Читать книгу Qvo vadis - Henryk Sienkiewicz - Страница 5

Petroniusta kummastutti tämä rauha, varsinkin se, mikä vallitsi näiden ihmisten mielissä. Sekä Pomponian ja vanhan Auluksen että heidän poikansa ja Lygian kasvoissa oli jotakin, jota hän ei ollut huomannut niissä kasvoissa, jotka joka päivä—tai oikeammin sanoen joka yö—häntä ympäröivät. Näissä oli jotakin valoisaa, lempeää, sopusointuisaa, joka varmastikin johtui suorastaan siitä elämästä, jota täällä elettiin. Hämmästyneenä tuli hän ajatelleeksi, että ehkä on olemassa joku laji kauneutta ja nautintoa, jota hän ei tunne, vaikka hän koko ikänsä on ajanut takaa kauneutta ja nautintoa. Hän ei saanut ajatustaan tukahdetuksi, vaan kääntyi Pomponian puoleen ja lausui:

"Mietin tässä, miten toisenlainen teidän maailmanne on kuin se, jota meidän Neromme hallitsee."

Pomponia kohotti hienot kasvonsa iltaruskoa kohti ja vastasi vaatimattomasti:

"Ei Nero maailmaa hallitse—vaan Jumala."

Syntyi hetkisen hiljaisuus. Tricliniumin likeisyydestä kuuluivat jo vanhan sotapäällikön, Vinitiuksen, Lygian ja pikku Auluksen askeleet, mutta ennenkuin he saapuivat paikalle, ehti Petronius vielä kysyä:

"Sinä uskot siis jumaliin, Pomponia?"

"Minä uskon Jumalaan, joka on yksi, vanhurskas ja kaikkivaltias," vastasi Aulus Plautiuksen vaimo.