Читать книгу Qvo vadis - Henryk Sienkiewicz - Страница 14

Sisällysluettelo

Vinitiuksen talo oli todella puettu vihreään juhlapukuun, kaikki seinät ja ovet myrtin ja muratin peitossa, pylväitten ympäri kiedottu viiniköynnöstä. Atrium, jonka käytäviä yökylmän tähden oli suojeltu purppurankarvaisilla kankailla, oli valoisa kuin päivällä. Lamput paloivat kahdeksalla tai kahdellatoista liekillä. Mikä lamppu oli astian muotoinen, mikä puun, mikä eläimen, mikä linnun muotoinen, minkä jalustana taas oli ihmisenkuva, joka kädessään piti lamppua. Toiset olivat alabasteria, toiset marmorista, toiset kullatusta korinttilaisesta vaskesta—viimeksimainitut tosin eivät olleet yhtä ihanat kuin se kuuluisa kynttiläjalusta, joka oli ryöstetty Apollon temppelistä ja joka oli Neron hallussa, mutta joka tapauksessa kauniit ja kuuluisain mestarien tekemät. Toisia lamppuja oli himmennetty aleksandrialaisella lasilla tai läpikuultavalla intialaisella, punaisella, sinisellä, keltaisella tai sinipunertavalla kudoksella, joten koko atrium oli täynnä mitä erilaisinta valoa. Kaikkialla lemusi nardus, johon Vinitius oli tottunut ja ihastunut Itämailla. Talon perälläkin, missä tuontuostakin liikkui sekä mies- että naisorjia, vallitsi sama kirkas valkeus. Tricliniumissa seisoi neljälle hengelle katettu pöytä, sillä paitsi Vinitiusta ja Lygiaa piti Petroniuksen ja Chrysothemiksen ottaa osaa juhlaan.

Vinitius oli kaikessa noudattanut Petroniuksen neuvoja. Petronius oli kieltänyt häntä itseään lähtemästä noutamaan Lygiaa ja sen sijaan kehoittanut häntä lähettämään Atacinuksen, muka Caesarin lupauksen johdosta. Vinitiuksen piti jäädä kotiin ottamaan vastaan Lygiaa, jopa ystävällisyydellä ja kunnianosoituksilla.

"Sinä olit eilen humalassa," virkkoi Petronius Vinitiukselle. "Minä katselin sinua: sinä käyttäydyit kuin kivenhakkaaja Albanian vuoristossa. Sinun ei olisi pitänyt antautua sellaisen kiihkon valtaan, vaan muistaa, että hyvää viiniä pitää nauttia vähitellen. Muista, että ihmiselle kyllä on suloista ikävöidä rakastettua, mutta vielä suloisempaa on tietää, että hän ikävöi…"

Tässä suhteessa oli Chrysothemiksella oma mielipide, joka joissakin määrin poikkesi Petroniuksen mielipiteestä. Mutta Petronius sanoi häntä vestalittarekseen ja kyyhkysekseen ja selitti, että toki täytyy olla ero harjaantuneen sirkusohjaajan ja poikasen välillä, joka ensi kertaa istuu kilpa-ajovaunuissa. Sitten hän kääntyi Vinitiuksen puoleen ja jatkoi:

"Voita ensin hänen luottamuksensa, pidä huolta siitä, että hänen on hauska, kohtele häntä jalomielisesti. En viitsi olla surullisissa kemuissa. Vanno hänelle kautta Hadeksen, että saatat hänet takaisin Pomponian luo—silloin saat nähdä, ettei hän enää puhu palaamisesta kotiin, vaan rukoilee, että saisi jäädä luoksesi."

Hän osoitti Chrysothemista ja jatkoi:

"Viisi vuotta minä jo olen menetellyt tämän aran kyyhkyseni suhteen sillä tavalla, enkä saata valittaa, että hän olisi pahasti pannut vastaan…"

Chrysothemis läjäytti häntä viuhkallaan, joka oli tehty riikinkukon sulista, ja huudahti:

"Enkö minä ole pannut sinua vastaan, satyri?"

"No niin, edeltäjäni takia…"

"Etkö sinä heittäytynyt jalkojeni juureen?"

"Kyllä—pujottamaan sormuksia varpaisiisi."

Chrysothemis vilkaisi vaistomaisesti jalkaansa, jonka varpaissa jalokivet todella kimaltelivat, ja sekä hän että Petronius purskahtivat nauruun. Mutta Vinitius ei kuunnellut heidän sukkeluuksiaan. Levottomasti sykki hänen sydämensä kauniisti kirjaellun syyrialaisen pappispuvun alla, johon hän oli pukeutunut Lygiaa vastaanottamaan.

"Nyt heidän on täytynyt lähteä palatsista," virkkoi hän ikäänkuin itsekseen.

"Niin on," vastasi Petronius. "Kerronpa sillaikaa Apollonius Tyanalaisen ennustuksia tai lopetan jutun Rufinuksesta, joka, ties mistä syystä, aina on jäänyt kesken."

Mutta Vinitius välitti viis sekä Apollonius Tyanalaisesta että Rufinuksen jutusta. Hänen ajatuksensa olivat Lygian luona. Hän myönsi, että hän näytteli kauniimpaa osaa odottaessaan häntä näin kotona kuin jos hän olisi ryöstäjänä ilmestynyt palatsiin, mutta samalla hän sääli jokaista hetkeä, jonka hän olisi voinut viettää katselemalla Lygiaa tai istumalla hänen kanssaan kahden kantotuolissa pimeällä kadulla.

Orjat kantoivat nyt tricliniumiin kolmijalan, jota pässinpäät koristivat, sekä hiilillä täytettyjä pronssisia maljoja, joihin sirottivat myrrhaa ja nardusta.

"Nyt he kääntyivät Carinaeta kohden," huudahti Vinitius taasen.

"Saapa nähdä, ettei hän pysy alallaan," virkkoi Chrysothemis. "Hän karkaa vielä heitä vastaan ja juoksee heidän ohitseen."

Vinitius hymähti hajamielisesti ja vastasi:

"Pysyn kuin pysynkin."

Mutta hänen sieramensa laajenivat ja hän hengitti kiivaasti. Petronius katseli häntä ja kohautti olkapäitään.

"Hän ei ollut filosofi sestersinkään edestä. Tästä Marsin pojasta ei minun ikinä onnistu tehdä ihmistä."

Vinitius ei kuullut, mitä Petronius sanoi.

"Nyt he ovat Carinaella," puheli hän itsekseen.

He olivat todella kääntyneet Carinaelle. Edellä kulki orjia, joita sanottiin »lampadareiksi», molemmin puolin kantotuolia taas toisia, joita mainittiin nimellä »pedisequi». Atacinus itse asteli perässä valvomassa koko kulkuetta.

Se liikkui ainoastaan hitaasti eteenpäin, sillä kaupunki oli ihan pimeä ja lyhdyt valaisivat huonosti. Palatsin likeiset kadut olivat aivan autiot, vain jokunen kulkija, lyhty kädessä, oli liikkeellä. Edempänä vallitsi harvinaisen vilkas liike. Sivukaduilta tulvi kansaa, astellen kolmen, neljän hengen suuruisissa ryhmissä, ilman tulisoihtuja ja kääriytyneinä tummiin viittoihin. Toiset liittyivät kulkueeseen ja astelivat rinnan orjien kanssa. Vastaan tuli yhä suurempia joukkoja. Jotkut hoipertelivat kuin juopuneet. Kulku kävi niin tukalaksi, että »lampadarien» täytyi huutaa:

"Antakaa tietä jalosukuiselle tribunille Marcus Vinitiukselle."

Syrjään vedettyjen verhojen aukosta näki Lygia mustat ihmislaumat, ja hänen sydämensä sykki levottomasti. Vuoroin elähdytti häntä toivo, vuoroin valtasi hänet epätoivo. »Nuo ovat heitä! Ursus on koonnut kristityt! Nyt se tapahtuu», äänteli hän vapisevin huulin. »Auta, oi Kristus! Pelasta, oi Kristus!»

Mutta Atacinuskin, joka ei alussa ollut kiinnittänyt mitään huomiota tavattoman vilkkaaseen liikkeeseen kadulla, kävi vihdoin levottomaksi. Yhä useammin täytyi lampadarien huutaa: »tietä jalosukuisen tribunin kantotuolille!» Vieraat ihmiset tuppautuivat niin likelle kantotuolia, että Atacinuksen täytyi käskeä orjia kepeillä ajamaan heitä pois.

Äkkiä kuului edestäpäin huuto ja samassa sammuivat kaikki lyhdyt.

Kantotuolin ympärillä syntyi tungos, hirveä sekasorto ja tappelu.

Atacinus ymmärsi, että oli karattu hänen kimppuunsa.

Ja tämän käsitettyään hän kauhistui. Sillä koko kaupunki tiesi, että Caesar seurueineen usein huvikseen pani toimeen rosvoretkiä Suburrassa ja muissa kaupunginosissa. Kaikki tiesivät niinikään, että hän usein palasi yöllisiltä seikkailuiltaan ruumis täynnä kuhmuja ja sinelmiä. Mutta se, joka uskalsi puolustautua, oli kuoleman oma, vaikka hän olisi ollut senaattori. Vahtitalo, josta piti vartioitaman kaupungin turvallisuutta, ei ollut kaukana, mutta näissä tapauksissa tekeytyivät vartijat sekä kuuroiksi että sokeiksi. Kantotuolin ympärillä oli hirveä hälinä. Ihmiset joutuivat käsikähmään, tappeluun. Toisia kaatui, toisia tallautui jalkojen alle. Atacinus käsitti, että tässä kiireessä piti koettaa pelastaa Lygia ja oma nahka. Muut jääkööt oman onnensa nojaan. Hän veti sentähden neidon kantotuolista, asetti hänet käsivarrelleen ja koetti paeta pimeyteen.

Mutta silloin Lygia rupesi huutamaan:

"Ursus! Ursus!"

Hän oli valkeissa vaatteissa, joten hänet oli helppo erottaa. Atacinus koetti vapaalla kädellään kaikin voimin saada häntä verhotuksi omaan viittaansa, mutta äkkiä kävi hirveä koura kiinni hänen kurkkuunsa ja hänen päänsä päälle putosi raskaana kuin kivi musertava jättiläispaino.

Atacinus kaatui siihen paikkaan kuin härkä, joka kirveen iskusta lankeaa

Jupiterin alttarin eteen.

Orjat olivat joko haavoittuneina maassa tai, käyttäen hyväkseen pimeyttä, pakenivat pitkin kaupungin muureja, jättäen jälkeensä kantotuolin, joka tappelussa oli mennyt säpäleiksi. Ursus kantoi Lygiaa Suburraan päin. Hänen toverinsa riensivät hänen perässään ja hajosivat vähitellen pitkin tietä.

Pelastuneet orjat kerääntyivät Vinitiuksen talon eteen neuvottelemaan. He eivät uskaltaneet astua herransa eteen. Hetkisen perästä palasivat he tappelupaikalle ja löysivät sieltä muutamia kuolleita. Atacinus vielä eli. Hän väänteli kuolintuskissaan ja jäi vihdoin liikkumattomana paikalleen.

Orjat korjasivat pois hänen ruumiinsa, palasivat kotiin ja pysähtyivät portille. Täytyi toki mennä herralle ilmoittamaan, mitä oli tapahtunut.

"Menköön Gulo," virkkoivat muutamat äänet. "Hänen kasvonsa ovat verissä niinkuin meidänkin ja hänestä herra pitää. Hänelle ei ole niin vaarallista kuin meille."

Germanilainen Gulo oli vanha orja, joka muinoin oli hoitanut Vinitiusta ja jonka Vinitius oli perinyt äidiltään, Petroniuksen sisarelta.

"Kyllä minä puhun," sanoi hän, "mutta mennään kaikki, ettei herran viha lankea yksin minun päälleni."

Vinitius oli sillaikaa ehtinyt käydä kovin kärsimättömäksi. Petronius ja Chrysothemis nauroivat häntä, mutta hän asteli pitkin askelin edestakaisin atriumissa, tuontuostakin virkkaen.

"Heidän pitäisi jo olla täällä!… Heidän pitäisi jo olla täällä!"

Hän olisi jo tahtonut karata vastaan, mutta molemmat vieraat olivat pidättäneet häntä.

Äkkiä kuului eteisestä askelia, ja atriumiin karkasi lauma orjia. Seinustalle he seisahtuivat, nostivat siinä kätensä ilmaan ja rupesivat valittavalla äänellä huutamaan:

"Aaaa! … aa!"

"Missä Lygia?" tokaisi Vinitius hirveällä, oudolla äänellä.

"Aaaa!"

Gulo astui esiin, kasvot verissä, ja puhui hätäisesti ja valittaen:

"Olemme verissä, herra! me tappelimme! Olemme verissä, herra, olemme verissä!…"

Mutta hän ei saanut lopettaa, sillä Vinitius koppasi käteensä pronssisen soihdun ja musersi ainoalla iskulla hänen pääkallonsa. Sitten tarttui hän molemmin käsin päähänsä, raastoi hiuksiaan ja äänteli käheästi:

"Voi minua kurjaa! Voi minua kurjaa!…"

Hänen kasvonsa sinettyivät, silmät pyörivät päässä ja huulille kokoontui vaahtoa.

"Ruoskaa!" kirkaisi hän vihdoin äänellä, joka ei enää ollut ihmisen ääni.

"Herra! Aaaa! … armahda meitä!" vaikeroivat orjat.

Mutta Petronius nousi ja hänen kasvoillaan kuvastui inho.

"Tule, Chrysothemis!" virkkoi hän. "Jos tahdot nähdä lihaa, niin käsken jonkun teurastajan avata myymälänsä Cariaen varrella."

Hän jätti atriumin. Mutta talosta, joka oli kaunistettu myrtillä ja murattiköynnöksillä juhlaa varten, kuului hetkisen perästä vain voivotusta ja ruoskanläiskettä. Ja sitä kesti aamuun asti.