Читать книгу Qvo vadis - Henryk Sienkiewicz - Страница 8

Sisällysluettelo

Aulus tietysti otti lukuun senkin, että häntä mahdollisesti ei päästetä Neron kasvojen eteen. Hänelle vastattiin, että Caesar paraikaa oli laulamassa luutunsoittaja Terpnoksen kanssa ja ettei hän yleensä ottanut vastaan muita kuin niitä, joita hän itse oli kutsunut. Se merkitsi toisin sanoin, ettei Auluksen tulevaisuudessakaan kannattaisi koettaa häntä tavata.

Sen sijaan Seneca, vaikka kuumesairaana, otti vastaan vanhan sotapäällikön kaikella hänelle tulevalla kunnioituksella, mutta kuultuaan hänen asiansa, hymyili hän katkerasti ja virkkoi:

"Ainoastaan sen palveluksen saatan tehdä sinulle, jalosukuinen Plautius, etten milloinkaan ilmoita Caesarille tuntevani sääliä sinua kohtaan ja haluavani sinua auttaa, sillä voit olla varma, että jos Caesar saisi hiukankaan aavistusta siitä, niin ei hän ikinä antaisi takaisin Lygiaa, vaikkapa vain tehdäkseen minulle kiusaa."

Ei Seneca myöskään kehoittanut kääntymään Tigellinuksen, Vatiniuksen tai Vitelliuksen puoleen. Mahdollisesti heidät saisi rahalla lahjotuksi, mahdollisesti he myöskin tahtoisivat harmistuttaa Petroniusta, jonka vaikutusta he koettivat tehdä tyhjäksi. Mutta luultavasti he Caesarille ilmoittaisivat, miten kallis Lygia oli Plautiuksen perheelle, ja silloinpa Caesar vasta oikein saisi aihetta olla antamatta häntä. Vanha filosofi rupesi puhumaan purevalla ivalla, kääntäen sen kärjen itseään vastaan.

"Sinä vaikenit, Plautius, vaikenit vuosikausia, mutta Caesar ei pidä niistä, jotka vaikenevat. Kuinka sinä saatoit olla kehumatta hänen kauneuttaan, hänen hyveitään, hänen lauluaan, kilpa-ajotaitoaan ja runojaan! Miten sinä saatoit olla ylistämättä Britannicuksen kuolemaa, miten laiminlyödä kiitospuheitten pitämisen äidinsurmaajan kunniaksi? Sinä et edes lähettänyt onnittelujasi Octavian kuristamisen johdosta. Aulus, Aulus, sinä et osaa olla varovainen kuten me, hovin onnelliset suosikit, olemme oppineet olemaan."

Niin sanottuaan otti hän pikarin, joka riippui hänen vyöllään, pisti vettä impluviumin suihkukaivosta, kostutti polttavia huuliaan ja jatkoi puhettaan:

"Oi, Nerolla on kiitollinen sydän. Hän rakastaa sinua siksi, että kannoit hänen nimensä kunnian maailman ääriin, ja hän rakastaa minua siksi, että olin hänen opettajanaan hänen nuoruudessaan. Siitä syystä ei tämä vesi ole myrkytettyä, vaan tiedän, että huoleti voin sitä juoda. Viini minun talossani ei ole täysin luotettavaa, vaan jos olet janoinen, niin juo rohkeasti tätä vettä. Vesijohto tuo sen aina Albanian vuorilta asti, ja sen, joka tahtoo ruveta myrkyttämään minun kaivoani, täytyy myrkyttää kaikki muutkin kaivot Roomassa. Kuten näet, saattaa ihminen sentään vaarattomastikin viettää rauhallisia vanhuudenpäiviä tässä maailmassa. Olen tosin sairas, mutta enemmän sielun kuin ruumiin puolesta."

Se oli totta. Senecalta puuttui hengenvoimat, joita esimerkiksi Cornutuksella tai Traseaalla oli. Sentähden oli hän yhtä mittaa ollut liian heikko vastustaakseen rikoksia. Itse hän kyllä tunsi ja käsitti, että hänen Zenonin opin tunnustajana olisi pitänyt kulkea toisia teitä, ja tämä tuotti hänelle enemmän kärsimyksiä kuin kuolemanpelko.

Äkkiä katkaisi päällikkö hänen surullisten ajatustensa juoksun.

"Jalo Annaeus," huudahti hän, "tiedän kyllä, miten Caesar palkitsi kaiken huolenpidon, minkä nuoruudessaan sinulta sai. Mutta syynä lapsemme ryöstämiseen on Petronius. Mainitse minulle syyt ja vaikutukset hänen tekoonsa ja käytä vihdoin vanhan ystävyytesi tähden kaikkia keinoja, mitä ikinä keksit, taivuttaaksesi häntä."

"Petronius ja minä," vastasi Seneca, "olemme kahden vastakkaisen leirin miehiä. En tiedä hänen syitään enkä arvaa vaikuttimia, joiden nojalla hän toimii. Luulen sentään, että hän, kaikesta turmeluksestaan huolimatta, on parempi kuin kaikki se roska, jota Nero nykyään kerää ympärilleen. Mutta turhaa ajanhukkaa on koettaa vakuuttaa hänelle, että hän on tehnyt väärin, sillä Petronius on aikoja sitten kadottanut älyn erottaa oikeaa väärästä. Mutta osoita hänelle, että hänen menettelynsä oli rumaa, niin hän häpeää. Kun minä hänet näen, niin aion sanoa: »ihanhan sinä olet menetellyt kuin vapautettu orja.» Jollei se auta, niin ei mikään auta."

"Kiitän sinua siitäkin," lausui päällikkö.

Sitten hän käski kannattaa itsensä Vinitiuksen luo, jonka hän tapasi miekkailemassa miekkailu-opettajansa kanssa. Kun Aulus näki nuoren miehen rauhallisesti harjoittamassa urheilua hetkenä, jolloin salaliitto Lygiaa vastaan juuri oli pantu toimeen, valtasi hänet vihan vimma, ja tuskin oli opettaja jättänyt huoneen ja oviverho laskeutunut hänen jälkeensä, kun ankarat syytökset ja soimaukset koskena kuohuivat hänen huuliltaan. Mutta kun Vinitius kuuli, että Lygia oli ryöstetty, kävi hän niin kauhean kalpeaksi, ettei Aulus enää hetkeäkään saattanut epäillä hänen osallisuuttaan salaliittoon. Nuoren miehen otsalle nousivat hikipisarat, veri karkasi ensin sydämeen ja tulvi sitten kuumina laineina takaisin kasvoille, silmät säkenöivät ja suusta syöksyi sekavia kysymyksiä. Hänen sisässään taisteli kokonainen mustasukkaisuuden ja raivon myrsky. Hänestä tuntui, että niin pian kuin Lygia on astunut Caesarin talon kynnyksen yli, on hän, Vinitius, ainiaaksi kadottanut hänet. Kun Aulus sitten mainitsi Petroniuksen nimen, lensi nuoren soturin päähän salaman nopeudella epäilys: entä jos Petronius on pitänyt sinua pilkkanaan, entä jos hän lahjoittamalla Lygian on tahtonut hankkia itselleen uusia armonosoituksia Caesarilta, tai ehkä hän on ryöstänyt hänet itseään varten. Vinitiuksen päähän ei edes pälkähtänyt ajatus, että joku nähtyään Lygian saattaisi olla himoitsematta häntä.

Hillittömyys, joka hänen suvussaan oli perinnöllinen, sai hänet tällä hetkellä raivoamaan pillastuneen hevosen lailla ja vei häneltä kaiken mielenmaltin.

"Päällikkö," huusi hän särkyneellä äänellä, "lähde kotiin ja odota siellä minua. Tiedä, että vaikka Petronius olisi oma isäni, niin kostaisin hänelle Lygiaa kohdanneen rikoksen. Palaa kotiin ja odota minua siellä. Ei Petronius enempää kuin Caesarkaan saa häntä omistaa."

Sitten hän kääntyi vahasta tehtyjen kuolinnaamarien puoleen, jotka täysissä vaatteissa seisoivat atriumissa, ja virkkoi nyrkkejään heristellen:

"Kautta näiden kuolinnaamarien! ennen tapan sekä hänet että itseni!"

Näin sanottuaan hän karkasi ulos, huusi vielä mennessään Aulukselle sanat »odota minua!» ja juoksi kuin hullu atriumista Petroniuksen asuntoa kohti, tiellä työntäen kumoon useita vastaantulijoita.

Tyyntyneempänä palasi Aulus kotiin. Hän tuli siihen johtopäätökseen, että jos Caesar Petroniuksen kehoituksesta oli antanut ryöstää Lygian Vinitiusta varten, niin Vinitius kyllä toisi hänet heille kotiin. Vihdoin lohdutti häntä se ajatus, että jollei Lygiaa saataisi vapautetuksi, Vinitius ainakin kostaisi hänen puolestaan ja pelastaisi hänet kuoleman kautta häpeästä. Hän tiesi, että Vinitius pitäisi sanansa, sillä hän oli nähnyt hänen raivonsa ja tunsi ennestäänkin kaikkien tämän suvun jäsenten tulisuuden. Itse vanha soturi, vaikka rakasti Lygiaa kuin omaa lastaan, olisi tahtonut mieluummin surmata hänet kuin luovuttaa hänet Caesarille. Epäilemättä hän sen olisi tehnytkin, jollei hänen olisi pitänyt ajatella poikaansa, suvun viimeistä miehistä jäsentä. Aulus oli sotilas. Stoikoista hän tuskin oli kuullut puhuttavankaan, mutta hänen mielipiteensä olivat hyvin samanlaiset kuin heidän. Hänen käsityksensä mukaan oli kuolema keveämpi kestää kuin häpeä.

Kotiin tultuaan rauhoitti ja lohdutti hän Pomponiaa uutisillaan, ja molemmat rupesivat odottamaan tietoja Vinitiukselta. Heti kun vain atriumista kuului orjien askelia, luulivat he Vinitiuksen tuovan heidän rakasta lastaan ja olivat valmiit sydämen pohjasta antamaan siunauksensa heille molemmille. Mutta aika kului, eikä viestiä kuulunut. Vasta illalla kumahti vasara porttiin.

Hetkisen perästä tuli orja tuomaan Aulukselle kirjettä. Vanha soturi oli aina tottunut hillitsemään tunteensa, mutta kirjettä ottaessaan vapisivat hänen kätensä, ja hän heittäytyi lukemaan sitä niin hätäisesti, että olisi luullut koko hänen talonsa kohtalon riippuvan siitä.

Äkkiä synkistyivät hänen kasvonsa, ikäänkuin hänen päälleen olisi langennut varjo ohitse kiitävästä pilvestä.

"Lue," virkkoi hän vaimolleen.

Pomponia otti kirjeen ja luki:

»Marcus Vinitius tervehtii Aulus Plautiusta. Se mikä on tapahtunut, on tapahtunut Caesarin käskystä. Alistukaa siihen, niinkuin minä ja Petroniuskin alistumme.»

Seurasi pitkä äänettömyys.