Читать книгу Qvo vadis - Henryk Sienkiewicz - Страница 13

Sisällysluettelo

Lygian kävi sääli Pomponia Graecinaa, jota hän rakasti sydämensä pohjasta, sääli koko Auluksen taloa. Epätoivon tunne häneltä sentään vähitellen oli kadonnut. Tuntui suloiselta ajatella, että hän uskonsa tähden uhraa ylellisyyden ja mukavuuden ja antautuu tuntemattomaan kulkurielämään. Mahdollisesti hänen lapsellista uteliaisuuttaan jossakin määrin viehätti elämä kaukaisissa maissa, barbarien ja villien petojen joukossa, mutta johtavana voimana hänessä kuitenkin oli luottava usko siihen, että koska hän nyt menettelee »jumalallisen Mestarin» käskyn mukaan, Hän pitää huolta tottelevaisesta ja uskollisesta lapsestaan. Ja mitä hänelle niin ollen voi tapahtua? Jos kärsimyksiä tuleekin, niin hän kantaa ne Hänen nimessään. Jos taas odottamaton kuolema häntä kohtaa, niin Hän hänet korjaa, ja sitten, jahka Pomponia kuolee, saavat he elää yhdessä iankaikkisesti. Monasti hän, vielä ollessaan Auluksen talossa, oli surrut, ettei hän kristittynä saata tehdä mitään Ristiinnaulitun hyväksi, josta Ursuskin niin suurella hellyydellä oli puhunut. Nyt, nyt oli hetki tulossa. Onnellisuuden tunne valtasi Lygian mielen, ja hän rupesi Actelle kertomaan onnestaan. Ei Acte häntä kuitenkaan ymmärtänyt. Vapaaehtoisesti heittää kaikki: koti, rikkaus, kaupunki, puutarhat, temppelit, pylväiköt, kaikki, mikä on kaunista, heittää tämä aurinkoinen maa ja rakkaat ihmiset, kaikki, kaikki—ja minkätähden? Vain siitä syystä, että tahtoo paeta nuoren, kauniin ritarin rakkautta!… Eivät nämä asiat tahtoneet mahtua Acten päähän. Joskus hän ikäänkuin välähdykseltä tunsi, että tyttö ehkä saattaa olla oikeassa, että ehkä saattaa olla olemassa joku ääretön, salaperäinen onni, mutta selvää käsitystä ei hän voinut muodostaa itselleen, varsinkin kun Lygian edessä vielä oli yritys, joka saattoi päättyä sangen huonosti, jossa hän suorastaan saattoi menettää henkensä. Acte oli luonteeltaan arka ja pelolla ja vavistuksella hän ajatteli seuraavaa iltaa. Ei hän sentään Lygialle maininnut mitään pelostaan. Päivä oli valjennut ja aurinko paistoi jo atriumiin. Acte ehdotti, että pantaisiin levolle, koska yö oli kulunut aivan unetonna. Lygia ei pannut vastaan, ja he läksivät cubiculumiin, joka oli tilava ja komeasti sisustettu,—vielä niiltä ajoilta, jolloin Acte oli Caesarin rakastettu. Siellä he laskeutuivat levolle toinen toisensa viereen, mutta Acte ei väsymyksestään huolimatta saanut unta. Hän oli kyllä pitkän aikaa ollut surullinen ja onneton, mutta nyt kalvoi häntä levottomuus, jota hän ei ikinä ennen ollut tuntenut. Tähän saakka oli hänen elämänsä muodostunut päivien raskaaksi sarjaksi—nyt se äkkiä tuntui hänestä häpeälliseltä.

Hänen päänsä meni yhä enemmän sekaisin. Ovi valkeuteen vuoroin avautui, vuoroin sulkeutui, mutta niinä hetkinä, jolloin se oli auki, häikäisi hänen silmiään sellainen kirkkaus, ettei hän selvästi voinut eroittaa mitään. Hän ainoastaan aavisti, että tuon kirkkauden sisään on kätketty joku rajaton onni, jonka rinnalla kaikki muu on mitätöntä. Jos esimerkiksi Caesar hylkäisi Poppaean ja uudestaan rakastuisi Acteen, olisi sekin siihen verraten turhuutta. Samassa pälkähti hänen päähänsä ajatus, ettei Caesarkaan, jota hän rakasti ja jota hän oli kunnioittanut miltei puolijumalana, ollut parempi kuin joku orja, ja että tämä palatsi numidilaisesta marmorista rakennettuine pylväikköineen oikeastaan oli vain kiviläjä. Vihdoin kuitenkin nämä ajatukset, joista hän ei mitenkään saanut selvää, rupesivat väsyttämään. Hän olisi tahtonut nukkua, mutta levottomuus yhä kiusasi, eikä hän voinut. Vihdoin hän päätti ruveta puhumaan Lygian kanssa iltaisesta pakoretkestä. Hän arveli nimittäin, ettei Lygiakaan, jota uhkaa sellaiset hirveät vaarat, saata nukkua, ja kääntyi sentähden häneen päin.

Mutta Lygia nukkui rauhallisesti. Pimeään cubiculumiin lankesi verhojen raosta kimppu kirkkaita säteitä, joissa tomuhituset hyppelivät. Säteiden valossa näki Acte hänen suloiset kasvonsa, painuneina paljasta käsivartta vastaan, suljetut silmät ja puoleksi avautuneet huulet. Hänen hengityksensä oli nukkuvan tasaista huokumista.

"Hän nukkuu, hän saattaa nukkua!" mietti Acte. "Hän on vielä lapsi."

Hetkisen perästä hänen taasen täytyi ruveta ajattelemaan tuota lasta, joka mieluummin pakenee kuin rupeaa Vinitiuksen rakastetuksi, joka valitsee puutteen mieluummin kuin häpeän, joka hylkää Vinitiuksen komean talon Carinaessa ja valitsee maankiertäjän elämän, joka luopuu vaatteista, kalleuksista, kesteistä, luuttujen ja sitrojen soitosta.

"Ja minkätähden?"

Hän alkoi katsella Lygiaa, ikäänkuin hänen nukkuvilta kasvoiltaan löytääkseen vastauksen. Hän katseli hänen puhdasta otsaansa, kulmakarvojen kaunista kaarevuutta, tummia palmikkoja, huulia, jotka olivat hiukan auki, ja neitseellistä povea, joka nousi ja laski tyynen hengityksen mukaan. Ja taasen hänen täytyi vaipua ajatuksiin.

"Kuinka toisenlainen Lygia on kuin minä!"

Lygia kävi hänen mielikuvituksessaan joksikin ihmeeksi, joksikin taivaalliseksi näyksi tai jumalten suosikiksi, joka on sata kertaa kauniimpi kaikkia kukkasia Caesarin puutarhassa ja kaikkia kuvapatsaita hänen palatsissaan. Mutta kreikattaren sydämessä ei ollut tilaa kateudelle. Päinvastoin hänet valtasi suuri säälin tunne, kun hän ajatteli kaikkia vaaroja, mitkä tyttöä uhkasivat. Hänen sydämessään heräsi äidillinen tunne: Lygia ei ollut hänen mielestään ainoastaan kaunis kuin uni, vaan myöskin sanomattoman rakas. Hän vei huulensa hänen tummille hiuksilleen ja rupesi suutelemaan niitä.

Mutta Lygia vain nukkui rauhallisesti kuin kotonaan Pomponia Graecinan siipien suojassa. Hän nukkui kauan, sillä puolenpäivän aika oli jo ohi, kun hän avasi siniset silmänsä ja suurella hämmästyksellä rupesi tarkastamaan cubiculumia.

Hän nähtävästi kummasteli, ettei ollutkaan kotona Auluksen talossa.

"Vai sinäkö, Acte?" huudahti hän vihdoin, kun hän hämärässä huomasi kreikattaren kasvot.

"Niin, Lygia."

"Onko jo ilta?"

"Ei vielä, lapsi, mutta puolenpäivän aika on jo ohi."

"Eikö Ursus vielä ole palannut?"

"Eihän Ursus luvannutkaan palata, lupasi ainoastaan illalla kristittyjen kanssa odottaa kantotuolia."

"Niin, todellakin."

He läksivät cubiculumista ja menivät kylpyyn. Acte kylvetti Lygian, vei hänet sitten syömään ja johdatti vihdoin palatsin puutarhaan, jossa ei tällä kertaa ollut odotettavissa mitään vaarallista kohtausta, koska sekä Caesar että hänen likeisimmät hovilaisensa vielä nukkuivat. Lygia näki nyt ensi kerran eläessään nuo ihanat puutarhat, täynnä sypressejä, pinjoja, tammia, öljypuita ja myrttejä, joiden joukossa yleni veistokuvien valkea kansa. Lammikot levittivät tyyniä, kiiltäviä pintojaan, suihkulähteet kastelivat pärskeellään kukkivia ruusupensaita. Missä tuntui muratti- tai viiniköynnösverkon ympäröimä, salaperäinen luola kutsuvan luokseen, missä uiskenteli vesillä hopeankarvaisia joutsenia. Mutta kuvapatsaiden ja puiden joukossa käyskeli gaselleja, joita oli tuotu Afrikan erämaista asti, ja lenteli kirjavia lintuja, joita oli noudettu kaikilta maailman kulmilta.

Puisto oli tyhjä. Ainoastaan siellä täällä näkyi joku orja lapio kädessä, hiljaa hyräillen laulua; toiset orjat käyttivät hyväkseen lomahetkeä ja istuivat lampien varsilla tai varjossa tammien alla, joiden lehtien lomitse auringon säteet väräellen tunkeutuivat, toiset kastelivat ruusuja tai kalpeita, sinipunertavia safranikukkia. Acte ja Lygia astelivat kauan yhdessä, katsellen kaikkia puiston ihmeellisyyksiä. Vaikkei Lygia ollutkaan levollisessa mielentilassa, oli hän kuitenkin siksi lapsi, että hän uteliaasti katseli tätä kaikkea. Hänestä tuntui hauskalta. Hän tuli ajatelleeksi, että jos vain Caesar olisi hyvä ihminen, niin hän tässä puutarhassa ja palatsissa olisi oikein onnellinen.

Vihdoin he hiukan väsyivät ja istuutuivat penkille, tiheiden sypressien peittoon. He juttelivat asiasta, joka raskaimmin painoi heidän sydäntään, nimittäin Lygian iltaisesta paosta. Acte oli paljo levottomampi yrityksen onnistumisesta kuin Lygia. Ajoittain se hänestä tuntui sulalta hulluudelta, jonka oli mahdoton onnistua. Yhä enemmän hänen kävi sääli Lygiaa. Hän tuli ajatelleeksi, että olisi sata kertaa vaarattomampaa koettaa vaikuttaa Vinitiukseen, ja hetkisen perästä alkoi hän kysellä, kuinka kauan Lygia oli tuntenut Vinitiuksen ja eikö hän luulisi, että hänet saisi taivutetuksi lähettämään hänet Pomponian luo.

Lygia ravisti surullisena mustatukkaista päätään.

"Ei, Auluksen talossa Vinitius oli aivan toisenlainen. Silloin hän oli hyvä, mutta eilisen juhlan jälkeen pelkään häntä ja tahdon paeta lygiläisten luo."

"Mutta rakastitko häntä silloin, kun hän oli Auluksen talossa?"

"Kyllä," vastasi Lygia ja painoi alas päänsä.

"Sinä et koskaan ole ollutkaan orjatar, kuten minä," huudahti Acte hetken mietittyään. "Sinut Vinitius saattaisi naida. Sinä olet panttivanki ja lygiläisten kuninkaan tytär. Aulus ja hänen vaimonsa rakastavat sinua kuin omaa lastaan, ja olen varma, että he ovat valmiit ottamaan sinut tyttärekseen. Vinitius saattaisi naida sinut, Lygia."

Mutta tyttö vastasi hiljaa, vieläkin surullisempana:

"Mieluummin pakenen lygien luo."

"Lygia, tahdotko että paikalla lähden Vinitiusta puhuttelemaan? Jos hän nukkuu, niin herätän hänet ja sanon hänelle sen, minkä juuri sanoin sinulle. Niin, rakkaani, lähden hänen luokseen ja sanon hänelle: Vinitius, hän on kuninkaan tytär ja kuuluisan Auluksen rakas lapsi; jos rakastat häntä, niin palauta hänet Auluksen taloon ja vie hänet vaimonasi hänen vanhempiensa kodista."

"Menen lygiläisten luo," virkkoi tyttö niin hiljaa, että Acte tuskin saattoi kuulla hänen sanansa.

Ja kaksi suurta kyyneltä jäi riippumaan ripseihin, jotka reunustivat alaspainuneita silmiä.

Samassa katkesi keskustelu, sillä tieltä alkoi kuulua likenevien askelten töminää. Tuskin Acte ennätti nähdä kuka tulija olikaan, ennenkuin penkin edessä seisoi Sabina Poppaea, pieni orjajoukko mukanaan. Kaksi orjattarista piteli hänen päänsä päällä kultavartaitten neniin kiinnitettyjä kamelikurjen sulkia, joita he hiljaa löyhyttelivät ja joilla he samalla suojelivat häntä syysauringon kuumilta säteiltä. Poppaean edellä kulki etiopialainen imettäjä, musta kuin ebenholtsi, rinnat täynnä maitoa ja kantaen käsivarsillaan lasta, joka oli kääritty kultareunaiseen purppuraan. Acte ja Lygia nousivat, arvellen, että Poppaea kulkisi heidän penkkinsä ohitse kiinnittämättä huomiota heihin, mutta hän pysähtyikin ja puhutteli heitä.

"Acte," virkkoi hän, "tiu'ut, jotka lähetit nukelle, olivat huonosti neulotut. Lapsi repi irti yhden ja pisti sen suuhunsa. Onneksi Lilith ajoissa huomasi sen."

"Suo anteeksi, jumalainen," vastasi Acte, laskien kätensä ristiin rinnalle ja painaen alas päänsä.

Nyt Poppaea alkoi katsella Lygiaa.

"Mikä orjatar tämä on?" kysyi hän vähän ajan perästä.

"Ei hän ole orjatar, jumalallinen Augusta, vaan Pomponia Graecinan kasvatti ja lygien kuninkaan tytär, joka joskus on annettu panttivangiksi roomalaisille."

"Onko hän tullut sinua tervehtimään?"

"Ei, Augusta. Pari päivää sitten muutti hän palatsiin."

"Oliko hän eilen kemuissa?"

"Oli, Augusta."

"Kenen käskystä?"

"Caesarin käskystä."

Poppaea rupesi vieläkin tarkemmin katselemaan Lygiaa, joka seisoi hänen edessään, pää kumarassa, milloin uteliaasti avaten loistavat silmänsä, milloin päästäen silmäluomet niitä peittämään. Äkkiä Augustan kulmakarvojen väliin ilmestyi ryppy. Kadehtien omaa kauneuttaan ja valtaansa, eli hän ainaisessa pelossa, että jonakin kauniina päivänä joku onnellinen kilpailijatar vielä tuhoaa hänet, kuten hän itse oli tuhonnut Octavian. Sentähden jokaiset kauniit kasvot, jotka vaan palatsin sisäpuolelle joutuivat, herättivät hänessä epäluuloa. Tuntijan silmällä mittasi hän heti ensi hetkenä Lygian kiireestä kantapäähän asti, tarkasti jokaista hänen kasvojensa ilmettä ja pelästyi. »Sehän on täydellinen nymfi», tunnusti hän itselleen. »Venus itse hänet on synnyttänyt.» Ja samassa lensi hänen päähänsä ajatus, jota ei vielä ainoakaan kaunotar ollut hänessä herättänyt, nimittäin, että hän itse on melkoisesti vanhempi! Haavoitettu itserakkaus pani hänet vavahtamaan, levottomuus valtasi hänet, ja kaikenlaiset epäilykset alkoivat risteillä hänen päässään. Mahdollisesti Nero ei ole nähnyt häntä, tai ehkei hän, smaragdin läpi katsoessaan, ole huomannut hänen kauneuttaan. Mutta kuinka käy, jos hän kohtaa hänet tällaisen ihanan, aurinkoisen päivän valossa?… Päällepäätteeksi tyttö ei ole edes orjatar, vaan prinsessa—tosin barbarikuninkaan tytär, mutta kuninkaan tytär joka tapauksessa!… Oi te kuolemattomat jumalat! Hän on aivan yhtä kaunis kuin minä, mutta nuorempi! Rypyt Poppaean kulmakarvojen välissä kävivät yhä syvemmiksi, ja silmiin, jotka katselivat kultaisten ripsien alta, syntyi jäähdyttävä loisto.

Vihdoin hän kääntyi Lygian puoleen ja rupesi ilkkuvan tyynesti kyselemään:

"Oletko puhunut Caesarin kanssa?"

"En, Augusta."

"Miksi sinä tahdot olla täällä etkä Auluksen luona?"

"En tahdo olla täällä. Petronius yllytti Caesaria ottamaan minut

Pomponialta. Olen täällä vastoin tahtoani, oi herratar!"

"Tahtoisitko palata Pomponian luo?"

Viime sanat lausui Poppaea pehmeämmällä ja lempeämmällä äänellä. Lygian sydämessä heräsi äkkiä toivon kipinä.

"Herratar!" huudahti hän, ojentaen kättään hänen puoleensa, "Caesar lupasi luovuttaa minut orjattareksi Vinitiukselle, mutta asetu sinä minun puolelleni ja palauta minut Pomponialle."

"Yllyttikö siis Petronius Caesaria ottamaan sinut Aulukselta luovuttaakseen sinut Vinitiukselle?"

"Kyllä, herratar. Vielä tänä päivänä aikoo Vinitius lähettää noutamaan minua. Mutta sinä, joka olet hyvä, armahda sinä minua."

Näin sanottuaan kumarsi Lygia maahan, tarttui Poppaean vaatteiden liepeeseen ja odotti sykkivin sydämin hänen vastaustaan. Poppaea hymähti ilkeästi ja katseli häneen hetkisen.

"Lupaan sinulle," lausui hän vihdoin, "että vielä tänä päivänä olet

Vinitiuksen orjatar."

Samassa hän katosi kuin kaunis, ilkeä näky. Acte ja Lygia kuulivat ainoastaan lapsen parkua, sillä keisarillinen lapsi oli jostakin syystä ruvennut itkemään.

Kyyneleet nousivat Lygian silmiin. Hetken perästä hän tarttui Acten käteen ja lausui:

"Mennään pois. Ei pidä odottaa apua muualta kuin sieltä, mistä apu saattaa tulla."

He palasivat atriumiin ja viipyivät siellä iltaan asti. Pimeän tullessa kantoivat orjattaret huoneeseen neljä pikisoihtua, joiden loimu oli suuri ja kirkas. Sekä Lygia että Acte olivat hyvin kalpeat. Keskustelu katkesi heiltä yhtämittaa. Molemmat kuuntelivat kaiken aikaa, eikö joku jo tulisi. Lygia toisteli tuontuostakin, että vaikka hänestä tuntuukin surulliselta jättää Acte, hän kuitenkin iloitsee siitä, että kaikki tapahtuu jo tänään ja että Ursus odottaa häntä tuolla pimeässä. Mielenliikutus oli tehnyt hänen hengityksensä hätäiseksi ja läähättäväksi. Acte keräsi kiireesti niin paljon kalleuksistaan kuin taisi ja kätki ne Lygian peplumiin, pyytäen, ettei hän näin pakoretkelle lähtiessään hylkäisi niitä. Ajoittain vallitsi huoneessa kolkko hiljaisuus, joka oli omiaan synnyttämään kaikenlaisia harhaääniä. Milloin oli kuuluvinaan hiljaista kuiskintaa oviverhojen takaa, milloin lapsen itkua, milloin koiran ulvontaa.

Äkkiä avautuivat sisäänkäytävää peittävät verhot ja suuri, tumma, rokonarpinen mies ilmestyi atriumiin hiljaa kuin henki. Lygia tunsi hänet paikalla Atacinukseksi, Vinitiuksen vapautetuksi, joka oli käynyt Auluksenkin talossa.

Actelta pääsi huuto, mutta Atacinus kumarsi syvään ja virkkoi:

"Tervehdys jumalalliselle Lygialle Marcus Vinitiukselta, joka on valmistanut juhlat, koristanut talonsa vihannilla kasveilla ja odottaa."

Tytön huulet kävivät aivan valkeiksi.

"Tulen," vastasi hän.

Ja lausuessaan jäähyväisiä heittäytyi hän Acten kaulaan.