Читать книгу Qvo vadis - Henryk Sienkiewicz - Страница 16

Sisällysluettelo

Kun he saapuivat Petroniuksen talolle, ilmoitti atriumin palvelija, ettei ainoakaan kaupungin porteille lähetetyistä orjista vielä ollut tullut takaisin. »Atriensis» oli käskenyt viedä heille ruokaa ja uudestaan ilmoittaa, että heidän ruoskimisen uhalla tarkasti tuli pitää silmällä kaikkia, jotka jättivät kaupungin.

"Näetkö," huudahti Petronius, "he ovat epäilemättä kaupungissa, ja siinä tapauksessa me kyllä löydämme heidät. Pane sentään sinäkin väkesi vartioimaan portteja, varsinkin ne, jotka olivat noutamassa Lygiaa, koska he helposti tuntevat hänet."

"Käskin lähettää heidät maalle kuritushuoneisiin," vastasi Vinitius, "mutta saatanhan peruuttaa käskyni ja lähettää heidät porteille."

Hän kirjoitti muutamia sanoja pienelle vahataululle ja ojensi sen

Petroniukselle, joka paikalla lupasi toimittaa sen Vinitiuksen talolle.

Sitten he läksivät sisempään pilaripihaan, istuutuivat marmoripenkille ja rupesivat juttelemaan.

Kultatukkainen Eunike ja Iras työnsivät heidän jalkojensa alle pronssiset jakkarat ja nostivat penkin eteen pienen pöydän. Sitten he kaatoivat pikareihin viiniä ihanasta, hoikkakaulaisesta kannusta, joka oli tuotu Volaterraesta ja Caecinasta.

"Onko sinun väkesi joukossa ketään, joka tuntee tuon jättiläiskokoisen lygiläisen?" kysyi Petronius.

"Atacinus ja Gulo hänet tunsivat. Mutta Atacinus kaatui eilen kantotuolin ääreen ja Gulori minä tapoin."

"Sääli häntä," sanoi Petronius. "Hän oli käsivarsillaan kantanut sekä sinua että minua."

"Aikomukseni oli vapauttaa hänet," huomautti Vinitius. "Mutta vähät siitä! Puhukaamme Lygiasta. Rooma on meri…"

"Merestä helmiä juuri pyydystelläänkin… Tietysti emme löydä häntä tänään emmekä vielä huomennakaan, mutta löydämme varmaan. Sinä moitit minua, että neuvoin sinulle huonon keinon. Keino sellaisenaan oli hyvä. Se tuli huonoksi vasta sitten, kun se kääntyi pahaan päin. Kuulithan Auluksen itsensä sanovan, että hän perheineen päivineen aikoi Siciliaan. Siinä tapauksessa tyttö kuitenkin olisi joutunut kauas sinusta."

"Olisin lähtenyt heidän jälkeensä," vastasi Vinitius. "Silloin ei Lygiaa ainakaan olisi uhannut mikään vaara. Mutta jos tuo lapsi nyt kuolee, niin Poppaea itse uskoo ja uskottelee vielä Caesarille, että se on Lygian syy."

"Niin kyllä. Se juuri minuakin huolestuttaa. Mutta voihan tuo nukke nyt siitä parantuakin. Jos se taas ottaa kuollakseen, niin toki me nyt joitakin keinoja keksimme."

Petronius mietti hetken ja virkkoi sitten:

"Poppaea kuuluu tunnustavan jotakin juutalaista oppia ja uskovan pahoihin henkiin. Caesar on niinikään taikauskoinen… Jos me nyt päästämme liikkeelle huhun, että pahat henget ovat vieneet Lygian, niin kyllä siihen uskotaan, varsinkin kun kaikki tietävät, ettei Caesar eikä Aulus Plautius ole häntä ryöstäneet, vaan hänen katoamisensa todella on tapahtunut aivan salaperäisellä tavalla. Yksinään ei lygiläinen missään tapauksessa ole voinut saada kaikkea aikaan. Hänellä on täytynyt olla apulaisia, mutta mistä orja yhtenä päivänä olisi voinut saada kokoon niin paljon ihmisiä?"

"Kaikki Rooman orjat vetävät yhtä köyttä."

"Ja saavat monasti verellään maksaa yksimielisyytensä. Niin! He auttavat toisiaan, mutta eivät toki toinen toista vastaan, ja tässä tapauksessa heidän olisi pitänyt tietää, että sinun orjiasi kohtaa vastuunalaisuus ja rangaistus. Kun sinä nyt ilmaiset heille epäileväsi pahoja henkiä, niin he paikalla vakuuttavat omin silmin nähneensä niitä, sillä laillahan he voivat puhdistautua sinun silmissäsi… Kysypä koetteeksi, eivätkö he nähneet Lygian lentävän ilmaan ja—kautta Zeusin—he vannovat paikalla, että näkivät."

Vinitius, joka myöskin oli sangen taikauskoinen, katsahti äkkiä

Petroniukseen hyvin levottomana.

"Jollei Ursuksella ole ollut apunaan ihmisiä ja jollei hän yksinään ole saattanut ryöstää häntä, niin kuka hänet sitten on ryöstänyt?"

Petronius rupesi nauramaan.

"Näetkö nyt," huudahti hän, "kyllä he uskovat mitä hyvänsä, koska sinäkin jo olet uskomaisillasi. Sellainen se on tämä meidän maailmamme, joka pilkkaa jumalia. Kyllä me saamme ihmiset uskomaan huhuumme, niin ettei kukaan enää etsi Lygiaa. Mutta sillaikaa me kaikessa hiljaisuudessa toimitamme hänet pois kaupungista ja kätkemme jonnekin, joko sinun tai minun huvilaani."

"Mutta kuka sitten on voinut auttaa heitä?"

"Heidän uskonheimolaisensa," vastasi Petronius.

"Kutka? mitä jumalia Lygia palvelee? Sehän minun pitäisi tietää paremmin kuin sinun."

"Jokikinen nainen Roomassa palvelee eri jumalaa. Epäilemättä Pomponia on kasvattanut hänet palvelemaan samoja jumalia, joita hän itse palvelee. Mutta mitä jumalaa hän palvelee, sitä en tiedä. Se ainakin on varmaa, ettei kukaan koskaan ole nähnyt häntä meidän temppeleissämme uhraamassa meidän jumalillemme. Tosin häntä on syytetty siitä, että hän olisi kristitty, mutta se luultavasti ei ole totta. Kotioikeuskin on julistanut hänet vapaaksi syytöksestä. Kristityt kuuluvat palvelevan aasin päätä, vihaavan ihmissukua ja harjoittavan mitä hirveimpiä rikoksia. Siitä syystä Pomponia ei saata olla kristitty."

"Onhan hänen siveytensä yleisesti tunnettu, eikä ihmissuvun vihaaja ikinä kohtelisi orjia sillä lailla kuin hän."

"Ei heitä missään talossa kohdella niin hyvin kuin Auluksella," keskeytti Vinitius.

"Siinä näet. Mutta Pomponia mainitsi jonkun jumalan, joka muka on yksi, kaikkivaltias ja laupias. Mihin hän sitten on kätkenyt kaikki muut jumalat—jääköön se hänen asiakseen. Pääasia meille on, ettei tuo hänen Logoksensa (luova sana) olisi suinkaan kaikkivaltias, vaan päinvastoin sangen turhanpäiväinen jumala, jollei sillä olisi kuin kaksi tunnustajaa, nimittäin Pomponia ja Lygia ynnä heidän lisäkseen Ursus. Ei, noita tunnustajia täytyy olla enemmän, ja juuri ne ovat auttaneet Lygiaa."

"Heidän oppinsa käskee antamaan anteeksi," virkkoi Vinitius. "Tapasin Acten luona Pomponian, joka sanoi minulle: »suokoon sinulle Jumala anteeksi sen vääryyden, jonka olet tehnyt Lygialle ja meille."

"Nähtävästi heidän jumalansa on aika hyväntahtoinen herra. Hahhaa! Suokoon vain sinulle anteeksi ja palauttakoon anteeksiantamisensa merkiksi tytön syliisi."

"Huomenna minä toimitan hänelle suuren juhlauhrin. En voi syödä, en kylpeä enkä nukkua. Otan ylleni tumman viitan ja lähden kaupungille etsimään. Ehkä löydän hänet jossakin valepuvussa. Olen sairas!"

Petronius katsahti häneen säälien. Vinitiuksen silmät olivat todella kuopilla ja silmäterät kiiluivat kuin kuumeessa. Hänen partansa oli aamulla jäänyt ajamatta ja sänki ympäröi tukevia poskia tummana ja sakeana. Hiukset olivat epäjärjestyksessä, hän oli todella sairaan näköinen. Iras ja kultatukkainen Eunikekin katselivat häntä säälien, mutta ei hän enempää kuin Petroniuskaan näyttänyt heitä huomaavan. Heille merkitsi orjatarten läsnäolo samaa, kuin jos saapuvilla olisi ollut pari koiraa.

"Sinussa on kuumetta," virkkoi Petronius.

"Niin on."

"Mutta kuule nyt mitä sanon… En tiedä, mitä parantaja määräisi sinulle, mutta tiedän, mitä minä tekisin sinun sijassasi. Hakisin väliaikaisesti toisaalta sitä, mitä minulta puuttuu. Näin sinun huvilassasi erinomaisen kauniita vartaloita. Älä nyt vastustele… Kyllä minä tiedän, mitä rakkaus on, tiedän myöskin, ettei toinen voi korvata haluttua valittuani. Mutta sievä orjatar saattaa sentään aina tuottaa hetkellistä huvia."

"En tahdo!" vastasi Vinitius.

Mutta Petronius, joka todella piti hänestä ja joka olisi tahtonut lieventää hänen tuskiaan, rupesi nyt miettimään, mitä tehdä.

"Ehkä sinun omat orjattaresi ovat kadottaneet uutuuden viehätyksen silmissäsi," huudahti hän hetkisen perästä. "Mutta katsopa—ja siinä hän rupesi silmäilemään Irasta ja Eunikeä, vuoroin toista, vuoroin toista, kunnes vihdoin laski kätensä kultatukkaisen kreikattaren lanteille,—katsopa tätä sulotarta! Fonteius Capito nuorempi tarjosi minulle hänestä hiljan kolme komeaa clasomenilaista poikasta. Kauniimpaa ruumista ei Scopaskaan voisi luoda. En itsekään käsitä, minkätähden hän tähän saakka on jättänyt minut aivan kylmäksi. Suhteeni Chrysothemikseen ei ainakaan ole ollut estämässä! Mutta minä lahjoitan hänet sinulle. Ota hänet!"

Nämä sanat kuullessaan kalpeni kultatukkainen Eunike äkkiä kuin vaate. Hän loi Vinitiukseen pelästyneet silmänsä ja näytti henkeä vetämättä odottavan hänen vastaustaan.

Mutta Vinitius karkasi ylös, painoi kädet ohimoilleen ja rupesi puhumaan kiireesti kuten ihminen, joka on sairas ja joka ei huoli mistään:

"Ei, ei!… En välitä hänestä! enempää kuin muistakaan!… Kiitos vain, mutta en minä tahdo häntä! Lähdenpä etsimään kaupungille. Käskepä antaa minulle gallialainen viitta päähineineen. Lähden tästä Tiberin toiselle puolelle… Kunhan saisin nähdä edes Ursuksen!"

Hän läksi kiireesti. Petronius ei koettanutkaan pidättää häntä, sillä hän huomasi, ettei hän kuitenkaan voisi istua yhdessä kohden. Vinitiuksen puheen hän taas arveli johtuvan hetkellisestä vastenmielisyydestä jokaista naista kohtaan, joka ei ollut Lygia. Hän ei suinkaan tahtonut, että hänen jalomielinen lahjoituksensa menisi myttyyn, sentähden kääntyi hän orjattarensa puoleen ja lausui:

"Eunike, kylve, voitele ruumiisi, pukeudu ja lähde sitten Vinitiuksen taloon."

Mutta tyttö lankesi hänen jalkainsa juureen ja rupesi kädet ristissä rukoilemaan, että hän armahtaisi häntä ja sallisi hänen jäädä taloonsa. Hän ei mene Vinitiuksen luo, mieluummin hän täällä kantaa puita hypocaustumiin kuin on siellä ensimmäisenä palvelijana. Hän ei tahdo! Hän ei voi! Hän rukoilee, että herra häntä armahtaisi. Herra antaa vaikkapa ruoskia häntä joka päivä, kunhan vain ei lähetä pois talostaan.

Tyttö vapisi kuin lehti. Hänen mielensä oli kuohuksissa, hän pelkäsi ja ojensi tuskallisesti käsiään herransa puoleen. Petronius kuunteli häntä kummissaan. Perin outoa oli Roomassa nähdä orjatar, joka uskalsi vastustaa käskyä ja joka sanoi: »en tahdo enkä voi.» Petronius ei ollut uskoa silmiään eikä korviaan. Vihdoin hänen kulmakarvansa rypistyivät. Hän oli liian sivistynyt ollakseen raaka. Hänen orjillaan oli enemmän vapauksia kuin orjilla tavallisesti, varsinkin huveihin nähden. Mutta sen sijaan piti heidän ankarasti täyttää velvollisuutensa ja noudattaa herransa tahtoa kuin jumalten lakeja. Jolleivät he täyttäneet näitä molempia ehtoja, odotti heitä kyllä sama rangaistus, jota tavallisesti vastaavissa tapauksissa käytettiin. Petronius ei sietänyt vastustusta eikä yleensä mitään, joka häiritsi hänen rauhaansa. Vähän aikaa hän katseli polvistuvaa tyttöä, mutta lausui sitten:

"Kutsu Teireisias tänne ja palaa itse hänen kanssaan."

Eunike nousi vavisten, kyyneleet silmissä, ja jätti huoneen. Vähän ajan kuluttua hän palasi atriumin ylipalvelijan, kretalaisen Teireisiaan seurassa.

"Ota Eunike," puhui Petronius, "ja anna hänelle kaksikymmentäviisi raippaa, mutta katso ettet vahingoita ihoa."

Tämän sanottuaan läksi Petronius kirjastoonsa, istuutui ruusunkarvaisen marmoripöydän ääreen ja rupesi kirjoittamaan teosta »Trimalchionin pidot».

Mutta Lygian katoaminen ja pienen Augustan sairaus häiritsi siihen määrään hänen ajatuksiaan, ettei hän kauaakaan voinut tehdä työtä. Varsinkin näytti tuo sairaus kehittyvän vakavaksi. Petroniuksen mieleen johtui, että jos Caesar saadaan uskomaan Lygian loihtineen pikku Augustan, niin hänkin voidaan vetää edesvastuuseen, koska tyttö hänen pyynnöstään tuotiin palatsiin. Hän toivoi heti ensi näkemällä voivansa jollakin lailla selittää Caesarille tuollaisen syytöksen mahdottomuuden ja luotti samalla Poppaean myötävaikutukseen. Poppaea nimittäin piti Petroniuksesta, ja vaikka hän huolellisesti oli koettanut salata tunnettaan, oli Petronius kuitenkin saanut sen selville. Hetken perästä hän sentähden kohautti olkapäitään koko pelolleen ja päätti lähteä tricliniumiin vahvistamaan ruumistaan. Hän aikoi vielä kerran kannatuttaa itsensä palatsiin, sitten Mars-kentälle ja vihdoin Chrysothemiksen luo.

Matkalla tricliniumiin astui hän käytävän läpi, joka oli määrätty palvelijain olinpaikaksi, ja siellä hän äkkiä näki Euniken siron vartalon nojaamassa seinää vasten. Hän muisti, ettei ollut antanut Teireisiaalle muuta käskyä kuin ruoskia Eunikeä. Kulmakarvojaan rypistellen alkoi hän etsiä häntä palvelijoiden joukosta.

Mutta kun ei hän häntä nähnyt, kääntyi hän Euniken puoleen.

"Joko sinä sait raippasi?"

Tyttö heittäytyi taasen hänen jalkoihinsa, suuteli hänen togansa lievettä ja virkkoi:

"Oi, kyllä, herra! Sain! oi, kyllä, herra!…"

Hänen äänessään soi ilo ja kiitollisuus. Varmaan hän luuli, raipat saatuaan, olevansa oikeutettu jäämään tähän taloon. Petronius ymmärsi hänen ajatuksensa ja hämmästeli orjattaren intohimoista vastarintaa. Ihmisluonnon kokeneena tuntijana käsitti hän paikalla, että ainoastaan rakkaus saattoi olla syynä sellaiseen vastustukseen.

"Onko sinun rakastettusi tässä talossa?" kysyi hän.

Tyttö nosti siniset, kyyneltyneet silmänsä herransa puoleen ja vastasi niin hiljaa, että ääni tuskin kuului:

"On, herra!…"

Hän oli erinomaisen kaunis, hänen kasvoissaan kuvastui pelko ja toivo ja hänen silmänsä loistivat kultaisten hiusten alta niin rukoilevasti, että Petroniuksen, joka filosofina julisti rakkauden voimaa ja estetikkona antoi arvon kaikelle kauneudelle, kävi häntä sääli.

"Kuka noista sitten on rakastettusi?" kysyi hän nyökäyttäen päätään orjiin päin.

Mutta hänen kysymykseensä ei tullut vastausta. Eunike vaivutti päänsä hänen jalkoihinsa ja pysyi liikkumattomana.

Petronius tarkasteli orjia, joiden joukossa oli sekä komeita että kauniita nuorukaisia, mutta hän ei kenenkään kasvoista voinut lukea vastausta kysymykseensä. Kaikki vain hymyilivät jonkinlaista kummallista hymyä. Vähän aikaa Petronius vielä katseli tyttöä, joka oli hänen jalkainsa juuressa, ja läksi sitten vaieten tricliniumiin.

Syötyään käski hän kantaa itsensä palatsiin ja sieltä Chrysothemiksen asuntoon, jossa hän viipyi myöhään yöhön. Kotiin palattuaan kutsutti hän luokseen Teireisiaan.

"Saiko Eunike raippansa?" kysyi hän.

"Sai, herra. Kielsit kuitenkin vahingoittamasta hänen pintaansa."

"Enkö hänestä antanut mitään muuta käskyä?"

"Et, herra," vastasi »atriensis» levottomasti.

"Hyvä on. Kuka orjista on hänen rakastettunsa?"

"Ei kukaan, herra."

"Mitä sinä tiedät hänestä?"

Teireisias alkoi puhua hiukan epävarmalla äänellä:

"Eunike ei koskaan öisin jätä cubiculumia, jossa hän nukkuu vanhan

Acrisionan ja Ifidan kanssa; sinun kylvettyäsi, herra, ei hän koskaan

jää kylpylaitokseen… Toiset orjat nauravat häntä ja nimittävät häntä

Dianaksi."

"Riittää," virkkoi Petronius. "Sukulaiseni Vinitius, jolle tänä aamuna lahjoitin Euniken, ei huolinut hänestä. Hän saa siis jäädä taloon. Saat mennä."

"Saanko vielä puhua Eunikesta, herra?"

"Käskinhän sinun kertoa kaikki, mitä hänestä tiedät."

"Koko palvelijakuntasi, herra, puhuu sen neidon paosta, jonka piti asua jalosukuisen Vinitiuksen talossa. Sinun lähdettyäsi tuli Eunike luokseni ja kertoi tietävänsä miehen, joka voisi löytää hänet."

"Kas vain!" huudahti Petronius. "Mikä mies se on?"

"En tunne häntä, herra, mutta pidin kuitenkin velvollisuutenani ilmoittaa sen sinulle."

"Hyvä. Olkoon tuo mies huomenna täällä minun talossani odottamassa tribunia. Sinä saat minun nimessäni pyytää häntä aamulla tulemaan luokseni."

»Atriensis» kumarsi ja läksi.

Vaistomaisesti tuli Petronius ajatelleeksi Eunikea. Alussa näytti hänestä aivan selvältä, että nuori orjatar toivoo Vinitiuksen löytävän Lygian vain siitä syystä, ettei häntä pakotettaisi muuttamaan hänen taloonsa. Mutta sitten pälkähti hänen päähänsä, että mies, jota Eunike suosittelee, saattaa olla hänen rakastettunsa. Ja tämä ajatus tuntui äkkiä hänestä ilkeältä. Olisihan tästä asiasta helposti voinut päästä selville yksinkertaisesti käskemällä paikalle Euniken, mutta oli jo myöhäistä. Pitkä seurustelu Chrysothemiksen kanssa oli rasittanut Petroniusta ja hän tarvitsi unta. Cubiculumiin astuessa muistui hänen mieleensä äkkiä—hän ei itsekään tietänyt mistä syystä—että hän tänään oli huomannut ryppyjä Chrysothemiksen silmäkulmissa. Samassa tuli hän ajatelleeksi, että Rooma oli huutanut hänen kauneuttaan paljon enemmän kuin se oikeastaan oli ansainnut sekä että Fonteius Capito, tarjotessaan Eunikestä kolme clasomenilaista poikaa, oli tarjonnut hänestä aivan liian vähän.