Читать книгу Qvo vadis - Henryk Sienkiewicz - Страница 17

Sisällysluettelo

Tuskin oli Petronius aamulla ehtinyt pukeutua, kun Vinitius Teireisiaan kehoituksesta astui unctuariumiin. Hän tiesi, ettei kaupungin porteilta vielä ollut kuulunut mitään uutisia, ja tämän tiedon olisi pitänyt häntä rauhoittaa, koska se edellytti, että Lygia vielä oli kaupungissa. Mutta se vain huolestutti häntä entistä enemmän, sillä nyt hän rupesi pelkäämään, että Ursus ehkä ryöstön jälkeen oli kuljettanut hänet kaupungista, siis ennenkuin Petroniuksen orjat olivat ruvenneet vartioimaan kaupungin portteja. Tosin portit näin syksyllä, kun päivät kävivät lyhyemmiksi, suljettiin sangen aikaiseen, mutta ne avattiin myöskin kaikille kulkijoille, ja heidän lukunsa ei suinkaan ollut vähäinen. Sitäpaitsi muurin yli kyllä päästiin toisiakin teitä, jotka orjat, varsinkin kun tahtoivat paeta kaupungista, hyvin tunsivat. Vinitius oli lähettänyt väkeä kaikkien maaseudulle vievien teiden varsille ja pienempiin kaupunkeihin vartijoille ilmoittamaan, että kaksi orjaa oli karannut, kuvaamaan Ursuksen ja Lygian ulkomuotoa sekä selittämään, että heidän kiinniottajalleen annettaisiin palkinto. Sangen epäiltävää oli kuitenkin, onnistuisiko näiden lähettien saada heidät kiinni, ja jos onnistuisikin, katsoisivatko kaupungin viranomaiset itseään oikeutetuiksi pidättämään pakenevia Vinitiuksen yksityisestä pyynnöstä, ilman praetorin todistusta. Todistuksen hankkimiseen ei kuitenkaan ollut aikaa. Vinitius puolestaan oli koko eilisen päivän, puettuna orjan pukuun, etsinyt Lygiaa kaikilta kaupungin kaduilta, mutta löytämättä pienintäkään jälkeä. Tosin hän oli nähnyt Auluksen orjia liikkeellä, mutta hekin olivat näyttäneet etsivän jotakin, ja se oli ainoastaan ollut omiaan vahvistamaan hänessä vakaumusta, ettei Aulus ollut ryöstänyt Lygiaa ja ettei hän edes tietänyt, mihin hän oli joutunut.

Kun Vinitius sitten Teireisiaalta kuuli, että muuan mies lupaa löytää Lygian, kiiruhti hän henki kurkussa Petroniuksen talolle ja rupesi kysymään miestä, ennenkuin edes oli tervehtinyt isäntää.

"Saamme paikalla nähdä hänet," virkkoi Petronius.

"Hän on Euniken tuttava ja Eunike, joka juuri tulee järjestämään togani poimuja, saa antaa hänestä likempiä tietoja."

"Onko se sama tyttö, jonka eilen tahdoit lahjoittaa minulle?"

"On sama, jonka eilen hylkäsit. Olen sinulle muuten hyvin kiitollinen siitä, sillä hän on paras vestiplica, poimujen järjestäjä koko kaupungissa."

Tuskin oli hän lakannut puhumasta, kun vestiplica tuli huoneeseen, otti togan, joka oli kääritty norsunluulla kirjaellulle tuolille, levitti sen ja heitti Petroniuksen hartioille. Hänen kasvonsa olivat kirkkaat ja tyynet, hänen silmistään loisti ilo.

Petronius katseli häntä ja huomasi, että hän oli hyvin kaunis. Käärittyään hänen ympärilleen togan rupesi tyttö järjestelemään sitä ja kumartui tuontuostakin oikomaan poimuja. Petronius huomasi, että hänen hartioidensa väri oli ihanan vaaleasti ruusuinen ja että rinta ja käsivarret kuulsivat kuin helmi-emo tai alabasteri.

"Eunike," virkkoi hän, "onko mies tullut, josta eilen puhuit

Teireisiaalle?"

"On, herra."

"Mikä hänen nimensä on?"

"Chilon Chilonides, herra."

"Kuka hän on?"

"Parantaja, viisas mies ja ennustaja, joka osaa selittää ihmisten kohtalot ja ilmoittaa tulevat asiat."

"Onko hän sinullekin ilmoittanut tulevia asioita?"

Euniken kasvoille valui puna, joka ulottui aina korviin ja kaulaan asti.

"On, herra."

"No mitä hän sinulle ennusti?"

"Että minua kohtaa tuska ja onni."

"Tuska sinua kohtasi jo eilen Teireisiaan kädestä. Onni on vielä tulematta."

"Jo se on tullut, herra."

"Millä lailla?"

Tyttö kuiskasi hiljaa:

"Sainhan minä jäädä tänne."

Petronius laski kätensä hänen kullankarvaiselle päälaelleen.

"Sinä olet tänään hyvästi järjestänyt poimut, ja minä olen sinuun tyytyväinen, Eunike."

Hänen kosketuksensa alla nosti onnellisuuden tunne silmänräpäyksessä kyyneleet tytön silmiin, ja hänen povensa alkoi kiihkeästi kohoilla.

Mutta Petronius ja Vinitius läksivät atriumiin, missä Chilon Chilonides heitä jo odotti. Heidät nähdessään teki hän syvän kumarruksen, mutta Petroniuksen täytyi hymyillä, kun hän ajatteli eilen epäilleensä, että tämä mies olisi Euniken rakastettu. Mies, joka seisoi hänen edessään, ei saattanut olla kenenkään naisen rakastettu. Se oli ihmeellinen olento, puoleksi inhoittava, puoleksi hullunkurinen. Ei hän ollut vanha: hänen siivottomassa parrassaan ja kiharaisessa pörrössään ei saattanut erottaa montakaan harmaata hiusta. Hänen vatsansa oli sisään painunut ja olkapäät kuperat, joten häntä ensi näkemältä olisi luullut kyttyräselkäiseksi. Kyttyrän keskeltä nousi suuri pää, jonka kasvot muistuttivat sekä apinaa että kettua. Katse oli läpitunkeva, kellertävä iho täynnä nyppyjä, ja nenä, niinikään nyppylöiden vallassa, todisti hellää rakkautta pulloon. Miehen huolimaton puku, jota täydensi tumma, pukinvilloilla täytetty tunica ja risainen viitta, osoitti joko todellista tai teennäistä köyhyyttä. Hänet nähdessään tuli Petronius ajatelleeksi homerolaista Thersitestä ja viitaten kädellään vastaukseksi hänen kumarrukseensa, lausui hän:

"Terve, jumalallinen Thersites! Miten nyt on laita vaaterisojen, jotka Ulysses Trojan edustalla sinulle lahjoitti, ja mitä hän itse nykyään toimittaa Elysiumin kentillä?"

"Jalosukuinen herra," vastasi Chilon Chilonides, "viisain vainajista, Ulysses, lähettää minun kauttani viisaimmalle elävistä, Petroniukselle, pyynnön, että hän uudella viitalla peittäisi risani."

"Kautta Hecate Triformiksen!" huudahti Petronius, "vastauksesi ansaitsee uuden viitan."

Siinä heidän keskustelunsa katkesi, sillä Vinitius virkkoi äkkiä:

"Tiedätkö tarkkaan, mistä on kysymys?"

"Ei ole vaikea tietää," vastasi Chilon, "kun kahden kuuluisan talon orjakunnat eivät muusta puhu kuin siitä yhdestä asiasta ja kun sitäpaitsi puoli Roomaa kaikuna toistaa heidän puheensa. Toissa iltana ryöstettiin neito, joka on kasvatettu Aulus Plautiuksen talossa, nimeltään Lygia, tai oikeammin sanoen Callina—kun orjasi, oi herra, olivat saattamassa häntä Caesarin palatsista sinun »insulaasi». Minä puolestani lupaan löytää hänet kaupungista tai, jos hän olisi poistunut kaupungista—mikä ei ole luultavaa—antaa sinulle, jalosukuinen tribuni, tiedon hänen pakopaikastaan."

"Hyvä on," virkkoi Vinitius, jota vastauksen täsmällisyys miellytti.

"Mitä keinoja aiot käyttää?"

Chilon hymähti viekkaasti.

"Keinot ovat sinun käsissäsi, herra. Mutta minulla on äly."

Petronius hymähti. Hän oli täysin tyytyväinen vieraaseensa.

"Tuo mies saattaa löytää neidon," mietti hän.

Vinitius rypisteli kokoonkasvaneita kulmakarvojaan.

"Jos sinä, kurja" virkkoi hän "vain voitonhimosta petät minua, niin annan ruoskia sinut kuoliaaksi."

"Olen filosofi, herra. Filosofia ei johda voitonhimo—varsinkaan ei sinun jalomielisen lupauksesi jälkeen."

"Vai olet sinä filosofi?" kysyi Petronius. "Eunike sanoi, että olet parantaja ja ennustaja. Mistä sinä Euniken tunnet?"

"Hän tuli kysymään minulta neuvoa, sillä maineeni oli kaikunut hänenkin korviinsa."

"Mitä neuvoa hän tahtoi?"

"Neuvoa rakkautta vastaan. Hän tahtoi parantua toivottomasta rakkaudesta."

"Entä paransitko hänet?"

"Tein enemmänkin, sillä annoin hänelle amuletin, joka tuottaa vastarakkautta. Paphoksessa Kypron saarella on temppeli, jossa, oi herra, säilytetään Venuksen vyö. Annoin hänelle kaksi langanpätkää tästä vyöstä, suljettuina mantelin kuoreen."