Читать книгу Qvo vadis - Henryk Sienkiewicz - Страница 15

Sisällysluettelo

Sinä yönä ei Vinitius yrittänytkään panna levolle. Jonkun aikaa Petroniuksen mentyä, kun eivät orjien valitukset saattaneet lieventää hänen tuskaansa enempää kuin hänen kiukkuaankaan, keräsi hän ympärilleen joukon muita palvelijoita ja läksi heidän kanssaan yön selkään etsimään Lygiaa. Hän haki Esquilinuksen kaupunginosan, Suburran, Vicus Sceleratuksen ja kaikki viereiset kadut. Hän kiersi Kapitoliumin, kulki Fabritiuksen siltaa myöten saarelle, hakipa vielä Tiberin toiseltakin puolelta. Hänen ponnistuksensa olivat sentään kokonaan turhat, sillä hän ei itsekään uskonut voivansa löytää Lygiaa, ja hän haki häntä vain saadakseen jollakin lailla tämän hirveän yön kulumaan. Hän palasi kotiin vasta, kun päivä koitti ja rattaat, muulit ja vihanneskauppiaat jo rupesivat liikkumaan kaupungilla ja leipurit availivat myymälöitään. Palatessaan käski hän korjata pois Gulon ruumiin, johon ei kukaan vielä ollut uskaltanut koskea. Sitten hän käski lähettää ergastulumiin, s.o. kuritushuoneeseen, ne orjat, joiden käsistä Lygia oli viety. Tämä rangaistus oli heille kuolemaakin hirveämpi. Vihdoin hän heittäytyi atriumiin levitetylle patjalle ja rupesi miettimään, millä keinoin Lygia olisi saatava pelastetuksi.

Hänen oli mahdoton käsittää, että hän olisi menettänyt hänet, kadottanut hänet, ettei hän enää saisi häntä nähdä. Kun hän sitä vain ajattelikin, vimmastui hän aivan mielipuoleksi. Nuoren soturin itsepintainen luonne oli ensi kerran hänen eläessään törmännyt yhteen toisen järkähtämättömän luonteen kanssa, ja hänen oli suorastaan mahdoton käsittää, kuinka joku uskalsi nousta vastustamaan hänen tahtoaan. Vinitius olisi mieluummin suonut koko kaupungin, vaikkapa koko maailman hajoavan raunioiksi kuin nähnyt aikeensa menevän myttyyn. Nyt oli nautinnon pikari riistetty juuri hänen huuliltaan, ja se oli hänen mielestään niin kuulumaton tapaus, että se jo jumalien ja ihmisten edessä huusi kostoa.

Mutta ennen kaikkea hän ei saattanut alistua tähän kohtaloonsa sentähden, ettei hän eläessään ollut mitään niin halunnut kuin Lygiaa. Hänestä tuntui, ettei hän ilman häntä saata tulla toimeen. Hän ei saattanut käsittää, miten hän ilman häntä saa huomisen päivän kulumaan ja miten hän voi elää seuraavina päivinä. Tuontuostakin valtasi hänet raivo, miltei mielipuolen vimma, kun hän häntä ajatteli. Hän olisi tahtonut omistaa hänet saadakseen edes lyödä häntä, saadakseen raastaa häntä hiuksista pitkin cubiculumia ja saadakseen nauttia hänen tuskastaan. Mutta samassa valtasi hänet ääretön kaiho. Hän ikävöi hänen ääntään, hänen vartaloaan, hänen silmiään, ja hän tunsi olevansa valmis heittäytymään hänen jalkoihinsa. Hän huusi häntä luokseen, puri sormensa verille ja painoi käsillä päätänsä. Hän pakottautui kaikin voimin ajattelemaan tyynesti, miten olisi meneteltävä, mutta turhaan. Hänen aivoihinsa karkasi tuhansia tuumia ja ehdotuksia, mutta ne olivat kaikki toinen toistaan hullummat. Vihdoin välähti hänen päähänsä ajatus, ettei kukaan muu kuin Aulus ollut voinut ryöstää Lygiaa. Ainakin Auluksen täytyi tietää hänen piilopaikkansa.

Hän karkasi ylös ja päätti sen tiensä rynnätä Auluksen talolle. Jollei hän anna pois Lygiaa, jolleivät hänen uhkauksensa auta, niin hän paikalla menee Caesarin luo, syyttää vanhaa sotapäällikköä uppiniskaisuudesta ja toimittaa hänelle kuolemantuomion. Mutta sitä ennen hän kuitenkin urkkii häneltä tiedon Lygian olinpaikasta. Hän kostaa joka tapauksessa, vaikka he vapaaehtoisestikin luovuttaisivat Lygian. Tosin he kerran ottivat hänet taloonsa ja hoitivat, mutta mitä se merkitsee! Tällä yhdellä rikoksellaan he ovat vapauttaneet hänet kaikesta kiitollisuudesta. Vinitiuksen herkkää, ärsytettyä mieltä hiveli ajatella Pomponia Graecinan epätoivoa, kun centurio vanhalle sotapäällikölle tuo kuolemantuomion. Hän tiesi, että sen hankkiminen hänelle onnistuu. Petronius puolestaan kyllä auttaa. Eihän Caesar sitäpaitsi koskaan kiellä mitään ystäviltään augustianeilta, kunhan eivät heidän pyyntönsä joudu ristiriitaan hänen omien etujensa ja mielihalujensa kanssa.

Hetkiseksi sai vihankiihko hänen sydämensä seisahtumaan.

Mutta entä jos Caesar itse on ryöstänyt Lygian?

Kaikki tiesivät, että Caesar usein pani toimeen yöllisiä partioretkiä saadakseen vaihtelua elämänsä yksitoikkoisuuteen. Petroniuskin otti osaa noihin huvituksiin. Päätarkoituksena oli suorastaan ottaa kiinni naisia, heittää heidän ympärilleen sotilasviitta ja sen avulla survaista heidät maahan, niin että he menivät tainnoksiin. Caesarin oli tapana sanoa tätä huvittelua »helmien pyydystämiseksi», koska monasti köyhän kansan hökkelin pohjalta saattoi löytyä todellinen nuoruuden ja kauneuden helmi. »Sagatio»—joksi sanottiin sitä, kun sotamiehen viitta ansana viskattiin toisen niskaan—muuttui nyt todelliseksi naisryöstöksi, ja »helmet» saatettiin joko Palatinukselle tai jonnekin Caesarin lukemattomista huviloista. Mahdollisesti Caesar myöskin lahjoitti helmen jollekin ystävälleen. Näin oli saattanut käydä Lygiankin. Caesar oli nähnyt hänet juhlassa, eikä Vinitius hetkeäkään epäillyt, että hän oli pitänyt häntä kauneimpana naisena, minkä ikinä oli tavannut. Kuinkas muuten! Tosinhan tyttö oli ollut Neron palatsissa Palatinuksella. Nero olisi siis julkisesti voinut ottaa hänet, mutta Petronius oli aivan oikein huomauttanut, ettei Caesar uskalla tehdä julkisia rikoksia: hän saattaisi toimia julkisesti, mutta hän valitsee aina mieluummin salaiset tiet. Tällä kertaa on häneen ehkä vaikuttanut pelko Poppaeaa kohtaan. Vinitiukselle selveni nyt, ettei Aulus varmaankaan ole uskaltanut väkivallalla ottaa haltuunsa tyttöä, jonka Caesar on Vinitiukselle luvannut. Kuka sen olisi uskaltanut tehdä? Mahdollisesti sama jättiläiskokoinen, sinisilmäinen lygiläinen, joka oli uskaltanut tulla tricliniumiinkin ja sylissään kantaa hänet pois juhlasta? Mutta jos hän olisi hänet korjannut, niin minne hän olisi saattanut hänet viedä? Ei! orja ei olisi uskaltanut. Sitä ei siis ole tehnyt kukaan muu kuin Caesar.

Kun Vinitius näitä ajatteli, pimenivät hänen silmänsä ja hikihelmet nousivat otsalle. Siinä tapauksessa hän oli kadottanut Lygian ikipäiviksi. Kaikkien muiden käsistä hän olisi ollut riistettävissä, mutta ei niistä käsistä. Nyt oli syytä huudella: voi minua onnetonta! Hän saattoi selvästi nähdä Lygian Caesarin sylissä ja ensi kerran eläessään hän ymmärsi, että on olemassa ajatuksia, joita ihmisen on aivan mahdoton kärsiä. Vasta nyt hän käsitti, kuinka hän häntä rakasti. Niinkuin hukkuvan mieleen salaman nopeudella lentää koko hänen mennyt elämänsä, niin Vinitiuskin nyt eli uudestaan kaikki ne hetket, jotka hän oli viettänyt Lygian kanssa. Hän näki hänet, hän kuuli jokaisen hänen sanansa. Hän näki hänet suihkulähteellä, näki hänet Auluksen talossa ja sitten kemuissa. Hän oli häntä niin likellä, että hän tunsi hänen hiustensa lemun, hänen ruumiinsa lämmön ja suudelmien hekuman, painaessaan suutaan hänen viattomia huuliaan vastaan. Nyt oli hän hänen silmissään sata kertaa kauniimpi, houkuttelevampi, suloisempi ja rakkaampi kuin kaikki kuolevaiset ja kaikki jumalat. Ja kun hän ajatteli, että Nero pitää hallussaan kaikkea sitä, mikä oli syöpynyt hänen sydämeensä, mikä oli muuttunut hänen lihakseen ja verekseen, niin valtasi hänet tuska, joka oli aivan ruumiillinen ja niin kauhea, että hänen teki mieli hakata päätään atriumin seinään, kunnes se menisi mäsäksi. Hän tunsi, että tämä saattaa viedä hulluuteen, ja varmaan hän olisikin tullut hulluksi, jollei kosto vielä olisi pitänyt häntä vireillä. Vasta hänestä oli tuntunut siltä, ettei hän saata elää, jollei saa omistaa Lygiaa, mutta seuraavassa hetkessä hän käsitti, ettei hän saata kuollakaan, ennenkuin on kostanut hänet. Tämä ajatus tuotti hänen tunteilleen jonkinlaista lievennystä. »Minä rupean sinun Cassius Chaereaksesi», toisteli hän itsekseen ja ajatteli Neroa. Äkkiä koppasi hän kourallisen multaa impluviumia ympäröivästä kukkaisvaasista ja vannoi sekä Erebukselle, Hekatelle että kaikille kotijumalilleen kauhean valan, ettei lepää ennenkuin Lygia on kostettu.

Tämä tuotti hänelle jonkinlaista lohtua. Olihan hänellä nyt päämäärä, jonka edestä kannatti elää ja joka antoi hänen ajatuksillensa ravintoa sekä yöllä että päivällä. Hyljättyään tuumansa lähteä Auluksen luo käski hän kannattaa itsensä Palatinukselle. Matkalla hän mietti, että jolleivät päästä häntä Caesarin puheille, tai jos tahtovat tutkia, onko hänellä aseita, niin se todistaa, että Caesar on ryöstänyt Lygian. Hän ei kuitenkaan ottanut mukaansa mitään aseita. Hänen päänsä oli sekaisin, ja kuten ihmisen ajatukset tavallisesti sellaisessa mielentilassa keskittyvät yhteen ainoaan kohtaan, niin hänenkin ajatuksensa kaiken aikaa hautoivat kostoa. Hän ei tahtonut ryhtyä toimeen ennen aikojaan. Tärkeintä oli hänelle tavata Acte, sillä hän arveli häneltä saavansa kuulla totuuden. Ajoittain välähti hänen mieleensä toivon säde: entä jos hän täällä tapaakin Lygian itsensä! Ja tämä ajatus pani hänet värisemään. Entä jos Caesar sattui ryöstämään hänet tietämättä, kuka hän oli, ja lähettääkin hänet tänään Vinitiukselle? Mutta seuraavana hetkenä hän kumosi tämän arvelun. Sillä jos siinä olisi ollut perää, niin olisi Lygia jo eilen lähetetty hänelle. Yksin Acte saattoi antaa selityksen näihin ongelmiin ja sentähden oli Acte tavattava ennen kaikkea.

Päästyään selville tästä asiasta käski hän orjien kiiruhtaa, ja pitkin matkaa risteili hänen päässään mitä epämääräisimpiä ajatuksia Lygiasta ja kostosta. Hän oli kuullut, että egyptiläisen Pacht-jumalattaren papit mielensä mukaan saattoivat siirtää tauteja toisesta toiseen. Hän päätti sentähden kääntyä kysymään neuvoa heiltä. Itämailla hänelle niinikään oli kerrottu, että juutalaiset loitsuillaan voivat toimittaa vihamiehensä ruumiin täyteen paiseita. Hänen orjiensa joukossa oli juutalaisiakin, ja hän päätti kotiin palattuaan käskeä kiduttaa heitä, kunnes saisi heidät ilmaisemaan salaisuutensa. Suurimmalla nautinnolla hän sentään ajatteli lyhyttä roomalaista miekkaa, joka helposti avaa verelle väylän—sehän se oli pulpauttanut esiin verisäteen Cajus Kaligulastakin ja jättänyt kulumattomat merkit porttikäytävän pilareihin. Vinitius olisi tällä hetkellä ollut valmis surmaamaan koko Rooman. Jos joku ystävällinen jumala olisi luvannut ottaa hengiltä kaikki muut ihmiset paitsi hänet ja Lygian, niin ei hän suinkaan olisi pannut vastaan.

Porttiholville päästyään hän sai takaisin mielenmalttinsa, ja nähdessään pretoriaanivartijat johtui hänen mieleensä taasen ajatus, että jos he vähimmälläkään tavalla vastustavat hänen sisäänpääsyään, niin se todistaa, että Lygia on palatsissa Caesarin hallussa. Mutta yli-centurio hymähti hänelle ystävällisesti, astui pari askelta häntä vastaan ja virkkoi:

"Terve, jalo tribuni! Jos tahdot päästä Caesarin puheille, niin olet valinnut sopimattoman hetken. En tiedä, saatatko nähdä häntä."

"Mitä on tapahtunut?" kysyi Vinitius.

"Jumalallinen pikku Augusta sairastui äkkiarvaamatta eilen. Sekä Caesar että Augusta Poppaea ovat hänen luonaan parantajien kanssa, joita on kutsuttu tänne koko kaupungista."

Se oli vakava tapaus. Tämän tyttären syntyessä oli Caesar ollut tulemaisillaan aivan hulluksi ilosta. Hän oli vastaanottanut hänet: extra humanum gaudium. Ennen synnyttämistä oli senaatti erityisesti sulkenut Poppaean kohdun jumalien suosioon. Antiumissa, missä lapsi syntyi, oli uhrattu kiitosuhreja ja pantu toimeen loistavia näytäntöjä. Sitäpaitsi oli rakennettu kaksi temppeliä Fortunalle. Nero, joka ei koskaan eikä missään osannut pitää kohtuutta, rakasti lastakin rajattomasti. Poppaea rakasti myöskin lasta, yksin jo siitäkin syystä, että se tuki hänen asemaansa ja teki hänen vaikutusvaltansa horjumattomaksi. Pikku Augustan terveydestä ja elämästä saattoi riippua koko keisarikunnan kohtalo, mutta Vinitiuksen ajatuksilla oli yllinkyllin tekemistä hänen omien huoltensa ja hänen oman rakkautensa kanssa. Hän ei sentähden todellakaan kiinnittänyt mitään huomiota centurion sanoihin, vaan virkkoi:

"Minä tahdon tavata vain Actea."

Hän astui sisään portista.

Mutta Actekin oli lapsen luona, ja hän sai kauan odottaa, sillä Acte palasi asuntoonsa vasta puolenpäivän aikaan. Hän oli väsynyt ja kalpea, ja kun hän näki Vinitiuksen, kalpeni hän vieläkin enemmän.

"Acte," virkkoi Vinitius, tarttui hänen käteensä ja veti hänet keskelle atriumia, "missä Lygia on?"

"Samaa minä juuri aioin kysyä sinulta," vastasi kreikatar, katsellen häntä soimaavasti.

Mutta vaikka hän oli jo päättänyt tyynesti ottaa selvää asioista, kävi hän taasen käsineen kiinni päähänsä ja toisteli, kasvot vihan ja tuskan vääntäminä:

"Ei häntä ole. Tiellä ryöstivät hänet minulta."

Hetkisen perästä hän rauhoittui, tuli likemmä Actea ja rupesi puhumaan hampaitansa kiristellen:

"Kuule Acte… Jos elämä on sinulle rakas ja jos tahdot ehkäistä onnettomuuden tapahtumasta, jonka suuruutta tuskin voit aavistaa, niin sano minulle totuus: onko Caesar ottanut hänet?"

"Caesar ei koko eilispäivänä jättänyt palatsia."

"Kysyn sinulta kautta äitisi varjon ja kaikkien jumalien nimessä: eikö hän ole palatsissa?"

"Kautta äitini varjon, Marcus—hän ei ole palatsissa, eikä Caesar myöskään ole häntä ottanut. Eilen sairastui pikku Augusta, eikä Nero ole poikennut hänen kehtonsa äärestä."

Vinitius hengitti syvään. Siitä, mikä häntä eniten oli hirvittänyt, hän toki oli pelastunut. Hän istuutui penkille ja puserteli käsiään nyrkeiksi.

"Sitten Aulus on ryöstänyt hänet ja voi silloin Aulusta!"

"Aulus Plautius kävi täällä tänä aamuna. Hän ei saanut tavata minua, sillä minä olin lapsen luona, mutta hän oli kysellyt Epaphroditukselta ja muiltakin Caesarin palvelijoilta Lygiaa ja luvannut tulla takaisin minua tapaamaan."

"Hän tahtoo turvata itsensä epäluuloilta. Jollei hän olisi tietänyt, mitä Lygialle oli tapahtunut, niin hän olisi lähtenyt etsimään häntä minun talostani."

"Hän kirjoitti taululle muutamia sanoja minua varten. Niistä näet hänen tietävän, että Caesar sinun ja Petroniuksen kehoituksesta noudatti Lygian hänen talostaan. Hän edellytti siis, että tyttö oli lähetetty sinun luoksesi, ja kävi tänään varhain talollasi. Siellä hänelle kerrottiin, mitä oli tapahtunut."

Näin sanottuaan meni Acte cubiculumiin ja toi hetken perästä taulun, jonka Aulus oli jättänyt.

Vinitius luki ja vaikeni. Acte katseli hänen synkkiä kasvojaan ja virkkoi, ikäänkuin hänen ajatuksensa arvaten:

"Ei, Marcus, se mikä on tapahtunut, on tapahtunut Lygian omasta tahdosta."

"Vai tiesit sinä, että hän aikoi paeta!" huusi Marcus.

Acte katseli häneen verhotuilla silmillään miltei ankarasti:

"Tiesin, ettei hän tahdo ruveta jalkavaimoksesi."

"No, mikä sinä sitten olet ollut koko elämäsi ajan?"

"Mutta minä olenkin ennen ollut orjatar."

Vinitius raivostui: Caesar oli antanut hänelle Lygian, ja hänen ei tarvinnut kysyä, mikä hän ennen oli ollut. Mutta hänpä löytää hänet vaikka maan alta ja silloin hän kohtelee häntä kuten häntä ikinä haluttaa. Niin juuri! Hänestä tulee sittenkin hänen jalkavaimonsa. Hän antaa ruoskia hänet niin usein kuin hän vaan tahtoo, ja kun hän kyllästyy häneen, lahjoittaa hän hänet halvimmalle orjalleen tai lähettää hänet maatiloilleen Afrikaan käsikiviä vääntämään. Hän tahtoo löytää hänet vain kiusatakseen, polkeakseen ja nöyryyttääkseen häntä.

Vinitius ärtyi ärtymistään, kunnes kadotti kaiken järkensä. Acte huomasi hänen uhkaustensa menevän sellaisiin äärimmäisyyksiin, että niitä oli mahdoton panna täytäntöön. Hänestä puhui viha ja tuska. Tuskaa Acte kyllä olisi ollut taipuvainen säälimään, mutta ylenmääräinen kiukku sai hänen kärsivällisyytensä loppumaan, ja vihdoin hän kysyi, minkätähden Vinitius oikeastaan oli tullut hänen luokseen.

Siihen ei Vinitius heti voinut vastata. Hän oli tullut siksi, että toivoi saavansa tietoja Lygiasta, tai oikeastaan hän oli tullut päästäkseen Caesarin puheille, ja koskei ollut saanut nähdä häntä, oli hän poikennut Acten luo. Karatessaan oli Lygia asettunut Caesarin tahtoa vastaan. Sentähden Caesar varmaan suostuu etsimään häntä koko kaupungista, vaikkapa koko valtakunnastakin. Käytettäköön siihen vaikkapa kaikkia legiooneja ja pengottakoon nurin vaikkapa joka talo koko keisarikunnassa. Petronius epäilemättä tulee kannattamaan hänen pyyntöään, ja etsintä voi alkaa jo tänäpäivänä.

Mutta Acte virkkoi:

"Varo sinä, ettet kadota häntä ainiaaksi samassa hetkessä, jolloin hänet

Caesarin käskystä löydät."

Vinitius rypisti kulmakarvojaan.

"Mitä tämä merkitsee?" kysyi hän.

"Kuule minua, Marcus! Eilen olimme Lygian kanssa puutarhassa ja siellä kohtasimme Poppaean ja pikku Augustan, jota mauritar Lilith kantoi sylissään. Illalla lapsi sairastui, ja Lilith väittää, että hän on loihdittu sekä että se vieras tyttö, jonka he puutarhassa kohtasivat, hänet noitui. Jos lapsi paranee, unohtuu tapaus kyllä, mutta jos käy päinvastoin, niin Poppaea paikalla rientää syyttämään Lygiaa noituudesta, ja jos he silloin saavat hänet käsiinsä, niin hukka hänet perii."

Molemmat vaikenivat. Sitten virkkoi Vinitius:

"Ehkä hän on noitunut lapsen ja noitunut minut."

"Lilith väittää lapsen ruvenneen itkemään juuri silloin, kun sitä kannettiin meidän ohitsemme. Ja totta se onkin: lapsi kyllä itki. Mutta varmaan se oli sairas jo puutarhaan tullessa. Marcus, etsi sinä Lygiaa mistä tahdot, mutta älä virka hänestä sanaakaan Caesarille, ennenkuin pikku Augusta paranee, sillä silloin tuotat sinä hänelle Poppaean koston. Lygian silmät ovat jo tarpeeksi itkeneet sinun tähtesi. Ottakoot jumalat suojaansa tyttö raukan!"

"Rakastatko sinä häntä, Acte?" kysyi Vinitius synkästi.

Entisen orjattaren silmät olivat kyynelissä.

"Kyllä. Rakastin häntä."

"Hän ei sinun tunnettasi palkinnutkaan vihalla, kuten minun tunnettani."

Acte katseli häneen hetkisen ikäänkuin saadakseen selville, tarkoittiko hän täyttä totta.

"Oi," virkkoi hän sitten, "sinä kiivas ja sokea ihminen: rakastihan hän sinua!"

Nämä sanat kuullessaan karkasi Vinitius paikaltaan, hurjistuneena kuin hullu.

"Se ei ole totta!"

Lygia ei sietänyt häntä. Mistä Acte saattoi tietää!? Olisiko Lygia yhden päivän tuttavuuden aikana ruvennut tekemään tunnustuksia? Mitä rakkautta se on, joka valitsee osakseen kulkurielämän, häpeällisen köyhyyden, kaikenkaltaisen epävarmuuden, ehkäpä nälän ja kuoleman—mutta hylkää seppelöidyn talon, jossa rakastettu on valmistanut juhlan ja odottaa! Paras on olla kuuntelematta sellaisia asioita, sillä vähemmästäkin tulee hulluksi. Hän ei vaihtaisi tyttöä kaikkiin tämän palatsin aarteisiin—mutta tyttö pakenee. Mitä rakkautta se on, joka pelkää onnea ja synnyttää tuskaa! Kuka sellaista ymmärtää? Kuka sellaista saattaa käsittää? Jollei hän vielä toivoisi löytävänsä häntä, niin hän upottautuisi omaan miekkaansa! Rakkaus antautuu eikä pakene. Oli ollut hetkiä Auluksen talossa, jolloin Vinitius oli uskonut onnen olevan likellään, mutta nyt hän tiesi, ettei tyttö häntä kärsi ja että hän vielä kuolinhetkenäänkin kantaa sydämessään vihaa häntä kohtaan.

Mutta Acte, joka tavallisesti oli niin arka ja lempeä, puhkesi nyt vuorostaan kiivaasti puhumaan. Millä lailla Vinitius oli koettanut Lygiaa voittaa? Sensijaan että olisi pyytänyt häntä Aulukselta ja Pomponialta, oli hän viekkaudella ryöstänyt lapsen vanhemmilta. Hän oli tahtonut ottaa tytön rakastajattarekseen eikä vaimokseen, hänet, tunnetun perheen kasvattityttären ja prinsessan! Hän oli saattanut hänet tähän rikoksen ja häpeän pesään, saastuttanut hänen viattomat silmänsä riettaiden kemujen näkemisellä—sanalla sanoen: hän oli kohdellut häntä kuin katutyttöä. Joko hän oli unohtanut, kummoinen koti Auluksen ja Pomponian talo oli, missä Lygia oli kasvanut? Eikö hän sitten saattanut käsittää, että sen naiset ovat toisenlaiset kuin Nigidia, Calvia Crispinilla tai Poppaea ja kaikki muut naiset, jotka seurustelivat Caesarin talossa? Eikö hän heti Lygian nähdessään ollut ymmärtänyt, että hän on puhdas tyttö, joka menee kuolemaan mieluummin kuin häpeään? Mistä Vinitius tiesi, eivätkö ne jumalat, joita hän tunnustaa, ole paremmat ja puhtaammat kuin rivo Venus tai Isis, joita kevytmieliset roomattaret kunnioittavat? Ei! Lygia ei ollut tehnyt täällä mitään tunnustuksia, mutta hän oli sanonut odottavansa pelastusta Vinitiukselta, toivovansa, että Vinitius taivuttaa Caesarin toimittamaan hänet kotiin Pomponian luo. Ja sitä kertoessaan oli tyttö punastunut rakastuvan neidon lailla, joka luottaa lemmittyynsä. Niin, Lygian sydän oli sykkinyt hänelle, Vinitiukselle, mutta Vinitius oli pelästyttänyt, vimmastuttanut hänet, loukannut häntä. Ruvetkoon vaan nyt Caesarin sotamiesten avulla etsimään häntä, mutta tietäköön, että jos Poppaean lapsi kuolee, niin aletaan epäillä Lygiaa, ja silloin hänen turmionsa on tullut.

Vinitiuksen viha ja kiukku alkoivat sulaa haikeaksi mielenkuohuksi. Tieto siitä, että Lygia häntä rakasti, järkytti hänen sydämensä pohjia myöten. Hänen mieleensä muistui se hetki Auluksen puutarhassa, jolloin tyttö, puna poskilla ja loistavin silmin, oli kuunnellut hänen sanojaan. Varmaankin hän juuri silloin oli alkanut rakastaa häntä. Ja tätä ajatellessa leimahti Vinitiuksessa äkkiä eloon tunne sata kertaa autuaallisempi kuin kaikki, mistä hän ikinä oli nähnyt unta. Hän olisi siis todella voinut vähitellen voittaa hänet ja vihdoin omistaa koko hänen rakkautensa. Lygia olisi vartioinut hänen oveaan, voidellut hänen kynnyksensä sudenrasvalla ja hänen vaimonaan istunut lampaantaljalla hänen kotilietensä ääressä. Hän olisi hänen suustaan saanut kuulla nuo pyhät lupauksen sanat: missä sinä olet, siellä tahdon minäkin olla. Hän olisi iankaikkisesti ollut hänen omansa.

Miksi ei hän ollut menetellyt niin? Olisihan hän oikeastaan tahtonut. Mutta nyt ei Lygiaa ole, eikä hän häntä löydä, ja jos löytäisikin, niin olisi heti tarjolla kadottamisen vaara. Ja jollei kadottaisikaan, niin eivät varmaan huolisi Vinitiuksesta Auluksen väet enempää kuin Lygiakaan. Taasen hän tulistui niin, että hiukset nousivat pystyyn, mutta tällä kertaa ei hänen vihansa tarkoittanut Aulusta eikä Lygiaa, vaan Petroniusta. Hän oli syypää kaikkeen. Ilman häntä ei Lygian olisi tarvinnut turvautua pakoon, hän olisi ollut hänen vaimonaan, eikä yksikään vaara olisi uhannut hänen kallista päätään. Mutta nyt oli myöhäistä ruveta korjaamaan erehdystään. Tehtyä ei enää saanut tekemättömäksi.

Myöhäistä!

Ammottava kuilu tuntui avautuvan hänen jalkainsa eteen. Hän ei käsittänyt mitä tehdä, mihin ryhtyä, minne mennä. Kuni kaikuna toisti Acte toistamistaan sanan »myöhäistä!» ja vieraan suusta kaikui se hänen korvissaan kuni kuolemantuomio. Sen ainoan seikan vain hän käsitti, että hänen täytyy löytää Lygia, sillä muuten hänen käy hullusti.

Koneentapaisesti kiersi hän togan ympärilleen ja oli jo lähtemäisillään, huomaamatta edes lausua Actelle hyvästiä, kun äkkiä etehisen ja atriumin välinen verho vedettiin syrjään ja hänen eteensä ilmestyi Pomponia Graecinan surulliset kasvot.

Nähtävästi hänkin jo oli saanut tiedon Lygian katoamisesta ja riensi kuulemaan uutisia Actelta, arvellen, että hänen oli helpompi kuin Auluksen päästä Acten puheille.

Kun hän näki Vinitiuksen, käänsi hän häneen kauniit, kalpeat kasvonsa ja virkkoi:

"Marcus, suokoon sinulle Jumala anteeksi sen vääryyden, minkä olet tehnyt meille ja Lygialle."

Vinitius seisoi hänen edessään maahan tuijottaen Hän oli epätoivoissaan, häntä painoi syyllisyyden tunne eikä hän voinut käsittää, mikä jumala hänelle saattaa suoda anteeksi. Minkätähden Pomponiakin puhui hänelle anteeksiannosta, kun olisi pitänyt puhua kostosta!

Pihaan ja pylväikköihin oli kerääntynyt joukottain väkeä. Palatsin orjien seassa saattoi nähdä ritareja ja senaattoreja, jotka olivat tulleet kuulemaan, miten pikku Augusta jaksoi ja yksin tein osoittamaan uskollisuuttaan—vaikkapa vain caesarilaisten orjien nähden. Viesti »jumalattaren» sairastumisesta oli nähtävästi levinnyt hyvin nopeasti, sillä porteille ilmestyi yhtämittaa uusia kasvoja ja holvikaarten alla kierteli kokonaisia ihmislaumoja. Nähdessään Vinitiuksen tulevan palatsista, kääntyivät useat hänen puoleensa kysymään uutisia, mutta Vinitius ei vastannut heidän kysymyksiinsä, vaan astui eteenpäin ja oli törmäämäisillään Petroniusta vastaan, joka niinikään oli tullut tiedustelemaan sairaan lapsen tilaa ja joka nyt pysäytti hänet.

Varmaan Vinitius hänet nähdessään olisi raivostunut ja tehnyt itsensä syypääksi johonkin laittomuuteen keskellä Caesarin palatsia, jollei hän olisi tullut Acten luota niin lamaantuneena, niin perinpohjin nujerrettuna ja muserrettuna, että synnynnäinenkin tulisuus tällä hetkellä oli hänestä sammuksissa. Hän yritti työntää tieltään Petroniuksen, mutta Petronius pysäytti hänet väkisin.

"Kuinka jumalatar jaksaa?" kysyi hän.

Mutta Petroniuksen käyttämä väkivalta ärsytti taasen Vinitiuksen ja hetkessä leimahti hän ilmi liekkiin.

"Periköön helvetti hänet ja koko tämän talon!" huusi hän hampaitaan kiristellen.

"Vaikene, onneton!" lausui Petronius, katseli levottomasti ympärilleen ja jatkoi sitten kiireesti:

"Jos tahdot kuulla uutisia Lygiasta, niin tule mukaani. Ei! Täällä en kerro mitään. Tule mukaani, niin ilmoitan sinulle kantotuolissa arveluni."

Hän laski kätensä nuoren soturin olkapäälle ja vei hänet kiireen kautta pois palatsista.

Se hänen päätarkoituksensa näkyi olevankin, sillä uutisia Lygiasta ei hän tietänyt. Mutta koska hän oli viisas mies ja koska hän eilisestä loukkaantumisestaan huolimatta paljon piti Vinitiuksesta sekä vihdoin tunsi jonkinlaista vastuunalaisuutta siitä, mitä oli tapahtunut, niin oli hän jo ryhtynyt toimenpiteisiin.

"Olen," virkkoi hän heidän istuuduttuaan kantotuoliin, "pannut orjani vartioimaan kaikkia kaupungin portteja. Olen antanut heille tarkan selityksen sekä tytöstä että tuosta jättiläisestä, joka nouti hänet pois Caesarin kemuista, sillä ei ole epäilemistäkään, ettei hän nytkin olisi korjannut häntä. Kuule nyt! Mahdollisesti Aulus aikoi kätkeä hänet jollekin maatilalleen. Siinä tapauksessa saamme heti tietää, mihin suuntaan vievät hänet. Jollei häntä taas porteilla nähtäisi, niin se todistaa, että hän yhä on kaupungissa ja että voimme alkaa etsiä häntä."

"Aulukset eivät tiedä, missä hän on," huomautti Vinitius.

"Tiedätkö sen varmaan?"

"Tapasin juuri Pomponian. He etsivät häntä hekin."

"Illalla ei hän ole saattanut jättää kaupunkia, sillä portit olivat suljetut. Kaksi minun miehistäni vartioi jokaista porttia. Toisen on määränä seurata Lygiaa ja jättiläistä, toisen paikalla rientää tuomaan minulle tietoja."

"Jos he ovat kaupungissa, löydämme heidät, sillä helpostihan tuon lygiläisen erottaa koosta ja puvustakin. Kiitä sinä onneasi, ettei Caesar ole tyttöäsi ryöstänyt—ja minä uskallan sinulle vakuuttaa, ettei hän ole sitä tehnyt, sillä Palatinuksella ei ole salaisuuksia, joita en minä tuntisi."

Vinitius rupesi nyt purkamaan hänelle tunteitaan, ja niissä oli tuskaa enemmän kuin vihaa. Mielenliikutus teki hänen puheensa aivan katkonaiseksi. Hän kertoi Petroniukselle, mitä oli kuullut Actelta, mikä hirveä vaara Lygiaa uhkasi, ja selitti, että—jos lähetit hänet löytäisivät—hän tarkimmalla tavalla oli kätkettävä Poppaean vihalta. Sitten hän ankarasti rupesi soimaamaan Petroniusta hänen antamistaan neuvoista. Jollei hän olisi tullut väliin, olisi kaikki käynyt toisin. Lygia olisi yhä vielä Auluksen talossa, ja Vinitius saisi nähdä hänet joka päivä, ja silloin hän olisi Caesariakin onnellisempi. Jota syvemmälle hän syventyi kertomukseensa, sitä enemmän hänen mielenliikutuksensa kasvoi, ja vihdoin pusersi suru ja tuska kyyneleet hänen silmistään.

Petronius ei ikinä olisi aavistanut, että hänen nuori sukulaisensa tuolla tavalla saattaisi rakastaa ja ikävöidä. Nähdessään hänen epätoivoiset kyyneleensä, nousi hänen hämmästyksensä äärimmilleen, ja hengessä puhkesi hän sanoihin:

"Oi sinä Kypron mahtava herratar, sinä hallitset sekä jumalia että ihmisiä!"