Читать книгу Qvo vadis - Henryk Sienkiewicz - Страница 6

Sisällysluettelo

"Hän uskoo Jumalaan, joka on yksi, kaikkivaltias ja vanhurskas," toisteli Petronius, istuessaan kantotuolissa kahdenkesken Vinitiuksen kanssa. "Jos hänen Jumalansa on kaikkivaltias, niin hän on elämän ja kuoleman herra; jos hän taas on vanhurskas, niin hän oikeudenmukaisesti antaa ihmisten kuolla. Minkätähden Pomponia sitten suree Juliaa? Surressaan Juliaa hän tietysti soimaa Jumalaansa. Minun täytyy kertoa tämän-iltainen keskustelumme vaskipartaiselle apinallemme, sillä totisesti minä väittelytaidossa kohoan Sokrateen tasalle. Mitä taas naisiin tulee, niin arvelen, että jokaisella on kolme tai neljä sielua, mutta niistä ei ainoakaan ole järjellinen sielu. Pannaanpa vaan Pomponia Senecan tai Cornutuksen kanssa filosofoimaan siitä, mikä on heidän suuri Sanansa… Manatkoon hän vain esiin Xenofonin, Parmenideen, Zenonin ja Platon varjot, jotka siellä kimmeriläisten maan äärissä kituvat kuin peippo häkissään. Minä olisin hänen ja Plautiuksen kanssa tahtonut puhua aivan toisista asioista. Kautta egyptiläisen Isiksen pyhän vatsan! Jos minä olisin suoraan sanonut heille, mikä oli syynä vierailuumme, niin kyllä heidän hyveellisyytensä olisi nostanut sellaisen melun, että olisi luullut kepeillä lyötävän vaskiseen kilpeen. Minä en uskaltanut. Usko pois, Vinitius, etten uskaltanut. Riikinkukot ovat kauniita lintuja, mutta kirkuvat kauheasti. Minä pelkään kirkunaa. Mutta sinun valintaasi minun täytyy kehua. Tyttö on oikea »rusosorminen Aamunkoi…» Ja tiedätkö mitä hän vielä muistuttaa?—Kevättä!—eikä meidän italialaista kevättämme, joka tuskin siellä täällä pukee omenapuut kukkiin, mutta jättää öljypuut köyhään harmauteensa, vaan sitä nuorta, raikasta, heleänvihreää kevättä, jonka kerran näin Helvetiassa… Kautta kalpean Kuuttaren—minä en ihmettele sinua, Marcus, mutta tiedä, että sinä rakastat Dianaa ja että Aulus ja Pomponia ovat valmiit repimään sinut kappaleiksi, kuten koirat repivät Aktaion."

Vinitius tuijotti maahan ja vaikeni pitkän aikaa. Vihdoin hän alkoi puhua ja hänen äänensä värisi mielenliikutuksesta.

"Ikävöin minä häntä ennenkin, mutta nyt minä ikävöin vielä enemmän. Kun minä tartuin hänen käteensä, hulmahtivat liekit läpi koko olentoni. Minun täytyy saada hänet omakseni. Jos minä olisin Zeus, niin peittäisin hänet pilviin, kuten hän peitti Ion, tai lankeaisin hänen päällensä sateena, kuten hän lankesi Danaën päälle. Tahtoisin suudella hänen suutansa, kunnes tekisi kipeätä! Tahtoisin kuulla hänen huutavan sylissäni! Tahtoisin surmata sekä Auluksen että Pomponian ja ryöstää hänet ja kantaa kotiini. En tule tänä yönä nukkumaan. Annanpa ruoskia jotakin orjaa ja kuuntelen hänen voivotustaan…"

"Rauhoitu!" virkkoi Petronius. "Ihanhan sinun tunteesi ovat niinkuin jonkun Suburran suutarin…"

"Yhdentekevää. Minun täytyy saada omistaa hänet. Käännyin sinun puoleesi pyytämään neuvoa, mutta jollet sinä voi auttaa minua, niin koetan tulla toimeen omin voimin… Aulus pitää Lygiaa tyttärenään—minkätähden minun sitten tulisi pitää häntä orjattarena? Jollei muuta neuvoa ole, niin koristakoot hänen kätensä kotini kynnystä, voidelkoon hän sitä sudenrasvalla ja vartioikoon hän vaimonani kotiliettäni."

"Rauhoitu, sinä konsulien raivoisa jälkeläinen. Kun me kuljetamme barbarikuninkaita köysissä voittovaunujemme perässä, niin emmehän tee sitä naidaksemme heidän tyttäriään. Kavahda toki äärimmäisyyksiä. Käytä suoria ja kunniallisia keinoja ja suo sekä itsellesi että minulle ajatusaikaa. Pidinhän minäkin Chrysothemista Jupiterin tyttärenä, mutta en toki nainut häntä—ja eihän Nerokaan nainut Actea, vaikka häntä pidettiinkin Attaluksen tyttärenä… Rauhoitu… Muista, että jos tyttö tahtoo jättää Auluksen talon, niin ei kukaan saata estää häntä. Sitäpaitsi et sinä yksinäsi pala, vaan tyttöönkin on Eros sytyttänyt liekkinsä… Minä näin sen ja olen siitä ihan varma. Ole nyt vain kärsivällinen. Keksimme vielä keinoja kaikkeen, mutta tänään olen jo ajatellut liiaksi, ja se väsyttää minua. Huomenna lupaan taas ajatella rakkauttasi, enkä enää ole Petronius, jollen keksi keinoa."

Molemmat vaikenivat—vihdoin huudahti Vinitius rauhoittuneempana:

"Kiitos! Ja olkoon Fortuna sinulle suosiollinen!"

"Ole kärsivällinen."

"Minne käskit kantaa meitä?"

"Chrysothemiksen luo."

"Onnellinen sinä, joka omistat rakastettusi."

"Minäkö? Tiedätkö mikä minua vielä huvittaa Chrysothemiksessa? Se, että hän yhdessä oman vapautetun orjani, luutunsoittaja Theokleen kanssa pettää minua ja luulee, etten minä mitään näe. Rakastinhan minä häntä joskus—nyt minua ainoastaan huvittaa hänen valheellisuutensa ja hänen tyhmyytensä. Mennäänpä yhdessä hänen luokseen. Jos hän rupeaa mielistelemään sinua ja kirjoittaa jotakin pöytään viiniin kastetulla sormellaan, niin voit olla vakuutettu, etten käy mustasukkaiseksi."

He antoivat käskyn, että heidät kannettaisiin Chrysothemiksen luo.

Juuri kun he saapuivat perille, laski Petronius kätensä Vinitiuksen olalle ja huudahti:

"Odotapa, nyt luulen keksineeni keinon!"

"Palkitkoot sinua kaikki jumalat!"

"Niin, luulen ettei keinoni petä. Kuulepas, Marcus…"

"Mitä sanot, Viisauteni, Atheneni…?"

"Muutaman päivän perästä jakaa jumalallinen Lygia kanssasi Demeterin hedelmän."

"Olet suurempi Caesaria!" huudahti Vinitius innoissaan.