Читать книгу Qvo vadis - Henryk Sienkiewicz - Страница 3

Sisällysluettelo

Petronius heräsi vasta puolenpäivän aikaan, hyvin väsyneenä, kuten tavallisesti. Hän oli edellisenä iltana ollut Neron luona kemuissa, ja ne olivat kestäneet myöhään yöhön. Viime aikoina oli hänen terveytensä alkanut horjua. Aamuisin herätessään valitti hän olevansa aivan kankea ja kykenemätön kokoamaan ajatuksiaan. Mutta kun harjaantuneet orjat aamukylvyssä huolellisesti olivat muokanneet hänen ruumistaan, niin pääsivät laiskat veret taas liikkeelle, mies heräsi ja virkistyi, hänen voimansa palasivat, ja hän jätti oleotekiumin, s.o. kylpyjen viimeisen osaston, ikäänkuin uudesti syntyneenä, silmät säteillen älyä ja huolettomuutta, nuortuneena, elämänhaluisena, käytöksessä maailmanmiehen sirous ja näennäinen kylmyys. Itse Otho ei olisi kyennyt kilpailemaan hänen kanssaan. Hän ei suotta omistanut nimeä »kauneuden tuomari», »arbiter elegantiarum».

Julkisissa kylpylaitoksissa kävi hän harvoin: vain silloin kun siellä esiintyi joku erinomainen puhuja, josta kaupungilla oli kerrottu, tai kun ephebioissa oli erityisen jännittäviä paineja. Olihan hänen omassakin »insulassaan» kylvyt, jotka Celer, Severuksen kuuluisa aikalainen oli häntä varten laajentanut ja sisustanut, jopa niin erinomaisella aistilla, että itse Nero piti niitä parempina kuin keisarillisia kylpyjä—vaikka viimemainitut olivat tilavammat ja kaikin puolin komeammat.

Hänen oli noissa kemuissa täytynyt kuunnella Vatiniuksen ikäviä sukkeluuksia ja ottaa osaa Neron, Lucanuksen ja Senecan keskusteluun kysymyksestä: onko naisella sielu? Hän nousi myöhään ja läksi paikalla kylpyyn, jossa kaksi jättiläiskokoista orjaa laski hänet pitkäkseen sypressipuiselle, valkealla egyptiläisellä byssoskankaalla peitetylle pöydälle. Sitten he kastoivat kämmenensä hyvänhajuiseen öljyyn ja rupesivat hieromaan hänen kaunismuotoista ruumistaan. Suljetuin silmin odotti Petronius lämpimän kylvyn vaikutusta. Lämpö hierojien käsistä virtasi häneen ja karkoitti väsymyksen kuin pyyhkäisemällä.

Hyvän aikaa hän oli pysynyt äänetönnä. Nyt hän avasi silmänsä ja rupesi kysymään, kummoinen ilma oli sekä olivatko gemmat, jotka kultaseppä Idomenus oli luvannut tänäpaivänä lähettää nähtäviksi, jo tulleet. Hän sai kuulla, että ilma oli kaunis, että Albanian vuorilta puhalsi lauha tuuli, mutta etteivät gemmat vielä olleet tulleet. Petronius sulki taasen silmänsä ja käski kantaa itsensä tepidariumiin. Samassa astui oviverhon takaa esiin ilmoittaja, »nomenclator», sanomaan, että nuori Marcus Vinitius, joka vasta oli palannut Vähästä Aasiasta, pyysi saada häntä tavata.

Petronius käski viedä vieraan tepidariumiin, jonne häntä itseään juuri piti kannettaman. Vinitius oli hänen vanhemman sisarensa poika, sisaren, joka jo aikoja sitten oli mennyt naimisiin Marcus Vinitiuksen, erään Tiberiuksen aikaisen entisen konsulin kanssa. Nuorukainen oli palvellut Corbulon parttilaisia vastaan lähetetyssä väessä ja sodan loputtua palannut kaupunkiin. Petronius piti hänestä, tunsipa miltei hellyyttä häntä kohtaan, sillä Marcus oli kaunis ja nuortean voimakas, tiesi sitäpaitsi aina nautinnoissaankin noudattaa taiteellista kohtuutta, ja siihen pani Petronius erittäin suurta arvoa.

"Terve sinulle, Petronius!" huudahti nuori mies, joustavin askelin astuessaan tepidariumiin. "Suokoot jumalat sinulle menestystä, varsinkin Asklepios ja Kypris, joitten suosikkeja ei koskaan voi kohdata onnettomuus!"

"Tervetuloa Roomaan ja maistukoon sinulle rauha suloiselta sodan jälkeen," vastasi Petronius, ojentaen hänelle kätensä pehmeän viitan poimuista, johon hän oli kääritty. "Mitä uutta Armeniasta, ja etkö Aasiassa ollessasi käynyt Bityniassa?"

Petronius oli kerran ollut varakonsulina Bityniassa, jopa hallinnut tarmolla ja oikeudella. Omituisena vastakohtana tälle tosiasialle oli miehen luonne: Petronius oli nimittäin kuuluisa naisellisuudestaan ja rakkaudestaan ylellisyyteen. Mutta hän muisteli vielä mielellään noita aikoja, jotka todistivat mikä hänestä olisi voinut tulla, jos hän vain olisi tahtonut.

"Minä osuin Herakleaan," virkkoi Vinitius, "sillä Corbulo lähetti minut sinne noutamaan lisävoimia."

"Vai Herakleaan! Tunsin siellä erään tytön Kolchiksesta, jota en vaihtaisi koko täkäläiseen naisväkeen, en itse Poppaeankaan. Mutta ne ajat ovat olleet ja menneet! Kerro mieluummin kuulumisia parttien puolelta. Suoraan sanoen olen noista Vologeseista, Tiridateista, Tigraneksista ja muista barbareista saanut ihan tarpeekseni. Nuori Arulanus vakuuttaa, että he omassa keskuudessaan aina kävelevät neljällä jalalla ja että he vain meidän edessämme tekeytyvät ihmisiksi. Paljon heistä nykyään puhutaan Roomassa, ehkä siksi että on vaarallista puhua muusta."

"Sota ei edisty. Jollei Corbulo olisi johtajana, niin se piankin voisi kääntyä tappioksi."

"Corbulo! Niin, kautta Bacchuksen, se se on oikea sodan jumala, Mars itse omassa persoonassaan: suuri soturi, tulinen, rehellinen ja tyhmä. Minä pidän hänestä, jollen muusta syystä, niin siksi, että Nero pelkää häntä."

"Corbulo ei ole tyhmä mies."

"Ehkä olet oikeassa. Se on muuten yhdentekevää. Tyhmyys, kuten Pyrrho sanoo, ei ole ensinkään huonompi ominaisuus kuin viisauskaan, eikä missään suhteessa eroa siitä."

Vinitius rupesi kertomaan sodasta. Vasta kun Petronius sulki silmänsä, huomasi nuori mies, miten väsyneet ja laihtuneet hänen kasvonsa olivat. Silloin hän kiireesti vaihtoi puheainetta ja rupesi huolestuneena kysymään hänen terveyttään.

Petronius avasi silmänsä.

Terveyttään! Niin, ei hän ollut terve. Tosin ei hänen vielä ollut niin hullusti kuin nuoren Sissenan, joka oli kadottanut tuntonsa siihen määrään, että kun hänet aamuisin oli laskettu kylpyyn, hänen täytyi kysyä: »istunko minä?»—Mutta ei hänkään ollut terve. Vinitius oli sulkenut hänet Asklepioksen ja Kypriksen huomaan, mutta hän, Petronius, ei uskonut Asklepiokseen. Eihän edes tiedetty, kenen poika tuo Asklepios oli, Arsinoen vaiko Koroniksen, ja kun ei edes äidistä ole varmaa tietoa, niin mitä sitten isästä kannattaa puhuakaan. Kuka se muuten näinä aikoina uskalsi mennä takaamaan edes omaa isäänsä!

Petronius hymähti ja jatkoi puhettaan:

"Kaksi vuotta sitten minä todella lähetin Epidaurukseen kolme tusinaa eläviä rastaita ja kultaisen pikarin. Tiedätkö, miltä kannalta otin asian? Ajattelin: se auttaa, jos auttaa, ja jollei auta, niin ei se ainakaan vahingoita. Ja jos ihmiset maan päällä vielä kantavat uhreja jumalille, niin kaikki he varmaan ajattelevat niinkuin minä. Kaikki! paitsi mahdollisesti aasinkuljettajat, jotka Porta Capenen luona kauppaavat palvelustaan matkustajille. Mutta paitsi Asklepion olin tekemisissä Asklepiadienkin kanssa viime vuonna, kun sairastin rakkotautia. He toimittivat minulle »inkubationin», ja minä kyllä tiesin että se keino pettää, mutta ajattelin: entä sitten? Koko maailma on petokselle perustettu ja elämä on paljasta harhanäköä. Sielu on sekin harhanako. Ihmisellä pitää vain olla niin paljo järkeä, että hän osaa erottaa suloiset harhanäöt karvaista. Annan kylpyhuoneessani polttaa ambralla priiskoitettuja seeteripuita, sillä olen aina pitänyt tuoksusta enemmän kuin haisusta. Mitä taas Kyprikseen tulee, jonka suosioon tässä suljit minut, niin on hän suosinut minua siihen määrään, että oikeassa jalassani aina on särkyä. Mutta onhan se hyvä jumalatar! Vakuutan, että sinä ennemmin tai myöhemmin uhraat valkeita kyyhkysiä hänen alttarilleen."

"Kyllä kai," vastasi Vinitius. "Parttilaisten nuolet eivät minuun osuneet, mutta Amorin vasama minuun sattui aivan odottamatta, muutaman staadion matkan päässä kaupungin porteilta."

"Kautta Sulotarten valkeitten polvien! siitä sinä kerrotkin minulle joskus sopivaan aikaan!" huudahti Petronius.

"Totta puhuen minä tulinkin pyytämään sinulta neuvoa juuri tässä asiassa," puhui Marcus.

Nyt tulivat paikalle samat orjat, jotka olivat palvelleet Petroniusta, ja hänen kehoituksestaan riisui Marcus tunikansa ja astui haaleaan kylpyyn.

"En edes kysykään, saatko osaksesi vastarakkautta," puheli Petronius, katsellen Vinitiuksen nuorta ruumista, joka oli kuin marmorista veistetty. "Jos Lysippus olisi sinut nähnyt, niin sinä nyt koristaisit Palatinuksen porttia nuorteana Herkuleen kuvapatsaana."

Nuori mies hymähti mielissään ja sukelsi kylpyyn sellaisella vauhdilla, että lämmin vesi läiskähti mosaikkikuvan päälle, joka esitti Heraa rukoilemassa unen jumalaa nukuttamaan Zeusta. Petronius katseli sisarenpoikaansa taiteilijan tyytyväisellä silmällä.

Tuskin oli Marcus noussut kylvystä ja joutunut »epilatorien», karvannyppijä-orjien, käsiin, kun »lector» eli esilukija astui sisään, pronssikotelo riippumassa vatsan päällä, kotelossa papyruskääröjä.

"Tahdotko kuulla?"

"Mielelläni, jos se on sinun teoksesi," vastasi Vinitius, "muuten mieluummin juttelisin. Tähän aikaan on runoilijoita sellainen määrä, että he ahdistavat meitä joka kadunkulmassa."

"Niin kyllä. Et voi liikkua ainoankaan julkisen rakennuksen, kylpylaitoksen, kirjaston tai kirjakaupan likeisyydessä, näkemättä sen edustalla runoilijaa tekemässä apinantemppujaan. Kun Agrippa palasi kotiin itämailta, luuli hän heitä paholaisen riivaamiksi. Ajat ovat todella sellaiset, että voi tulla siihen johtopäätökseen. Caesar kirjoittaa runoja, ja kaikki muut seuraavat hänen jälkiään. Varokoon jokainen ainoastaan, ettei kirjoita parempia runoja kuin Caesar! ja siinä suhteessa hiukan pelkään Lucanuksen puolesta… Minä puolestani kirjoitan suorasanaista ja sitä en tarjoa nautittavaksi itselleni enempää kuin muillekaan. Esilukijan tarkoitus oli tässä esittää Fabritius Vejento-raukan teoksia."

"Minkätähden »raukan?»"

"Siksi että häntä käskettiin viipymään Odyssassa eikä palaamaan kotoisille karsinoille ennenkuin saa uuden käskyn. Mutta tämä »Odysseia» käy hänelle epämiellyttävämmäksi kuin Odysseulle, sillä hänen vaimonsa ei ole mikään Penelope: Tyhmyyksiä! Mutta kaikki katsovat täällä asioita pintapuolisesti. Kirja muuten on sekä huono että ikävä, ja ihmiset ovat ruvenneet lukemaan sitä vasta senjälkeen, kun tekijä karkoitettiin maanpakolaisuuteen. Nyt huudetaan joka taholta: »scandala, scandala!» ja mahdollisesti Vejento muutamissa kohdin on liioitellut, mutta minä, joka tunnen kaupunkimme ja tunnen miehemme ja naisemme, vakuutan sinulle, että todellisuudessa kaikki on räikeämpää kuin kirjassa. Jokainen hakee sieltä—pelolla itseään, mielihyvällä tuttaviaan. Avirnuksen kirjakaupassa istuu paraikaa sata henkeä kirjoittamassa jäljennöstä tästä kirjasta sanelun mukaan—ja sen menestys on taattu."

"Esiinnytkö sinä siinä?"

"Kyllä, mutta tekijä ei ole osannut oikeaan, sillä minä olen sekä huonompi että vähemmän alhainen kuin miksi hän minua kuvaa. Katso, johan meiltä aikoja sitten on mennyt taju oikeasta ja väärästä. Ja minä puolestani olen vakuutettu siitä, ettei näiden käsitteiden välillä mitään varsinaista eroa olekaan, vaikka Seneca, Musonius ja Thrasea väittävät olevan. Minulle on kaikki yhdentekevää. Kautta Herkuleen, minä puhun niinkuin ajattelen! Mutta sen verran mielenjaloutta sentään aina olen säilyttänyt, että osaan erottaa mikä on rumaa, mikä kaunista, mutta sitä esimerkiksi tämä punapartainen runoilijamme, kuskimme, lauluniekkamme, tanssitaiturimme ja kulharimme—ei ymmärrä."

"Sääli minun kuitenkin käy Fabritiusta? Hän oli hyvä toveri."

"Itserakkaus sen miehen tärveli. Kaikki epäilivät häntä, mutta kukaan ei tietänyt mitään varmaa. Hän itse ei voinut pitää kiinni suutaan, vaan lörpötteli salaisuutensa joka haaralle. Oletko kuullut Rufinuksen jutun?"

"En."

"No lähdetään sitten frigidariumiin vilvoittelemaan, niin kerron sinulle."

He läksivät frigidariumiin, jonka keskellä suihkulähde nosti ilmaan vaaleanpunaista, orvokinhajuista vettä, ja istuutuivat silkillä verhottuihin seinäsyvennyksiin jäähdyttämään itseään. Hetkisen ajan vallitsi hiljaisuus. Vinitius katseli mietteissään pronssista faunia, joka oli riistänyt syliinsä vedenneidon ja kiihkeästi kurottautui hänen huuliaan kohti.

"Tuo on oikeassa!" huudahti hän sitten. "Se se on parasta tässä elämässä."

"Jossakin määrin! Mutta pidäthän sinä sodastakin, jota taas en minä voi kärsiä, koska teltoissa kynnet halkeilevat ja kadottavat punansa. Mutta joka ihmisellä on omat mielitekonsa. Vaskiparta pitää laulusta, varsinkin omasta laulustaan, ja vanha Scarus rakastaa korinttilaista vaasiansa, joka aina öisin seisoo hänen vuoteensa vieressä, jotta hän voisi sitä suudella, jollei saa unta. Hän on jo suudellut siltä laidat rikki. Kerropa minulle, kirjoitatko runoja?"

"En. En ole vielä tehnyt ainoatakaan heksametriä."

"Entä soitatko luuttua ja laulatko?"

"En."

"Entä ohjaatko vaunuja?"

"Koetinhan minä ennen Antiokiassa, mutta ei se onnistunut."

"Sitten olen sinun puolestasi levollinen. Mitä puoluetta kannatat kilparadalla?"

"Vihreää."

"Sitten olen aivan levollinen, varsinkin koska sinulla on suuri maatila, mutta et sentään ole niin rikas kuin Pallas tai Seneca. Näetkös, meikäläisen on kyllä hyvä nykyaikana kirjoittaa ja lausua runoja, soittaa luuttua ja esiintyä sirkuksessa, mutta vielä parempi—ja ennen kaikkea vaarattomampaa—on meikäläisen olla kirjoittamatta runoja, olla soittamatta, laulamatta ja esiintymättä sirkuksessa. Paraiten menestyy se, joka osaa ihaella sitä, mitä Vaskiparta ihaelee. Sinä olet kaunis poika ja sentähden saattaa sinua mahdollisesti uhata se vaara, että Poppaea rakastuu sinuun. Mutta jo hän taitaa olla liian kokenut. Hän lienee kahdelta ensimmäiseltä mieheltään saanut tarpeeksi tyydytystä rakkaudelleen ja tahtoo tältä kolmannelta jotakin aivan toista. Tiedätkö, että se tyhmä Otho rakastaa häntä aivan mielettömästi… Nyt hän kulkee huokailemassa Espanjan kallioilla ja kuuluu kokonaan muuttuneen entisestään: hän on aivan unohtanut oman itsensä eikä enää tarvitse kuin kolme tuntia hiustensa kampaamiseen. Kuka sitä olisi uskonut Othosta?"

"Minä ymmärrän hänet," virkkoi Vinitius, "mutta hänen sijassaan olisin menetellyt toisin."

"No kuinka?"

"Olisin hankkinut itselleni uskollisia legiooneja sikäläisistä vuoristolaisista. Iberiläiset ovat kelpo sotamiehiä."

"Vinitius, Vinitius! Tekisipä mieleni väittää, ettet olisi ryhtynyt sellaiseen. Arvaapas miksi? Siksi, että sellaista tosin joskus tapahtuu, mutta ei kukaan puhu siitä ääneen. Minä puolestani olisin antanut hänen sijassaan palttua sekä Poppaealle että Vaskiparralle, ja jos olisin hankkinut itselleni legioonia, niin en olisi ottanut niihin Iberian miehiä, vaan naisia. Lisäksi olisin kirjoittanut epigrammeja, mutta niitä en olisi lukenut kenellekään, kuten Rufinus-raukka tekee."

"Sinunhan piti kertoa minulle hänen historiansa."

"Unctuariumissa saat sen kuulla."

Mutta unctuariumissa kääntyi Vinitiuksen huomio toisaalle, sillä siellä odotti kylpijöitä joukko erinomaisen kauniita orjattaria. Kaksi heistä, mustia neekerityttöjä, jotka olivat kuin ihanat, mustasta puusta veistetyt kuvapatsaat, alkoi sivellä heidän ruumistaan hyvänhajuisilla Arabian voiteilla. Frygittäret, notkeina ja liukkaina kuin käärmeet ja taitaen kaikki hiussukimisen salaisuudet, pitivät käsissään kiilloitettuja, teräksisiä peilejä ja kampoja. Mutta kaksi jumalattaren muotoista kreikatarta Kos-saarelta odotti herrojen pukeutumista, saadaksensa järjestää heidän togansa taiteellisiin poimuihin.

"Kautta pilviäpitelevän Zeusin!" huudahti Marcus Vinitius, "mikä valikoima sinulla on!"

"Pidän mieluummin pienen valikoiman kuin suuren lauman," vastasi Petronius. "Koko palvelijakuntani Roomassa ei nouse kuin neljäänsataan henkeen. Ainoastaan nousukkaat tarvitsevat persoonalliseen palvelukseensa enemmän väkeä."

"Kauniimpaa väkeä ei ole itse Kupariparrallakaan," puheli Vinitius, ja hänen sieramensa laajenivat.

Siihen vastasi Petronius omituisella hyväntahtoisella huolimattomuudella:

"Olet sukulaiseni, mutta minä en ole mikään nautinnonhylkääjä kuten

Bassus, enkä liioin mikään turhantarkka kuten Aulus Plautius."

Viimemainitun nimen kuullessaan Vinitius hetkeksi unohti Kos-saaren tytöt, nosti päätään ja kysyi:

"Mistä sinä tulit ajatelleeksi Aulus Plautiusta? Tiedätkö että minä vietin muutamia viikkoja juuri hänen talossaan sen jälkeen, kun olin katkaissut käteni ulkopuolella kaupunkia. Plautius sattui nimittäin tulemaan paikalle juuri onnettomuuden tapahtuessa ja, nähdessään minun kärsimykseni, vei hän minut kotiinsa, ja hänen orjansa, parantaja Merion, minut paransi. Juuri tästä asiasta tahdoin puhua kanssasi."

"Kuinka niin? Rakastuitko sattumalta Pomponiaan? Siinä tapauksessa säälin sinua! Pomponia on vanha ja siveä. Ikävämpää suhdetta en saata ajatella. Brr!"

"En Pomponiaan—ehei!" vastasi Vinitius.

"No keneen sitten?"

"Jospa edes itsekään tietäisin keneen! Mutta minä en tarkoin tiedä edes hänen nimeänsä, onko hän Lygia vaiko Callina. Kotona sanovat häntä Lygiaksi, sentähden että hän on lygiläistä syntyperää, mutta hänen barbarinen nimensä on Callina. Kummallinen talo tuo Plautiuksen talo! Siellä asuu väkeä että kiehuu, mutta kuitenkin siellä on hiljaista kuin Subiacumin lehdoissa. Muutamaan päivään en tietänyt, että talossa asui jumalatar. Mutta eräänä varhaisena aamuna näin hänen peseytyvän puutarhan suihkulähteessä. Kautta vaahdon, josta Afrodite syntyi, vakuutan sinulle, että aamuruskon säteet lävistivät hänen ruumiinsa. Luulin hänen auringon noustessa muuttuvan pelkäksi valoksi, kuten muuttuu aamurusko. Senjälkeen näin hänet vielä kaksi kertaa ja sitten en enää tiedä, mitä on rauha. Minun ei tee mieleni mitään, en tahdo tietää kaupungin huvituksista, en huoli naisista, en välitä kullasta, en Korintin vaskisista taideteoksista, en helmistä enkä kalliista kivistä, en viinistä enkä kemuista—ikävöin ainoastaan Lygiaa. Sanon sinulle sen vielä selvemmin, Petronius, että ikävöin häntä niinkuin Unen jumala, joka on kuvattuna mosaiikkiin sinun tepidariumissasi, ikävöi Paisytheiaa, ikävöin häntä yöt, päivät."

"Jos tyttö on orja, niin osta hänet."

"Hän ei ole orja."

"Mikä hän sitten on? Onko hän Plautiuksen vapautettu?"

"Hän ei ole koskaan ollut orja eikä niinmuodoin voi olla vapautettukaan."

"Kuka hän sitten on?"

"En tiedä. Jonkun kuninkaan tytär, tai jotakin sellaista."

"Sinä teet minut uteliaaksi, Vinitius."

"Jos tahdot kuulla, niin heti tyydytän uteliaisuutesi. Juttu ei ole kovin pitkä. Etkö sinä liene persoonallisestikin tuntenut svevien kuningasta Vanniusta, joka, karkoitettuna maastaan, kauan aikaa asui täällä Roomassa, jopa tuli tunnetuksi hyvänä diskonheittäjänä ja vaununohjaajana. Keisari Drusus auttoi hänet takaisin valtaistuimelle. Vannius, joka totta puhuen oli kelpo mies, hallitsi alussa hyvästi kansaansa, jopa kävi sotiakin onnella, mutta rupesi sitten sortamaan sekä naapurejaan että omaa kansaansa. Silloin hänen sisarenpoikansa Vangio ja Sido sekä hermandurilaiskuninkaan Vibiliuksen pojat nousivat häntä vastaan ja pakottivat hänet uudestaan lähtemään Roomaan… koettamaan onneaan luupelissä."

"Muistan kyllä. Se tapahtui Klaudiuksen aikana."

"Niin. Syttyi sota. Vannius kutsui avukseen jazygit, hänen rakkaat sisarenpoikansa taas lygit, joita viimeksimainittuja Vanniuksen rikkaudet ja saaliinhimo houkutteli maahan niin suurissa laumoissa, että itse Caesar Klaudiuskin rupesi pelkäämään rajojaan. Klaudius ei tahtonut sekaantua barbarien riitoihin, vaan kirjoitti Tonavan legioonien päällikölle Atelius Histerille ja käski hänen pitää silmällä sodan kulkua sekä varoa, ettei meidän rauhaamme häirittäisi. Hister vaati nyt lygeiltä lupauksen, etteivät he menisi rajan yli, ja lygit antoivat sanansa. Lisäksi antoivat he vielä panttivankeja, joiden joukossa oli heidän johtajansa puoliso ja tytär… Huomattava on, että barbarit lähtevät sotaan vaimoineen, lapsineen… Minun Lygiani on vastamainitun päällikön tytär."

"Mistä sinä tämän kaiken tiedät?"

"Aulus Plautius itse sen minulle kertoi. Lygiläiset eivät todellakaan menneet rajan yli, mutta barbarien mieli on epämääräinen kuin myrskyn kulku. Niin katosivat lygitkin häränsarvineen päivineen. He löivät Vanniuksen, svevit ja jazygit, mutta tappelussa kaatui heidän oma kuninkaansa. Sitten he läksivät pois saaliineen päivineen, mutta panttivangit jäivät Histerille. Äiti kuoli pian. Hister, joka ei tietänyt, mihin hän lapsen panisi, lähetti sen germanien maaherralle, Pomponiukselle. Päätettyään sodan chateja vastaan palasi Pomponius Roomaan, jossa Klaudius, kuten tiedät, salli hänen panna toimeen voittokulun. Neito astui tässä tilaisuudessa voittajan vaunujen takana. Mutta koska ei panttivanki suinkaan ole samaa kuin vanki, eikä Pomponius juhlallisuuden loputtua taaskaan tietänyt, mitä hän tytölle tekisi, antoi hän hänet vihdoin sisarensa Pomponia Graecinan, Plautiuksen vaimon haltuun. Tässä talossa asuu hyve sekä isäntäväen suojissa että yksin kanakopissakin, ja täällä kasvoi tyttö yhtä siveäksi kuin Graecina itse, mutta niin ihanaksi, että Poppaea hänen rinnallaan olisi kuin syksyinen viikuna Hesperiidien omenan rinnalla."

"Entä sitten?"

"Sanon sinulle vieläkin, että nähtyäni auringon säteiden siellä suihkulähteen luona miltei lävistävän hänen ruumiinsa, olen häneen silmittömästi rakastunut."

"Onko hän sitten niin läpikuultava kuin pieni nahkiainen tai nuori sardiini?"

"Älä laske leikkiä, Petronius! Minä kerron sinulle tässä kohtalostani yksinkertaisella suoruudella, mutta tiedäthän, että ihminen räikeänvärisillä vaatteilla monasti peittää syviäkin haavoja. Vielä täytyy minun tunnustaa sinulle, että palattuani Aasiasta vietin yön pyhän Mopsuksen temppelissä, saadakseni nähdä jotakin ennustavaa unta. Unessa ilmestyi minulle itse Mopsus, joka ilmoitti, että elämässäni tulee tapahtumaan suuri muutos rakkauden kautta."

"Muistaakseni Plinius sanoo, ettei hän usko jumaliin, mutta uniin hän uskoo. Mahdollisesti hän on oikeassa. Vaikka minä lasken leikkiä kaikesta, niin olen miltei vakuutettu siitä, että on olemassa ainoastaan yksi iankaikkinen, luova ja kaikkivoipa jumaluus, Venus Genitrix. Hän pitää koossa sielut ja ruumiit, elolliset ja elottomat olennot. Eros se oli, joka loihti esiin maailman kaaoksesta. Toinen asia on, tekikö hän siinä hyvin, mutta koska sitä nyt kerran ei voi muuttaa, niin meidän täytyy tunnustaa hänen voimansa joko myöten tai vastoin tahtoamme."

"Oi Petronius! Helpompi on maailmassa saada kuulla filosofiaa kuin hyviä neuvoja."

"Sano minulle nyt sitten, mitä sinä oikeastaan tahdot?"

"Tahdon omistaa Lygian. Tahdon että nämä käsivarteni, jotka nyt tavoittelevat tyhjää ilmaa, pitelevät häntä ja painavat häntä rintaani vasten. Tahdon niellä hänen hengitystään. Jos hän olisi orjatar, niin antaisin Aulukselle hänestä sata tyttöä, joitten valkeiksi kalkitut jalat osoittavat, että he ensi kertaa seisovat turulla. Tahdon omistaa hänet, kunnes hapseni ovat yhtä valkeat kuin Soracten kukkula talvella."

"Hän ei ole orjatar, mutta hän on kuitenkin katsottava kuuluvaksi Plautiuksen »familiaan», palvelijakuntaan. Tai ehkä häntä orpolapsena voipi pitää »alumnana», kasvattityttärenä. Plautius saattaisi luovuttaa hänet sinulle, jos tahtoisi."

"Sinäpä et tunne Pomponia Graecinaa. Sitäpaitsi he molemmatkin kohtelivat häntä kuin omaa lasta."

"Tunnen kyllä Pomponian. Hän on aivan kuin sypressi. Jollei hän olisi Auluksen vaimo, niin saattaisi palkata hänet itkijänaiseksi. Julian kuoleman jälkeen käyttää hän aina mustaa »stolaa» ja näyttää muuten siltä kuin hän jo käyskentelisi Tuonen niityillä asphodelos-liljojen keskellä. Onhan hän sitäpaitsi »univira», yhden miehen rakastettu, ja meidän naistemme joukossa, jotka neljä, viisi kertaa ovat vaihtaneet miestä, on sellainen oikea Fenix-lintu. Mutta tosiaan…! oletko kuullut, että Pohjois-Egyptissä hiljan todella on nähty Fenix, jommoisia ei löydetä kuin kerran viidessäsadassa vuodessa?"

"Petronius, Petronius! Puhukaamme Fenixistä toisen kerran."

"Mistä minä sitten sinulle puhuisin, hyvä Marcus! Tunnen Aulus Plautiuksen. Hän moittii kyllä elämäntapojani, mutta pitää minusta sentään tavallaan ja kunnioittaa minua enemmän kuin muita siksi, etten koskaan ole ollut ilmiantaja, kuten esimerkiksi Domitius Afer, Tigellinus ja koko Vaskiparran ystävälauma. Vaikken tahdokaan näytellä minkään stoikon osaa, niin olen moittinut Neron tekoja, joiden johdosta Seneca ja Burrus eivät ole lausuneet ainoatakaan paheksuvaa ääntä. Jos luulet minun voivani tehdä jotakin hyväksesi Aulukseen nähden, niin olen valmis auttamaan sinua."

"Luulen että voit. Sinä voit vaikuttaa häneen ja sinun kekseliäs pääsi löytää aina uusia keinoja. Jos sinä ottaisit tutkistellaksesi asemaa ja puhuaksesi Plautiuksen kanssa…"

"Sinulla on liian suuret luulot sekä vaikutuksestani että kekseliäisyydestäni, mutta jollet muuta vaadi, niin puhun kyllä Plautiuksen kanssa, niin pian kuin hän palaa kaupunkiin."

"Hän palasi jo toissapäivänä."

"Siinä tapauksessa menkäämme tricliniumiin, jossa ruoka odottaa, ja kootkaamme voimia. Sitten voimme kannatuttaa itsemme Plautiuksen luo."

"Minä olen aina pitänyt sinusta," huudahti Vinitius lämpimästi, "mutta nyt käsken asettaa kuvapatsaasi kotijumalieni joukkoon—kas, tuon kauniin kuvan tuolta—ja kannan sille uhreja."

Näin puhuessaan kääntyi Vinitius seinään päin, joka oli täynnä kuvia, ja viittasi kuvaan, joka esitti Petroniusta Hermeenä, taikasauva kädessä.

"Kautta Helioksen valon!" huudahti hän sitten, "jos jumalallinen

Alexandros (Paris) oli sinun näköisesi, niin en hämmästele Helenaa."

Hänen huudahduksensa oli todella välitöntä ihailua, sillä vaikka Petronius oli vanhempi eikä kovin kookas vartaloltaan, niin oli hän miltei kauniimpi Vinitiustakin. Rooman naiset eivät ihailleet yksin sitä hienoa älyä ja aistia, joka oli antanut hänelle »arbiter elegantiarum»-nimen, vaan hänen ulkomuotoaankin. Ihaellen katselivat häntä kreikkalaiset tytötkin, jotka paraikaa järjestivät hänen togansa poimuja. Toinen tytöistä, nimeltään Eunike, rakasti häntä salaa ja katseli hänen silmiinsä nöyrin, ihastunein katsein.

Petronius ei kiinnittänyt siihen mitään huomiota, vaan kääntyi hymyillen Vinitiuksen puoleen ja rupesi sanelemaan muuatta Senecan lausuntoa naisesta:

"Animal impudens… j.n.e."

Sitten kiersi hän käsivartensa Vinitiuksen hartioiden ympäri ja saattoi hänet tricliniumiin.

Sill'aikaa olivat molemmat kreikkalaistytöt, frygittäret ja kaksi mauritarta korjaamassa unctuariumista pois hyvänhajuisia voiteita. Äkkiä pistivät frigidariumin puoleisen oviverhon välitse kylpyvartijat päänsä ja kuiskasivat hiljaa: »sst!» Samassa hypähtivät frygittäret, kaksi etiopialaistyttöä ja toinen kreikattarista paikoiltaan ja katosivat silmänräpäyksessä oviverhon taakse. Kylpylaitoksessa alkoi nimittäin taas se vallaton ja hillitön elämä, jota ei tarkastajakaan kieltänyt, sentähden että hän monasti itsekin otti osaa sen nautintoihin. Harmitti se muuten Petroniusta, mutta järkevänä miehenä ei hän mielellään ryhtynyt rangaistuksiin, vaan antoi näittenkin huvitusten mennä menojaan.

Eunike oli jäänyt yksin unctuariumiin. Hetkisen kuunteli hän naurua ja melua, joka, yhä edeten, kuului hikoiluosastosta päin. Vihdoin nosti hän pienen, jalokivillä koristetun norsunluisen tuolin, jota Petronius vasta oli käyttänyt istuimenaan, varovasti hänen kuvansa alle.

Huone oli täynnä valoa ja värejä, sillä seinät olivat lasketut taivaankaarenkarvaisilla marmorilevyillä, ja niitä pitkin hyppelivät auringonsäteet.

Eunike nousi tuolille ja, päästyään kuvan tasalle, kiersi äkkiä käsivartensa sen kaulaan. Hän ravisti taapäin kultaisia hiuksiaan, painoi ruumiinsa valkeaa marmoria vastaan ja vei hellästi huulensa Petroniuksen kylmää suuta vastaan…