirveimpiä rangaistuksia, mutta silti niitä joka aamu taas uudestaan tavattiin muureilta. Nähdessään kuuluisan Poppaean, joka Kristuksen tunnustajien silmissä oli itse rikos ja pahuus ruumiillistetussa muodossa, tuli Lygia ajatelleeksi, että tuon näköisiä mahtavat olla enkelit ja muut taivaalliset olennot. Hän ei voinut riistää silmiään hänestä, ja välittömänä huudahduksena pääsi häneltä kysymys:

"Oi Marcus, onko se mahdollista?"

Viini oli huumannut Marcuksen. Sitäpaitsi häntä hermostutti, että tuollaiset asiat saattoivat vetää puoleensa tytön huomiota ja erottaa häntä hänen seurastaan ja sanoistaan.

"Niin," virkkoi hän, "onhan hän kaunis, mutta sinä olet sata kertaa kauniimpi. Et tunne itseäsi, muuten rakastuisit omaan itseesi, niinkuin Narcissus… Poppaea kylpee aasinmaidossa, mutta sinua on Venus kylvettänyt omassaan. Sinä et tunne itseäsi, silmäteräni…! Älä katsele häntä. Käännä silmäsi minuun, silmäteräni…! Kosketa huulillasi tätä viinipikaria, niin minä sitten kosketan huulillani samaa kohtaa…"

Marcus tuli yhä likemmä, mutta Lygia rupesi turvautumaan Acteen. Samassa sentään syntyi huoneessa kuolon hiljaisuus, sillä Caesar nousi seisomaan. Laulaja Diodoros ojensi hänelle luutuntapaisen soittokoneen, jota sanottiin deltaksi, ja toinen laulaja, Terpnos, jonka piti soitolla säestää hänen lauluaan, likeni, kädessään nablium-niminen soittokone. Nero nojasi deltan pöytää vastaan ja nosti silmänsä. Hetkisen aikana vallitsi tricliniumissa syvä hiljaisuus. Vain ruusut kahisivat, putoellessaan alas katosta.

Sitten hän kahden luutun säestämänä alkoi laulaa, tai oikeammin sanoen laulaen lausua ylistyslauluaan Venukselle. Ääni, joskin hiukan käheä, ei ollut huono, ei liioin runokaan. Lygia-raukkaa rupesivat omantunnonvaivat taasen kalvamaan, sillä ylistyslaulu oli hänen mielestään kaunis, vaikka olikin tehty irstaan, pakanallisen Venuksen kunniaksi, ja Nero itse, laakeriseppele otsalla, silmät korotettuina ylöspäin, teki komean vaikutuksen eikä ensinkään tuntunut niin hirvittävältä ja vastenmieliseltä kuin juhlan alussa.

Vieraat puhkesivat myrskyisiin suosionosoituksiin. Kuului huutoja: »oi taivaallinen ääni!» Muutamat naiset nostivat ihastuksensa merkiksi kätensä ylös ja pitivät niitä sillä lailla laulun loputtuakin. Toiset pyyhkivät kyyneliä silmistään; koko salissa kävi hyörinä kuin mehiläispesässä. Poppaea nosti kultatukkaista päätään, vei huulilleen Neron käden ja piti sitä siinä kauan sanaakaan lausumatta. Nuori, erinomaisen kaunis kreikkalainen nimeltä Pytagoras—sama, jonka kanssa Nero myöhemmin, ollessaan jo puoleksi mielipuolena, kaikella muotoa tahtoi pakottaa pappeja vihkimään itsensä, jopa kaikilla tavanmukaisilla juhlamenoilla—heittäytyi polvilleen hänen eteensä. Mutta Nero katseli levottomana Petroniukseen, jonka kiitos aina oli ollut hänelle tärkein.

"Mitä musiikkiin tulee," virkkoi Petronius, "niin mahtaa Orfeus tällä hetkellä olla kateudesta pakahtumaisillaan, kuten tässä läsnäoleva Lucanuskin on; säkeisiin nähden taas haikeasti valitan, etteivät ne ole huonompia, jotta löytäisin sanoja niitä ylistääkseni."

Lucanus ei laisinkaan pahastunut, vaikka häntä syytettiin kateudesta. Päinvastoin hän loi Petroniukseen kiitollisen katseen, mutta oli kuitenkin olevinaan pahalla tuulella ja mutisi:

"Kirottu kohtalo, joka määräsi minut elämään tuollaisen runoilijan aikalaisena. Olisin saattanut saada sijan ihmisten muistossa ja Parnassilla, mutta nyt olen tuomittu sammumaan, kuten kynttiläkruunun valo himmenee auringon rinnalla."

Petronius, jolla oli aivan hämmästyttävä muisti, rupesi nyt toistamaan erityisiä kohtia ylistyslaulusta. Hän lausui yksityisiä säkeitä, kehui ja selitteli kauneimpia kohtia. Lucanus hurmaantui siihen määrään, että hän unhotti kateutensa ja kehui kilpaa Petroniuksen kanssa. Neron kasvoista paistoi ihastus ja ääretön turhamaisuus. Se ei enää ollut mielettömyyden rajoilla, vaan täydellisesti sen tasalla. Hän toisti nyt itsekin ne säkeet, joita piti kauneimpina, ja rupesi vihdoin lohduttamaan Lukanusta: ei hänen pitänyt kadottaa rohkeuttaan; tosin ihminen pysyy sinä, miksi hän on syntynyt, mutta eihän kunnioitus, jonka ihmiset Jupiterille suovat, estä heitä kunnioittamasta muitakin jumalia.

Sitten hän nousi saattamaan Poppaeaa, joka todella oli sairas ja jonka täytyi jättää juhla. Vieraat olivat nousseet seisomaan, mutta Nero kehoitti heitä istumaan paikoilleen ja lupasi palata. Pian hän palasikin, sillä hän halusi hengittää enemmän suitsutusta ja ottaa osaa temppuihin, jotka hän itse, Petronius ja Tigellinus olivat juhlaa varten valmistaneet.

Taasen luettiin runoja tai lausuttiin vuoropuheluja, joissa omituisuus voitti sukkeluuden. Sitten kuuluisa miimikko, Paris, esitti Ion, Inachuksen tyttären seikkailuja. Vieraista, varsinkin Lygiasta, joka oli tottumaton tällaisiin näytäntöihin, tuntui se kaikki ihmeeltä ja noituudelta. Käsien ja ruumiin liikkeillä osasi Paris saada aikaan sellaista, mitä ei tanssillakaan olisi voinut ilmaista. Käsillään hapuili hän ilmaa ja loihti esiin pilven, joka loisti, eli ja väreili. Pilvestä kääriytyi esiin nainen, puoleksi horroksissa, ruumis hekumallisesti väristen. Ei ollut tarkoituskaan esittää mitään tanssia. Esitettävänä oli kuva, joka katsojille ilmaisi rakkauden salaisuuksia, kuva loistava ja hurmaava, mutta vailla kaikkea kainoutta. Tämän kadottua tuli huoneeseen korybantteja ja sitrojen, huilujen, symbaalien ja rumpujen soidessa rupesivat he syyrialaisten tyttöjen kanssa tanssimaan hurjaa tanssia, tuontuostakin yhtyen kirkaisemaan ja mellastamaan aivan raivoisasti. Silloin Lygiasta tuntui, että tuli poltti hänen suonissaan, että salaman täytyi iskeä tähän taloon tai katon rämähtää vieraitten päälle.

Mutta lakeen kiinnitetystä kultaisesta verkosta tippui ainoastaan ruusuja, ja Vinitius, joka oli jo puoleksi humalassa, virkkoi hänen viereltään:

"Minä näin sinut suihkulähteen luona Auluksen talossa ja rakastuin sinuun. Oli varhainen aamu, ja sinä luulit ettei kukaan sinua nähnyt, mutta minä näin sinut… Ja samanlaisena näen sinut nytkin, vaikka peplum sinua verhoaa. Heitä se yltäsi, kuten Crispinilla on tehnyt. Näetkö! Jumalat ja ihmiset etsivät rakkautta. Ilman rakkautta ei löydy mitään maailmassa. Nojaa pääsi rintaani vastaan ja sulje silmäsi."

Raskaasti tykkivät suonet tytön ohimoilla ja käsissä. Hänet valtasi tunne että hän kiiti johonkin syvään kuiluun ja että Vinitius, joka tähän saakka oli tuntunut hänestä niin likeiseltä ja luotettavalta, nyt veti häntä syvyyteen, vaikka hänen olisi pitänyt pelastaa. Hän suri häntä, hän pelkäsi sekä tätä juhlaa että häntä ja itseään. Ääni, joka oli kuin Pomponian ääni, puhui vielä hänen sydämessään: Lygia, pelasta itsesi! mutta samalla luuli hän kuulevansa toisen äänen sanovan, että jo oli myöhäistä, että se, joka kerran on leimahtanut sellaiseen liekkiin, joka on ottanut osaa sellaisiin juhliin, jonka sydän on niin sykkinyt kuin hänen, kun Vinitius hänelle puhui, ja joka on tuntenut sellaista huumausta kuin hän Marcuksen likeisyydessä—jo on auttamattomasti kadotettu. Hänen voimansa heikkenivät. Hänestä tuntui siltä kuin hänen täytyisi pyörtyä ja kuin silloin tapahtuisi jotakin kamalaa. Hän tiesi, että sitä, joka ennen Caesaria nousee pöydästä, kohtaa hänen vihansa. Mutta tuskin olisi hänellä ollut voimaa nousta, jollei tätä vaaraa olisi ollutkaan.

Kemut eivät vielä läheskään olleet loppumaisillaan. Orjat kantoivat pöytään yhä uusia ruokia ja täyttivät lakkaamatta pikareja. Pöydän eteen astui nyt kaksi voimistelijaa tarjoamaan vieraille paininäytelmää.

He alkoivat kamppailla. Heidän väkevät, öljystä kiiltävät ruumiinsa leipoutuivat yhdeksi ainoaksi möhkäleeksi, luut ritisivät rautaisten käsivarsien alla ja kiristettyjen hampaiden välitse tunki uhkaavaa korinaa. Välistä ei kuulunut muuta kuin heidän askeltensa töminä permannolla, jolle oli siroitettu safrania. Välistä he seisoivat niin liikkumattomina, että olisi luullut heitä kivestä veistetyksi ryhmäksi. Roomalaisten silmät seurasivat ihastuneina taistelevien äärimmilleen pingoitettuja säärien ja käsivarsien jänteitä. Mutta kamppailu ei kestänyt kauankaan, sillä Crotonia, miekkailumestaria ja miekkailukoulun johtajaa, ei turhaan pidetty valtakunnan väkevimpänä miehenä. Hänen vastustajansa hengitys kävi yhä läähättävämmäksi ja korisevammaksi, hänen kasvonsa sinettyivät, suusta pursui veri, ja vihdoin hän hervahti maahan.

Taistelun tulosta tervehdittiin pauhaavilla kättentaputuksilla. Croton laski jalkansa vastustajansa olkapäälle, pani sitten käsivartensa ristiin rinnalleen ja silmäili voittoisin katsein ympäri salia.

Sitten esiintyivät eläintenmatkijat, kulharit ja narrit, mutta heitä ei paljoakaan katsottu, sillä viini oli jo ehtinyt himmentää katsojien silmät. Juhlat muuttuivat juomingeiksi ja irstaiksi ramakesteiksi. Syyrialaiset tytöt, jotka äsken olivat ottaneet osaa hurjaan tanssiin, sekaantuivat vieraitten joukkoon. Soitto kävi sotkuiseksi ja villiksi. Sitrat, luutut, armenialaiset symbalit, egyptiläiset sistrot, torvet ja puhaltimet rämisivät. Kun muutamat vieraista tahtoivat puhua, rupesivat he huutaen käskemään pois soittoniekkoja. Ilma oli käynyt raskaaksi, sillä lemuavat kukat, väkevä öljy, jota herttaiset pienet pojat juhlan alussa olivat pirskoittaneet juhlivien jaloille, safrani ja ihmisten hengitys oli täyttänyt sen ylenmäärin. Lamput paloivat himmeällä valolla, seppeleet juhlivien päässä retkottivat vinossa, kasvot kalpenivat ja otsille pusertui hikikarpaloja.

Vitellius keikahti pöydän alle. Nigidia pudotti humaltuneen, lapsellisen päänsä Lucanuksen rinnalle. Lucanus, joka niinikään oli humalassa, rupesi puhaltamaan kultajauhoja hänen hiuksistaan ja nosti ihastuksissaan silmänsä korkeutta kohti. Juopuneen itsepintaisuudella kertoili Vestinus ainakin kymmenettä kertaa Mopsuksen vastausta varakonsulin suljettuun kirjeeseen. Tullius, joka oli jumalten pilkkaaja, puuttui nyt puhumaan, ääntään venytellen ja tuontuostakin nikottaen:

"Jos Ksenofaneen Spheros todella on pyöreä, niin sittenhän sellaista jumalaa voisi potkimalla kierittää edessään kuin mitäkin tynnyriä."

Mutta Domitius Aferia, vanhaa pahantekijää ja ilmiantajaa, loukkasi tämä puhe, ja vimmoissaan kaatoi hän tunikansa täyteen falernoviiniä. Hän oli aina uskonut jumaliin. Ihmiset ennustivat, että Rooma kerran häviää, mutta toiset väittivät, että se jo paraikaa on häviämässä. Ovat oikeassa! Mutta jos niin tapahtuu, niin syy siihen on se, ettei nuorisolla ole uskoa, mutta ilman uskoa ei saata olla hyvettäkään. Ankarat, vanhat tavatkin ovat hylätyt, eikä kenenkään päähän pälkähdä, etteivät epikurolaiset pysty antamaan barbareja selkään. Se olisi aivan turhaa! Sääliä nuorisoa, joka elää tällaisina aikoina! Huvituksista täytyy sen hakea turvaa tuskia vastaan, jotka muuten piankin tekisivät siitä lopun.

Näin sanoen veti hän luokseen syyrialaisen tanssijatytön ja rupesi hampaattomalla suullaan koskettamaan hänen kaulaansa ja olkapäitään. Tämän nähdessään hymähti konsuli Memmius Regulus, nosti kaljua päätään, jonka takaraivolla keikkui seppele, ja virkkoi:

"Kuka sanoo, että Rooma häviää…? Sulaa tyhmyyttä…! Tottahan minä konsulina sen tiedän… Videant consules!… Kolmekymmentä legionaa vartioi Rooman vallan turvallisuutta!"

Äkkiä hän nosti nyrkit ohimoilleen ja rupesi täyttä kurkkua huutamaan:

"Kolmekymmentä legionaa—kolmekymmentä legionaa! Britanniasta aina parttein rajoille asti!"

Samassa hän pysäytti puheensa, laski sormen otsalleen ja huusi:

"Jumal'avita, niitä onkin kolmekymmentäkaksi…"

Samassa hän keikahti pöydän alle ja antoi ylen sekä flamingonkielet että paistetut ja jäädytetyt sienet, hunajassa keitetyt heinäsirkat, kalat ja lihat—kaikki mitä oli syönyt ja juonut.

Rooman rauhaa vartioivat legionalaumat eivät saattaneet rauhoittaa

Domitiusta.

"Ei, ei! Rooman täytyy hävitä, sillä usko jumaliin ja ankarat tavat ovat hävinneet! Rooman täytyy hävitä, ja se on vahinko! sillä elämä on sentään hauskaa, Caesar on armollinen ja viini on hyvää. Voi mikä vahinko!"

Hän kätki päänsä syyrialaisen tanssijatytön kainaloon ja rupesi itkemään.

"Mitä siitä tulevasta elämästä!… Achilles oli oikeassa, että parempi on olla orjana auringonalaisessa maailmassa kuin kuninkaana kimmeriläisillä mailla. Mutta tuo kysymys, onko jumalia olemassa, se on epäuskoa ja turmelee nuorison."

Sillaikaa oli Lucanus saanut puhalletuksi kaikki kultajauhot Nigidian hiuksista, ja tarpeeksi juotuaan Nigidia oli nukahtanut. Lucanus otti murattiköynnökset vieressään seisovan vaasin ympäriltä ja seppelöi niillä nukkuvan. Tämän työn päätyttyä rupesi hän ihastunein ja kysyvin katsein silmäilemään läsnäoleviin.

Sitten kietoi hän itsensäkin ympärille murattia ja toisti moneen kertaan syvällä vakaumuksella:

"En ole mikään ihminen. Olen fauni."

Petronius ei ollut humalassa, mutta Nero, joka »jumalallisen» äänensä takia alussa oli ollut varovainen, oli lopulla kaatanut kurkkuunsa pikarin toisensa perästä ja juopunut. Hän tahtoi taasen esittää runojaan, tällä kertaa kreikankielisiä, mutta ei muistanutkaan niitä, vaan lauloi vahingossa erään Anakreonin odin. Pytagoras, Diodorus ja Terpnos koettivat häntä säestää, mutta jättivät sikseen koko puuhan, koska yhteistyö näyttäytyi mahdottomaksi. Nero rupesi nyt tuntijana ja estetikkona ihailemaan Pytagoraan vartaloa ja suutelemaan hänen käsiään. Näin kauniit kädet oli hän nähnyt vain kerran … mutta missä?

Hän nosti kätensä hiestyneelle otsalleen ja rupesi miettimään. Hetkisen perästä kuvastui hänen kasvoillaan kauhu.

"Niin todella! äidillähän ne olivatkin, Agrippinalla!"

Hänen eteensä nousi synkkä kuva.

"Sanotaan hänen öisin kuutamossa kulkevan merellä Baiaen ja Baulin tienoilla. Ei puhu mitään, kävelee vain kävelemistään, ikäänkuin etsisi jotakin. Liketessään venettä hän katsoo siihen ja astuu taas eteenpäin, mutta kalastaja, johon hän on katsonut, kuolee."

"Hyvä aihe" huomautti Petronius.

Vestinius kurotti kuin kurki pitkää kaulaansa ja kuiskasi salaperäisesti:

"En usko jumaliin, mutta henkiin uskon—oi!"

Nero ei kiinnittänyt huomiota hänen sanoihinsa.

"Olen aina viettänyt lemuraliaa, vainajien juhlaa, jottei minun tarvitsisi nähdä häntä. Siitä on jo viidettä vuotta. Täytyihän minun, täytyihän minun toimittaa hänet hengiltä, koska hän lähetti kimppuuni murhaajia. Jollen olisi langettanut hänen tuomiotaan, ette tänä päivänä olisi kuulleet minun laulavan."

"Kiitos, Caesar, kaupungin ja maailman nimessä!" huusi Domitius Afer.

"Viiniä! ja soikoot tympanit!"

Melu pääsi entiseen vauhtiin. Lukanus oli kietoutunut aivan murattiköynnöksen peittoon. Hän tahtoi voittaa Caesarin, nousi ja huusi:

"En ole ihminen, vaan fauni ja elän metsässä. Ho-ho-hooi!"

Vihdoin juopui Caesar, juopuivat miehet ja naiset. Vinitius on yhtä juovuksissa kuin muutkin, ja himon lisäksi valtasi hänet riidanhalu, kuten aina, kun hän oli nauttinut liikaa. Hänen ruskeat kasvonsa kalpenivat, ja käskevällä äänellä hän kangertaen lausui:

"Suutele minua! Tänään tai huomenna, yhdentekevä! Tätä jo riittää. Caesar otti sinut Auluksen talosta lahjoittaakseen sinut minulle, ymmärrätkö! Huomenna varhain tulen sinua noutamaan, ymmärrätkö!… Caesar lupasi sinut minulle, ennenkuin lähetti sinua hakemaan… Sinun täytyy tulla omakseni! Suutele minua! en tahdo odottaa huomiseen … suutele pian!"

Hän kietoi käsivartensa tytön ympärille, mutta silloin Acte rupesi häntä puolustamaan ja Lygia itsekin kokosi viimeiset voimansa, sillä hän tunsi, että turmio tulee. Turhaan hän sentään ponnisti voimiaan, koettaen molemmilla käsillään irroittaa ympäriltään hänen karvatonta käsivarttaan; hän rukoili, ettei hän olisi tällainen, vaan kuten ennen, ja armahtaisi häntä. Suru ja kauhu vapisi hänen äänessään, mutta ei mikään auttanut. Hänen täytyi yhä likempää tuntea hänen hengitystään, joka tuli viiniltä. Yhä likemmä siirtyivät hänen kasvonsa. Ei se ollut enää entinen, hyvä, rakastettu Vinitius, vaan juopunut, ilkeä satyri, joka herätti inhoa ja kauhua. Tytön voimat heikkenivät heikkenemistään. Turhaan koetti hän kääntää pois päätään, välttääkseen hänen suudelmiaan. Vinitius nousi pystyyn, kävi molemmin käsin kiinni häneen, veti hänen päänsä rinnalleen ja rupesi läähättäen suutelemaan hänen kalpeita huuliaan.

Mutta sinä hetkenä joku hirvittävä voima irroitti hänen käsivartensa tytön kaulasta, aivan ponnistuksetta, ikäänkuin ne olisivat olleet lapsen käsivarret vain, ja nuorukainen viskattiin syrjään kuin mikäkin kuiva oksa tai kuihtunut lehti. Mitä tämä merkitsi? Kummissaan rupesi Vinitius hieromaan silmiään ja huomasi samassa rinnallaan jättiläiskokoisen lygiläisen orjan, nimeltä Ursus, johon hän oli tutustunut Auluksen talossa.

Lygiläinen seisoi siinä aivan tyynenä, mutta hänen siniset silmänsä tuijottivat Vinitiukseen niin oudosti, että veri nuorukaisen suonissa miltei lakkasi kiertämästä. Hetken perästä nosti hän prinsessansa käsivarsilleen ja läksi tyynin, äänettömin askelin tricliniumista.

Acte seurasi heitä.

Vähän aikaa istui Vinitius kuin kivettyneenä paikallaan, mutta sitten hän sävähti seisoalleen ja karkasi käytävää kohti.

"Lygia, Lygia!" huusi hän.

Mutta intohimo, hämmästys, raivo ja viini olivat tehneet hänen jalkansa raskaiksi. Jonkun aikaa hän horjahteli sinne tänne, sitten hän koppasi tanssijatytön paljaan käsivarren, räpytteli silmiään ja kysäsi:

"Mitä on tapahtunut?"

Tyttö tarttui viinipikariin, ojensi sen Vinitiukselle, hymyili ja katseli häneen kuumin silmin.

"Juo!"

Vinitius joi ja retkahti maahan.

Suurin osa vieraista oli jo pöytien alla. Toiset kulkivat vielä horjuvin askelin pitkin tricliniumia, toiset nukkuivat penkeillään pöydän ääressä kuorsaten tai unissaan oksentaen. Mutta juopuneitten konsulien ja senaattorien, juopuneitten ritarien, runoilijain ja filosofien, juopuneitten tanssijattarien ja ylimysnaisten—koko tämän tosin vielä kaikkivaltiaan, mutta hengettömän, seppelöidyn ja irstaan, mutta jo sammuvan seurueen ylle putoeli putoelemistaan katon kultaverkosta ruusuja.

Ulkona tuntui jo päivän salo.