Читать книгу Qvo vadis - Henryk Sienkiewicz - Страница 7

Sisällysluettelo

Petronius piti todella sanansa.

Palattuaan Chrysothemiksen luota hän tosin nukkui koko päivän, mutta illalla hän käski kantaa itsensä Palatinukselle ja keskusteli kauan tuttavallisesti Neron kanssa. Tämän keskustelun tuloksena oli, että kolmantena päivänä Plautiuksen talolle ilmestyi centurio ja kymmenkunta pretoriaani-sotamiestä.

Näinä kauhun ja epävarmuuden aikoina tiesivät tämäntapaiset lähetit tavallisesti kuolemaa. Kun siis centurio kolautti vasaran Auluksen oveen ja atriumin palvelija meni ilmoittamaan, että talon edustalla oli sotamiehiä, valtasi kauhistus koko talon. Perhe kerääntyi vanhan sotapäällikön ympärille, kaikki käsittivät, että onnettomuus likinnä tarkoitti häntä. Pomponia kiersi käsivartensa hänen kaulaansa, pusertui koko voimallaan häntä vasten, ja hänen sinettyneet huulensa liikkuivat nopeasti, lausuen joitakin epäselviä sanoja; Lygia, kalman kalpeana, suuteli hänen käsiään; pikku Aulus riippui hänen togassaan. Käytävistä, alakerrasta, palvelijain huoneista, kylpyhuoneista, holvikammioista, koko talosta syöksi esiin joukottain orjia ja orjattaria. Kuului huutoja: »heu, heu, me miserum!» ja naiset päästivät suuren itkun. Toiset repivät jo kasvojaan, toiset peittivät päänsä liinoilla.

Ainoastaan vanha päällikkö, joka vuosien kuluessa oli tottunut katsomaan kuolemaa suoraan silmiin, pysyi tyynenä, ja vain hänen lyhyet kotkankasvonsa kävivät ikäänkuin kivestä veistetyiksi. Hän sai melun vaikenemaan, käski palvelijoita poistumaan ja virkkoi sitten:

"Päästä minut, Pomponia. Jos loppuni on tullut, niin kyllä me vielä saamme aikaa sanoa hyvästi toisillemme." Lempeästi työnsi hän pois vaimonsa, mutta tämä virkkoi:

"Suokoon Jumala minun kuolla sinun kanssasi, oi Aulus!"

Sitten hän lankesi polvilleen ja rupesi rukoilemaan koko sillä voimalla, millä ihminen rukoilee, kun hän pelkää kadottavansa rakkaan olennon…

Aulus läksi atriumiin, missä centurio häntä odotti. Se oli vanha Cajus

Hasta, hänen alipäällikkönsä ja toverinsa Britannian sodista.

"Terve, päällikkö," huudahti hän. "Tuon sinulle käskyn ja tervehdyksen

Caesarilta. Tuossa taulut merkiksi siitä, että tulen hänen nimessään."

"Olen kiitollinen Caesarin tervehdyksestä ja hänen käskynsä täytän," vastasi Aulus. "Terve, Hasta, ja sano minkä käskyn tuot."

"Aulus Plautius," alkoi Hasta, "Caesar on saanut tietää, että talossasi on lygien kuninkaan tytär, jonka heidän kuninkaansa vielä jumalallisen Klaudiuksen eläessä antoi roomalaisten käsiin vakuudeksi siitä, etteivät lygiläiset milloinkaan häiritsisi valtakunnan rajoja. Jumalallinen Nero kiittää sinua, päällikkö, siitä, että kaikkina näinä vuosina olet antanut tytön nauttia vierasvaraisuutta kodissasi. Nyt ei Nero kuitenkaan enää tahdo rasittaa taloasi, vaan on neitsyen panttivankina oltava Caesarin ja senaatin suojeluksen alaisena. Sentähden käskee Caesar sinun antaa hänet minun käsiini."

Sotilaana ja karaistuna miehenä ei Aulus tämän puheen aikana alentunut puhkeamaan mihinkään säälin tai surun ilmauksiin. Ainoastaan otsalla näkyi äkillisen suuttumuksen ja surun merkki. Hänen kulmakarvojensa tuolla lailla rypistyessä vapisivat muinoin britannilaiset legionat—ja tänäkin hetkenä kuvastui Hastan kasvoilla kauhu. Mutta tämän käskyn edessä seisoi Aulus Plautius turvattomana. Jonkun aikaa hän katseli tauluja, jotka olivat lähetetyt vakuudeksi, nosti sitten silmänsä vanhaan sadanpäämieheen ja virkkoi tyynesti:

"Odota, Hasta, atriumissa, kunnes panttivanki sinulle luovutetaan."

Ja näin sanottuaan läksi hän talon toiseen päähän, siihen saliin, jota sanottiin oecukseksi ja jossa Pomponia Graecina, Lygia ja pikku Aulus pelolla ja vavistuksella häntä odottivat.

"Ketään ei odota kuolema eikä karkoitus kaukaisiin maan ääriin," ilmoitti hän, "mutta kuitenkin on Caesarin lähetti onnettoman sanoman tuoja. Asia koskee sinua, Lygia."

"Lygiaako?" huudahti hämmästyksissään Pomponia.

"Niin!" vastasi Aulus.

Ja kääntyen tytön puoleen alkoi hän:

"Lygia, olet kasvanut talossamme omana lapsenamme, ja sekä Pomponia että minä rakastamme sinua kuin omaa tytärtämme. Mutta tiedä, ettet ole meidän tyttäremme. Olet panttivanki, jonka kansasi on antanut roomalaisille, ja sinun holhoamisesi on Caesarin asia. Sentähden on Caesar lähettänyt miehensä meidän taloomme."

Päällikkö puhui tyynesti, mutta kummallisella ja tavattomalla äänellä. Lygia katseli häneen kysyväisenä, ikäänkuin hän ei olisi ymmärtänyt, mistä oli kysymys. Pomponian kasvot kävivät kalpeiksi. Oecukseen vievän käytävän oville rupesi taas ilmestymään orjien pelästyneitä kasvoja.

"Caesarin tahto on täytettävä," virkkoi Aulus.

"Aulus," huusi Pomponia, kiertäen käsivartensa tytön ympäri ikäänkuin suojellakseen häntä, "parempi olisi hänen kuolla."

Lygia heittäytyi hänen rinnalleen eikä kyyneliltään saanut muuta sanotuksi kuin: »äiti, äiti!»

Taas nousi Auluksen kasvoille suuttumus ja suru.

"Jos vain olisin yksin maailmassa," puheli hän synkästi, "niin en luovuttaisi häntä elävänä—ja omaiseni voisivat vielä tänäkin päivänä kantaa kiitosuhreja Jupiter liberatorille. Mutta minulla ei ole oikeutta surmata sinua eikä lastamme, sillä te voitte vielä nähdä onnellisempia aikoja… Minä annan tytön vielä tänäpäivänä Caesarille ja rukoilen häntä ottamaan takaisin käskynsä. En tiedä, kuuleeko hän minua. Siihen asti jää hyvästi, Lygia! Ja tiedä, että minä ja Pomponia aina siunaamme päiviä, jolloin sinä istuit kotilietemme ääressä."

Näin sanottuaan laski hän kätensä tytön pään päälle koettaen pysyä levollisena. Mutta kun Lygia käänsi häneen kyyneltyneet kasvonsa ja tarttuen hänen käteensä rupesi painamaan sitä huuliaan vasten, niin värisi hänen äänessään syvä, isällinen suru.

"Jää hyvästi, sinä ilomme ja silmiemme valo!" lausui hän.

Ja kiireesti läksi hän takaisin atriumiin, jottei roomalaiselle ja sotapäällikölle sopimaton mielenliikutus pääsisi valtaamaan häntä.

Sillaikaa vei Pomponia Lygian cubiculumiin ja rupesi hyväillen tyynnyttämään ja lohduttamaan häntä. Kummallisilta kuuluivat tässä talossa hänen lohdutussanansa, sillä tuolla viereisessä suojassa seisoi vielä »lararium» ja liesi, jolla Aulus Plautius vanhan roomalaisen tavan mukaan uhrasi kotijumalille. Nyt oli koetuksen hetki tullut. Kerran oli Virginius lävistänyt oman tyttärensä rinnan pelastaakseen hänet Appiuksen käsistä, ja ennen sitä oli Lucretia vapaaehtoisesti elämällään ostanut kunniansa. Sillä Caesarin talo oli häpeän, pahuuden ja rikosten pesä.

"Mutta me, Lygia, tiedämme, ettei meillä ole oikeutta satuttaa kättämme itseemme. Niin! Se laki, jota me tunnustamme, on toinen, suurempi ja pyhempi, ja se suo meidän puolustautua pahuutta ja häpeää vastaan, vaikkapa puolustuksemme tuottaisi meille tuskaa ja kuolemaa. Joka puhtaana pääsee turmion asunnosta, sen ansio on sitä suurempi. Maailma on surun laakso, mutta onneksi kestää elämä vain silmänräpäyksen.—Haudan takana on ylösnousemus, ja sitten ei enää hallitse Nero, vaan Laupeus, ja sitten muuttuu kärsimys iloksi ja kyyneleet riemuksi."

Pomponia alkoi puhua itsestään. "Niin!—hän näyttää tyyneltä, mutta hänen rinnassaan on kipeitä haavoja, sillä Auluksen, hänen miehensä, silmiä peittää vielä kaihi, hän ei vielä ole juonut valon lähteestä. Äiti ei saa edes lasta kasvattaa Totuuden uskossa. Ja kun hän ajattelee, että tätä voi kestää elämän loppuun asti, että hänen ehkä täytyy erota heistä tavalla, joka on tuhat kertaa kauheampi kuin tämä ajallinen ero, joka nyt tuottaa heille tuskia—niin ei hän käsitä, miten hän saattaa elää ilman heitä ja voiko hän edes taivaassa olla onnellinen. Monet yöt hän jo on itkenyt, rukoillen apua ja armoa. Hän uhraa Jumalalle tuskansa, odottaa ja turvaa Häneen. Eikä hän nytkään, kun heitä kohtaa uusi isku, kun julmurin käsky ryöstää heiltä lapsen, jota Aulus sanoi heidän silmiensä valoksi—lakkaa luottamasta siihen, että on olemassa Voima, Neroa mahtavampi, Rakkaus, hänen julmuuttaan väkevämpi."

Vielä kiihkeämmin painoi Pomponia tytön päätä rintaansa vastaan. Lygia lankesi hänen jalkainsa juureen ja kätki pään hänen viittansa poimuihin. Hetkisen he molemmat vaikenivat, ja kun tyttö vihdoin nousi, olivat hänen kasvonsa tyynemmät.

"Ikävä minun on sinua, äiti, isää ja veljeä, mutta tiedän, ettei vastustus auttaisi, se voisi vain vahingoittaa teitä kaikkia. Mutta sen lupaan sinulle, etten ikinä unohda sanojasi Caesarin talossa."

Vielä kerran hän kiersi kätensä kasvatusäidin kaulaan, sitten he läksivät oecukseen. Siellä sanoi Lygia jäähyväiset pikku Aulukselle, vanhalle kreikkalaiselle opettajalle, palvelijattarelleen, joka oli häntä hoitanut pienestä pitäen, ja kaikille orjille.

Muuan orjista, kookas ja harteva lygiläinen, jota sanottiin Ursukseksi ja joka aikoinaan Lygian ja hänen äitinsä kanssa muiden palvelijain mukana oli joutunut roomalaisten leiriin, heittäytyi nyt Lygian ja Pomponian jalkain juureen, lausuen:

"Oi, herratar, sallikaa minun seurata emäntääni, jotta häntä palvelisin ja vartioisin Caesarin talossa."

"Et ole meidän palvelijamme, vaan Lygian," vastasi Pomponia Graecina, "mutta jos todella päästäisimme sinut Caesarin taloon, niin niillä lailla voisit häntä vartioida?"

"En tiedä, herratar. Sen vain tiedän, että rauta murtuu käsissäni kuin puu."

Samassa tuli Aulus Plautius paikalle ja kun hän kuuli mistä oli kysymys, niin ei hän suinkaan vastustanut Ursuksen ehdotusta, vaan selitti päinvastoin, ettei kenelläkään ollut oikeutta kieltää häntä menemästä. He luopuivat Lygiasta sentähden että hän oli panttivanki, jonka keisari vaati takaisin—luonnollisesti heidän täytyi silloin luopua hänen seurueestaankin, joka hänen mukanaan joutui Caesarin holhouksen alaiseksi. Sitten hän kuiskasi Pomponialle, että hän liittäisi tytön seurueeseen niin monta orjaa kuin hän vain hyväksi näkisi, sillä ei centurio saattanut panna sitä vastaan.

Lygialle se oli suuri lohdutus, ja Pomponia iloitsi, että hän sai valita palvelijat oman mielensä mukaan. Paitsi Ursusta valitsi hän Lygian vanhan hoitajattaren, kaksi kampaamisessa taitavaa kyprotarta ja kaksi germaanilaista kylvettäjätyttöä. Siten tuli valittujen joukkoon yksinomaan uuden uskon tunnustajia, koska Ursuskin jo monta vuotta oli kuulunut niihin. Kaikkiin näihin palvelijoihin Pomponia saattoi luottaa. Samalla iloitsi hän siitä, että heidän kauttaan totuuden siemen tulisi kylvetyksi Caesarin taloon.

Hän kirjoitti Actelle, Neron vapautetulle, muutamia sanoja, uskoen Lygian hänen haltuunsa. Tosin ei Pomponia koskaan ollut nähnyt Actea uuden uskon tunnustajien kokouksissa, mutta hän oli uskonheimolaisiltaan kuullut, ettei Acte koskaan kieltänyt heiltä palvelustaan ja että hän halukkaasti luki Paavali Tarsolaisen kirjeitä. Muuten kerrottiin nuoresta vapautetusta, että hän aina oli surullinen ja luonteeltaan ihan toisenlainen, kuin kaikki muut naiset Neron hovissa, sekä että hän yleensä oli palatsin hyvä hengetär.

Hasta lupasi itse toimittaa kirjeen Actelle. Hän piti luonnollisena asiana, että kuninkaan tyttärellä oli palvelijaseurue, eikä siis laisinkaan estellyt heidän tuloaan palatsiin, päinvastoin ihmetteli, että heitä oli niin vähän. Hän pyysi sentään, että kiirehdittäisiin, sillä hän pelkäsi saavansa moitetta hitaudesta. Eron hetki tuli. Uudestaan täyttyivät Pomponian ja Lygian silmät kyynelillä, vielä kerran laski Aulus kätensä Lygian päälaelle. Sitten läksivät sotamiehet viemään häntä Caesarin talolle, pikku Auluksen huutaessa täyttä kurkkua ja heristellessä pieniä nyrkkejään centuriolle, muka sisarta puolustaakseen.

Vanha sotapäällikkö käski valmistaa kantotuolinsa ja sulkeutui sillaikaa

Pomponian kanssa pinakothekiin.

"Kuule, Pomponia," virkkoi hän. "Minä lähden Caesarin luo, vaikka pelkään, että se onkin turhaa. Käyn myöskin Senecan luona, vaikkeivät hänen sanansa enää mitään vaikutakaan. Nyt ovat Sofonius, Tigellinus, Petronius tai Vatinius suosiossa… Caesar luultavasti ei eläessään ollut kuullut puhuttavankaan Lygian kansasta ja kun hän vaati hänen luovuttamistaan panttivankina, niin hän teki sen siitä syystä, että joku puhui hänelle hänestä. Helppohan meidän on arvata, kuka sen teki."

Pomponia nosti äkkiä silmänsä.

"Petroniusko?"

"Tietysti."

Syntyi hetken hiljaisuus. Sitten virkkoi päällikkö:

"Sellaista se on, kun päästää kynnyksensä yli ihmisiä, joilla ei ole kunniaa eikä omaatuntoa. Kirottu olkoon hetki, jolloin Vinitius astui taloomme! Hän tänne johdatti Petroniuksen. Onneton Lygia. Eivät he hae panttivankia vaan jalkavaimoa."

Ja hänen puheensa, johon sekaantui viha, voimaton kiukku ja suru rakastetun lapsen kadottamisesta, kävi vielä sihisevämmäksi kuin tavallisesti. Jonkun aikaa hän taisteli itsensä kanssa ja ainoastaan nyrkeiksi puserretut kädet todistivat, miten raskas hänen sisällinen taistelunsa oli.

"Tähän asti olen kunnioittanut jumalia," puheli hän, "mutta nyt en usko heidän hallitsevan maailmaa. Sitä hallitsee häijy, mielipuoli hirviö, nimeltä Nero."

"Aulus!" huudahti Pomponia. "Nero on vain kourallinen katoavaa tomua

Jumalan edessä."

Aulus rupesi pitkin askelin mittaamaan pinakothekin mosaikkia. Hänen elämänsä oli ollut täynnä suurtöitä, mutta suuria onnettomuuksia hän ei ollut kokenut. Sentähden oli hän niihin tottumaton. Vanha soturi oli kiintynyt Lygiaan enemmän kuin hän itsekään tiesi,—eikä hän saattanut tottua siihen ajatukseen, että hän hänet oli kadottanut. Sitäpaitsi tunsi hän tulleensa nöyryytetyksi. Häntä painoi käsi, jota hän halveksi, ja samalla hän tunsi, että hänen voimansa Caesarin voimien rinnalla katosi mitättömäksi.

Kun hän vihdoin oli saanut hillityksi vihan, joka oli sekoittanut hänen ajatuksensa, virkkoi hän:

"Petronius ei ole saattanut ryöstää häntä meiltä Caesaria varten, sillä ei hän toki saata loukata Poppaeaa. Hän ryösti hänet siis itselleen tai Vinitiukselle… Vielä tänä päivänä hankin siitä tiedon."

Hetkisen perästä kannettiin häntä Palatinusta kohti. Mutta yksin jäätyään läksi Pomponia pikku Auluksen luo, joka ei lakannut itkemästä sisartaan ja uhkaamasta Caesaria.