Читать книгу Qvo vadis - Henryk Sienkiewicz - Страница 4

Sisällysluettelo

Ystävät nauttivat vahvistavaa aamiaistansa aikana, jolloin tavalliset kuolevaiset jo aikoja sitten olivat syöneet päivällisensä. Aterian jälkeen ehdotti Petronius, että otettaisiin pieni uni. Hänen mielestään oli vielä liian aikaista lähteä vieraisiin. Tosin muutamat ihmiset käyvät tervehtimässä tuttaviaan jo auringonnousun aikaan, se on muka vanha roomalainen tapa, mutta Petroniuksen mielestä se oli sulaa barbarisuutta. Hänestä olivat iltapäivätunnit soveliaimmat, varsinkin se aika, jolloin aurinko kääntyy Jupiterin temppeliä kohden Kapitoliumille ja lankeaa vinoon Forumille. Syksy on vielä sangen kuuma, ja ihmiset ottavat mielellään pienen päivällisunen. Hauska on kuunnella suihkulähteen loisketta atriumissa, astella määrätyt tuhat askeltansa ja sitten nukahtaa punertavaan valoon, joka virtaa purppuraisten, puoleksi suljettujen verhojen läpi.

Vinitius suostui hänen ehdotukseensa ja he rupesivat huolettomasti astumaan edestakaisin, jutellen Palatinuksen ja kaupungin kuulumisista ja vihdoin vaipuen filosofiaan. Sitten läksi Petronius cubiculumiin, mutta ei hän kauaakaan nukkunut. Puolen tunnin kuluttua hän jo palasi, käski tuoda verbena-öljyä, veti sieramiinsa sen hajua ja hieroi sillä käsiään ja kulmiaan.

"Et usko," virkkoi hän, "kuinka se virkistää. Nyt olen valmis."

Kantotuoli oli jo kauan odottanut. He istuutuivat siis ja käskivät viedä itsensä Vicus Patriciukselle Auluksen taloon. Petroniuksen »insula» oli Palatinuksen läntisellä rinteellä, niinsanotun Carinaen luona, joten lyhyin tie sinne vei alempaa Forumia myöten. Koska Petronius kuitenkin samalla tahtoi puhutella kultaseppä Idomenusta, niin antoi hän kantajille käskyn kulkea Vicus Apolliniksen ja Forumin kautta Vicus Sceleratusta kohti, jonka kulmassa oli kaikenlaisia kauppapuoteja.

Jättiläiskokoiset maurilaiset neekerit nostivat kantotuolin olkapäilleen ja läksivät liikkeelle. Perässä kävi orjia, joita toimensa mukaan sanottiin »pedisequi». Hetken perästä vei Petronius vaieten kätensä kasvoilleen, haisteli öljyä ja näytti miettivän jotakin.

"Päähäni pälkähtää," virkkoi hän sitten, "että jollei unelmiesi jumalatar ole orja, niin voihan hän jättää Plautiuksen talon ja muuttaa sinun luoksesi. Sinä ympäröit hänet rakkaudella ja rikkaudella, niinkuin minä jumalallisen Chrysotemikseni, johon—näin meidän kesken tunnustaen—olen yhtä kyllästynyt kuin hänkin minuun."

Marcus pudisti päätään.

"Eikö sovi?" kysyi Petronius. "Pahimmassa tapauksessa voisin puhua asiasta Caesarille, ja voit olla varma siitä, että Vaskipartamme, jollei muuten, niin ainakin minun tähteni asettuu sinun puolellesi."

"Sinä et tunne Lygiaa!" virkkoi Vinitius.

"No salli minun kysyä, tunnetko sinä häntä—paitsi näkemältä? Oletko puhutellut häntä? ehkä tunnustanut hänelle rakkautesi?"

"Ensin näin hänet suihkulähteellä ja senjälkeen olen tavannut hänet kaksi kertaa. Huomattava on, että aluksi asuin erityisessä, vieraita varten rakennetussa huvilassa, ja koska käsivarteni oli poikki, niin en voinut ottaa osaa yhteisiin aterioihin. Vasta lähtöni edellisenä päivänä tapasin Lygian illallisen aikana—mutta en saattanut puhua hänelle sanaakaan. Minun täytyi kuunnella Auluksen kertomuksia voitoista, joita hän Britanniassa oli saanut, sekä miten pienet tilat Italiassa vähitellen häviävät ja miten Licinius Stolo on koettanut sitä estää. Luulen, ettei Aulus yleensä muusta osaakaan puhua ja että me tänäänkin turhaan koetamme päästä niistä asioista, jollet ehkä tahdo kuulla esitelmää nykyajan ylellisyydestä. Heidän kanatarhassaan on fasaaneja, mutta niitä ei syödä, sillä he luulevat, että jokainen syöty fasaani jouduttaa Rooman vallan loppua. Toisen kerran tapasin tytön puutarhassa vesialtaan luona, kädessä tuore oksa, jonka hän pisti veteen, sitten sirotellakseen sillä pisaroita liljojen lehdille, ikäänkuin vispilällä. Katsopa polviani. Kautta Herkuleen kilven, ne eivät vavisseet, kun parttilaiset taistelun tuoksinassa karkasivat varustuksiamme vastaan, mutta siellä vesialtaan luona ne vapisivat. Ja namillani kuin poikanen, joka vielä kantaa amulettia rinnallaan, rukoilin pitkän aikaa silmilläni häneltä armoa, saamatta sanaa suustani."

Petronius katseli häneen miltei kadehtien.

"Sinua onnellista!" huudahti hän. "Vaikka elämä ja maailma kuinka turmeltuisivat, niin ikuisesti hyvänä pysyy sentään—nuoruus!"

Hetken kuluttua hän kysyi:

"Etkö sinä sitten ensinkään puhutellut häntä?"

"Kyllä sentään! Hiukan toinnuttuani kerroin, että olin palannut Aasiasta, että olin taittanut käsivarteni kaupungin ulkopuolella ja saanut paljon kärsiä, mutta että nyt, kun minun piti jättää tämä vierasvarainen talo, huomaan, että kärsimyksetkin sen katon alla ovat enemmänarvoiset kuin muualla ylellisyys—sairaus täällä parempi kuin muualla terveys. Tyttökin kuunteli sanojani hämillään, pää painettuna maata kohti ja piirrellen jotakin oksallaan kellertävään hiekkaan. Sitten hän nosti silmänsä, vilkaisi vuoroin merkkeihin hiekassa, vuoroin minuun, ikäänkuin kysyäkseen jotakin—mutta pakeni sitten äkkiä kuin vedenneito ilkeää faunia."

"Hänellä mahtaa olla kauniit silmät?"

"Niinkuin meri! Minä upposinkin niihin kuin mereen. Vakuutan sinulle, ettei Arkipelagi ole niin sininen. Samassa juoksi Plautiuksen pikku poika luokseni ja rupesi kyselemään jotakin, mutta minä en ymmärtänyt, mitä hän sanoi."

"Oi Athene," huusi Petronius, "päästä auki siteet, joilla Eros on tämän pojan silmät sitonut, sillä muuten hän halkaisee päänsä Venuksen temppelin pylväisiin."

Vinitiukselle hän lausui:

"Oi sinä keväinen umppu elämän puussa, oi sinä viinipuun ensimmäinen vihanta oksa! Minun ei pitäisi antaa viedä sinua Plautiuksen luo, vaan Gelotiukselle, joka valmistaa kokemattomia poikia elämän kouluun."

"Mitä minun nyt pitää tehdä?"

"Mitä hän sitten piirsi hiekkaan? Ehkä Amorin nimen tai hänen vasamansa lävistämän sydämen, tai jotakin muuta sellaista, josta saatat päättää, että satyrit jo ovat kuiskanneet sen nymfin korvaan kaikenlaisia elämän salaisuuksia. Ethän toki jättänyt katselematta noita merkkejä?"

"Olen kantanut togaa kauemmin kuin luulet," vastasi Vinitius "ja Auluksen pojan mentyä katselin kauan piirroksia, sillä tiedän, että neitoset Kreikassa ja Roomassa usein piirtävät hiekkaan mitä eivät tahdo sanoin lausua… Mutta koetapa arvata mitä hän piirsi?"

"Jollen äsken arvannut oikein, niin en koetakaan arvata."

"Kalan."

"Mitä sanot?"

"Sanon kalan. Pitikö sen ehkä merkitä, että hänen suonissaan vastaiseksi virtaa kylmä veri?—en tiedä! Mutta varmaan sinä, joka sanoit minua keväiseksi umpuksi elämän puussa, osaat arvata tuon merkin tarkoituksen."

"Rakkaimpani, kysy sitä Pliniukselta. Hän tuntee kalat. Jos vanha Apitius eläisi, niin hänkin voisi selittää sinulle näitä seikkoja, sillä hän sai eläessään enemmän kaloja kuin koko Napolin lahteen mahtuu yhtaikaa."

Siihen heidän keskustelunsa loppui, sillä he tulivat vilkasliikkeisille kaduille ja ihmisten hälinä esti heidän ääniään kuulumasta. Vicus Apollinikselta kääntyivät he Forum Romanumille, jonne poutaisina päivinä auringonlaskun aikaan kokoontui suuria joukkoja joutilasta väkeä kävelemään edestakaisin pylväiköissä, kuuntelemaan ja kertomaan uutisia, katselemaan tunnettuja henkilöitä, jotka kantotuoleissa kulkivat ohitse, ja varsinkin ihailemaan kultaseppien, kirja-, silkki- ja pronssikauppiaiden, rahanvaihettajien ynnä muiden myymälöjä, joita talot torin varrella ja vastapäätä Kapitoliumia olivat täynnä. Linnan puoleinen osa Forumia oli vielä varjossa, mutta ylempänä kohoilevia pylvästöjä kultasi koko loistollaan ilta-aurinko. Alemmista pylväistä venyi pitkiä varjoja marmoripatsaille, joita oli niin paljo, että silmä eksyi niiden sekaan kuin metsään. Rakennukset ja patsaat näyttivät olevan toistensa tiellä, ne olivat mätetyt ikäänkuin päällekkäin, toiset kulkivat oikealle, toiset vasemmalle, toiset pyrkivät pystyyn, toiset turvautuivat linnan muurien suojaan. Valkeat ja kellertävät pylväät olivat ikäänkuin runkoina metsässä, milloin tukevampina, milloin hennompina, milloin puhjenneina poikkihirren alle akantuskukiksi, milloin kiertyneinä joonilaisiksi sarviksi, milloin päättyen yksinkertaisiin doorilaisiin neliömuotoihin. Pylväsmetsän yläpuolella välkkyi maalattuja triglypejä, ja tympaneista, päätypinnoista ulkoni veistettyjä jumalien kuvia. Rakennusten harjoilla näkyi siivekkäitä, kullattuja nelivaljakkoja, ikäänkuin valmiina lähtemään lentoon kohti taivaan sineä, joka niin tyynenä kaarsi kaupunkia ja sen lukemattomia temppelejä. Sekä torin keskellä että sivuilla solui ihmisvirta: joukot astelivat Julius Caesarin basilikan kaarteen alatse, niitä istuskeli Castorin ja Polluxin portailla, niitä kierteli Vestan temppelin ympärillä. Marmorista maanpintaa vastaan näyttivät ihmiset kirjavilta perhosilta tai koppakuoriaisilta. Temppelistä, joka oli pyhitetty »Jovi optimo, maximo», alas sen äärettömiä portaita tulvi uusia hyökyaaltoja; rostrumien, puhujalavojen, luona kuunneltiin puheita; tuontuostakin tarjosivat kaupustelijat korkealla äänellä hedelmiä, viiniä tai viikunamehulla sekoitettua vettä; puoskarit kehuivat ihmeellisiä lääkkeitään, ennustajat lupasivat ilmoittaa salaisten aarteiden olinpaikat, unenselittäjät tarjosivat palvelustaan. Joskus sekaantui puheen ja huutojen humuun sistron, egyptiläisen sambukin tai kreikkalaisten huilujen helinä, joku hurskas tai alakuloinen sairas kantoi temppeliin uhriaan. Liikkuvina, tummina tai harmaankirjavina täplinä parveilivat kivityksellä, keskellä ihmisjoukkoja kyyhkyset, halukkaasti kyttäellen putoavaa jyvästä ja tuontuostakin humahtaen lentoon, sitten hajotakseen parvestaan kaupungille. Vähäväliä täytyi ihmisjoukkojen jakaantua antamaan tilaa kantotuoleille, joissa istui koreasti puettuja naisia tai elähtäneitä senaattoreja ja ylimyksiä. Erikielinen väkijoukko mainitsi ääneen heidän nimiään, varustaen kunkin joko ivallisella, pilkallisella tai kehuvalla lisäyksellä. Siellä täällä hälinässä tungeskeli tai asteli hitain askelin sotilaita valvomassa katujärjestystä. Ihmisjoukossa kuuli puhuttavan kreikankieltä yhtä paljon kuin latinaakin.

Vinitiusta, joka pitkän aikaa oli ollut poissa kaupungista, huvitti suuresti hyörinä Forumilla. Tori kyllä hallitsi elävät aaltonsa, mutta tulvillaan se olikin. Petronius, joka arvasi ystävänsä ajatukset, sanoi sitä »Quiritien pesäksi—jossa ei ole Quiritejä». Kaupungin oma väestö oikeastaan hävisi mitä erilaisinten rotujen ja kansallisuuksien tulvaan. Siellä eli etiopialaisia, jättiläiskokoisia, vaaleatukkaisia miehiä kaukaisesta pohjolasta, brittejä, galleja, germaaneja, vinosilmäistä väkeä Sericumista, kansaa Eufratin takaa ja Induksen varsilta, millä minkin värinen parta, aina tiilenkarvaisiin asti, syyrialaisia Oronteksen rannoilta, toisilla hekumalliset silmät, toisilla laimeat; Arapian erämaitten asukkaat olivat kuihtuneet pelkiksi luurangoiksi, juutalaisten rinnat olivat sisäänpainuneet, egyptiläisten kasvoilla viipyi ainainen välinpitämätön hymy. Siellä oli numideja, afreja, kreikkalaisia Hellaasta—jotka viimemainitut yhdessä roomalaisten kanssa hallitsivat kaupunkia, mutta hallitsivat sitä tieteellään, taiteellaan, viisaudellaan ja lääkitsemistaidollaan—kreikkalaisia saarilta, Vähästä-Aasiasta, Egyptistä, Italiasta ja narbonilaisesta Galliasta. Orjien joukossa, joiden korvalehtiin oli puhkaistu läpi, näkyi laiskoja vapautettuja, joiden ruuasta, juomasta ja vaatteista itse keisari piti huolen, ja vapaita ulkomaalaisia, joita huoleton elämä ja onnenonkiminen oli houkutellut jättiläiskaupunkiin. Ei puuttunut pikkukauppiaita eikä pappejakaan. Siellä oli Serapiksen pappeja, palmunoksat käsissä, Isis-jumalattaren pappeja, jonka jumalattaren alttarille kannettiin enemmän uhreja kuin itse kapitolisen Jupiterin temppeliin, ja Kybelen pappeja, jotka kantoivat käsissään kultaisia riisitähkiä, sitäpaitsi kaikenlaisten kiertelevien jumaluuksien pappeja. Siellä oli itämaalaisia tanssijattaria, kirjavat lakit päässä, oli amuletinkauppiaita, oli käärmeenkesyttäjiä ja kaldealaisia tietäjiä, oli vihdoin aivan toimettomia ihmisolentoja, jotka joka viikko ilmestyivät kerjäämään jyvämakasiinien eteen virran tuonpuoliselle rannalle, tappelivat pääsylipuista sirkukseen, viettivät yönsä Tiberin-takaisen kaupunginosan rappeutuneissa hökkeleissä ja aurinkoisina, lämpiminä päivinä oleskelivat pimeissä porttikäytävissä, Suburran haisevissa ruokapaikoissa, Milviuksen sillalla tai rikkaiden »insuloissa», joissa heille joskus viskattiin jätteitä orjien pöydältä.

Petronius oli kansanjoukolle hyvin tuttu henkilö. Yhtä mittaa kuuli Vinitius huudettavan: »hic est!»—»se on hän!» Kansa oli aina pitänyt Petroniuksesta hänen anteliaisuutensa takia, mutta silloin oli hän vasta oikein päässyt suosioon, kun oli saatu kuulla, että Petronius Caesarin edessä oli vastustanut muuatta kuolemantuomiota, joka määräsi tapettavaksi prefekti Pedanius Secunduksen koko »familian», s.o. kaikki orjat, ikään ja sukupuoleen katsomatta, sentähden että yksi heistä epätoivon hetkenä oli surmannut julman isäntänsä. Petronius kyllä suoraan huomautti, että asia hänelle oli ollut yhdentekevä, hän oli vain yksityisesti puhunut Caesarille, koska hän oli »arbiter elegantiarum», jonka esteettistä tunnetta loukkaa barbarinen teurastaminen: se sopi joillekin skyyttiläisille, vaan ei roomalaisille. Mutta kansa, jonka mielet aiottu teurastus oli pannut kuohuksiin, rakasti siitä asti Petroniusta.

Hänelle oli kansansuosio yhdentekevä. Hän muisti, että sama kansa oli rakastanut Britannicusta, jonka Nero myrkytti, ja Agrippinaa, joka Neron käskystä surmattiin—samaten Octaviaa, joka Pandatariassa tukahdutettiin kuumaan höyryyn, sittenkun hänen suonensa ensin oli avattu—samaten Rubelius Plautusta, joka ajettiin maanpakoon, ja Traseaa, joka minä päivänä hyvänsä saattoi odottaa kuolemantuomiota. Kansansuosiota saattoi pikemmin pitää huonona enteenä, ja epäilijä Petronius oli taikauskoinen. Hän halveksi joukkoa erittäinkin kahdesta syystä: siksi että hän oli ylimys ja siksi että hän oli esteetikko. Olennot, jotka haisivat paistetuilta pavuilta, joita kanniskelivat povessaan, jotka kadunkulmissa ja pylväskäytävissä pelasivat moraa, niin että alituisesti olivat hiessä ja yskässä—ne eivät hänen silmissään ansainneet ihmisen nimeä.

Hän ei vastannut käsientaputuksiin enempää kuin lentosuudelmiinkaan, joita sieltä täältä heitettiin hänelle, vaan kertoi Marcukselle Pedaniuksesta ja ivasi katuyleisöä, joka raivonsa jälkeisenä aamuna oli taputtanut käsiään Nerolle, kun hän kulki Jupiter Statorin temppeliin. Avirnuksen kirjakaupan luona hän seisautti kantotuolin ja osti kauniisti kirjaellun käsikirjoituksen, jonka ojensi Vinitiukselle.

"Tässä saat lahjan," virkkoi hän.

"Kiitos," vastasi Vinitius, katseli sitten teoksen nimeä ja jatkoi:

"»Satiricon». Se on aivan uutta. Kenen kirjoittama se on?"

"Minun. Mutta minä en tahdo kulkea samoja teitä kuin Rufinus, josta minun juuri piti sinulle kertoa, tai Fabritius Vejento. Sentähden ei kukaan tiedä mitään teoksistani, äläkä sinä myöskään kerro niistä."

"Mutta sinä sanoit, ettet kirjoita runoja," huudahti Vinitius, selaillen teosta, "suorasanaisen joukossa on täällä tuhkatiheässä runoa."

"Kun sinä nyt luet sitä, niin huomaa erittäin »Trimalchionin pidot». Mitä runoihin tulee, niin ne minua iljettävät senjälkeen kun Nero on ruvennut kirjoittamaan eeposta. Katso, kun Vitellius tahtoo keventää ruumistaan, niin hän työntää kurkkuunsa pienen, norsunluisen kapulan, toiset käyttävät flamingonsulkaa, joka on kastettu öljyyn tai keitettyyn serpillum-nesteeseen—minä luen Neron runoja, ja vaikutus tapahtuu silmänräpäyksessä. Sitten minä taas saatan niitä kehua, jollen puhtaalla omallatunnolla, niin ainakin puhtaalla vatsalla."

Näin sanottuaan pysäytti hän kantotuolin kultaseppä Idomenuksen kohdalle ja toimitettuaan gemma-ostoksensa käski kantajien kulkea suoraan Auluksen talolle.

"Matkalla kerron sinulle jutun Rufinuksesta, niin saat nähdä, mihin kirjailijan itserakkaus saattaa johtaa."

Tuskin hän sentään oli ehtinyt alkaakaan, kun kantajat kääntyivät Vicus Patriciukselle ja pysähtyivät Auluksen talon eteen. Voimakas nuori »janitor», ovenvartia, avasi heille ostiumiin vievän oven, ja siellä tervehti heitä harakka, täyttä kurkkua huutaen häkistään: »salve!»

Astuessaan toisesta eteisestä eli niinsanotusta ostiumista itse atriumiin puhui Vinitius:

"Oletko huomannut, että ovenvartiat täällä kulkevat ilman kahleita?"

"Merkillinen talo," sanoi Petronius puoliääneen. "Tottahan sinä olet kuullut, että Pomponia Graecinan epäillään tunnustavan erästä harhaoppia, joka on tullut idästäpäin ja joka kunnioittaa erästä Kristusta. Crispinilla näkyy käyttäneen sitä hyväkseen, sillä hän ei saata suoda anteeksi Pomponialle, että tämä koko elämänsä ajan on tyytynyt samaan mieheen.—Univira! yhden miehen vaimo!… Helpompi on näihin aikoihin poimia tuoreita sieniä Noricumista. Hän on jo ollut kutsuttuna kotituomioistuimen eteen."

"Olet oikeassa, se on kummallinen talo. Myöhemmin kerron sinulle, mitä täällä olen kuullut ja nähnyt."

He tulivat atriumiin. Orja, joka siellä palveli, n.s. atriensis, lähetti nomenclatorin ilmoittamaan vieraita. Samassa toivat palvelijat heille istuimia ja matalia jakkaroita jalkojen alle. Petronius, joka oli kuvitellut, että tässä ankarassa talossa vallitsisi ainainen alakuloisuus, ei ollut ikinä siellä käynyt, mutta tunsi nyt sekä kummastusta että pettymystä, sillä atrium teki varsin iloisen vaikutuksen. Ylhäällä katossa oli suuri aukko, ja siitä tulvi kimputtain kirkasta valoa, joka taittui tuhansiksi kipinöiksi vesisäteissä. Suihkulähteen ympärillä oli neliskulmainen säiliö, johon pahalla ilmalla lankesi sadevesi kattoaukosta. Sitä sanottiin impluviumiksi, ja sen ympärillä kasvoi liljoja ja vuokkoja. Lilja näytti olevan oikein talon lempikukka, sillä sekä punaisia että valkeita liljoja oli joukottain. Oli myöskin safirin-värisiä iris-kukkia, joiden sirot terälehdet vesi pärskeellään oli ikäänkuin hopeoinut. Märkien sammalten välistä, jotka ympäröivät liljaruukkuja, ja lehtikimppujen lomitse näkyi pronssisia lasten- ja vesilintujenkuvia. Eräässä kulmassa oli niinikään pronssista valettu kauris, joka kurotti harmaata, kosteaa kaulaansa ja vehreähtävää päätänsä vettä kohti, ikäänkuin juodakseen. Atriumin permanto oli mosaikkia; seinät olivat osaksi lasketut punaisella marmorilla, osaksi maalattua puuta, täynnä kalojen, vaakalintujen ja muiden lentäväisten kuvia, joten niiden värit loistollaan hivelivät silmää. Ovet viereisiin huoneisiin olivat kilpikonnan- tai norsunluuta; seinillä ovien välissä seisoi Auluksen esi-isien kuvia. Kaikki todisti vankkaa varallisuutta. Liioittelua ei saattanut havaita missään, mutta aateluus ja itsetietoisuus olivat painaneet leimansa kaikkialle.

Petronius, jonka asunto oli sisustettu paljoa suuremmalla komeudella ja hienostuneella ylellisyydellä, ei kuitenkaan täälläkään saattanut tavata mitään loukkaavaa. Hän kääntyi juuri Vinitiuksen puoleen huomauttamaan tätä seikkaa, kun orja työnsi syrjään atriumin ja tablinumin välisen verhon ja talon perältä tuli näkyviin Aulus Plautius, joka kiireesti asteli heitä kohti.

Tälle miehelle oli jo koittanut elämän ehtoo ja hänen hiuksensa olivat valkeassa kuurassa, mutta silti oli hän vielä reipas, kasvonpiirteet jäntevät ja luiset kuin kotkalla. Tällä hetkellä kuvastui hänen kasvoissaan täydellinen hämmästys, jopa levottomuuskin, sillä Neron ystävän ja uskotun tulo hänen taloonsa oli tuiki odottamaton.

Petronius oli sekä liiaksi maailmanmies että teräväjärkinen ollakseen sitä huomaamatta. Ensi tervehdykset vaihdettuaan riensi hän sentähden selittämään, että hän tuli kiittämään siitä hoidosta, jota hänen sisarenpoikansa oli saanut nauttia tässä talossa. Kiitollisuus oli ainoana aiheena hänen tuloonsa, ja lisäksi rohkaisi häntä vanha tuttavuus.

Aulus vakuutti omasta puolestaan, että Petronius oli hänelle rakas vieras, mutta mitä kiitollisuuteen tulee, niin hän oli kiitollisuuden velassa Petroniukselle, vaikkei Petronius tietänyt ehkä mistä syystä.

Petronius ei todellakaan sitä tietänyt. Hän loi ruskeat silmänsä ylöspäin ja koetti miettiä, oliko hän tehnyt jotakin pientä palvelusta Aulukselle tai jollekin toiselle. Mutta hän ei muistanut ainoatakaan, paitsi sen, jonka aikoi tehdä Vinitiukselle. Mahdollisesti hän tietämättään oli tullut tehneeksi jotakin sentapaista, mutta silloin se todella oli tapahtunut aivan hänen tietämättään.

"Minä rakastan ja kunnioitan Vespasianusta," jatkoi Aulus, "jonka hengen sinä pelastit, kun hänelle kerran sattui se onnettomuus, että hän nukkui kuunnellessaan Caesarin säkeitä."

"Onni hänelle," virkkoi Petronius, "ettei hän niitä kuullut. Asia olisi sentään saattanut päättyä onnettomasti. Vaskiparta tahtoi tietysti lähettää centurion hänen luokseen antamaan ystävällisen neuvon, että hän avaisi suonensa."

"Ja silloin juuri sinä, Petronius, hymyilit hänelle."

"Niin, tai oikeastaan päinvastoin. Sanoin hänelle, että Orfeuskin laulullaan sai nukutetuksi villit pedot ja että Nero nukuttaessaan Vespasianuksen oli saavuttanut yhtä suuren voiton. Punapartaa saa kyllä moittia, jos moitteeseen vain sekoittaa tarpeeksi imartelua. Armollinen Caesarittaremme Poppaea ymmärtää ne asiat juurtajaksain."

"Valitettavasti," puhui Aulus, "ovat nyt ajat sellaiset. Minulta puuttuu kaksi etuhammasta, sillä muuan brittiläinen heitti minua kerran kivellä, ja siitä asti on puheeni ollut viallista. Kuitenkin olen viettänyt elämäni onnellisimmat hetket Britanniassa…"

"Siksi että ne hetket olivat voiton hetkiä," lisäsi Vinitius.

Petronius, joka pelkäsi, että vanha sotapäällikkö rupeisi kertomaan muistelmiaan, vaihtoi puheainetta. Praenesten seuduilla olivat maalaiset löytäneet kuolleen sudenpenikan, jolla oli kaksi päätä. Samana päivänä oli raivonnut myrsky ja salama oli hävittänyt osan Kuuttaren temppeliä, mikä myöhäiseen syksyyn nähden oli aivan kuulumatonta. Muuan Cotta-niminen mies, joka oli tämän kertonut, tiesi myöskin, että saman temppelin papit ennustivat kaupungin tai ainakin jonkun suuren talon perikatoa, jollei sitä erityisillä uhreilla saataisi peräytetyksi.

Aulus oli sitä mieltä, ettei tällaisia merkkejä saanut olla huomioon ottamatta. Jumalat saattoivat olla julmistuneita rikkaiden ylellisyydestä, mikä ei olisi ollut ensinkään kummallista—ja silloin olivat sovitusuhrit aina paikallaan.

Nyt puhui Petronius:

"Sinun talosi, Plautius, ei ole tarpeeksi suuri, vaikka siinä asuukin suuri mies; minun taloni, joskin liian suuri näin alhaiselle olennolle, on siihen tarkoitukseen liian pieni. Jos taas on kysymys jonkun niin suuren talon häviöstä kuin on esimerkiksi »domus transitoria», niin kannattaako meidän oikeastaan uhrata sen perikadon estämiseksi?"

Plautius ei vastannut tähän kysymykseen, ja hänen varovaisuutensa loukkasi Petroniusta, sillä vaikkei Petronius paljon osannutkaan erottaa oikeaa väärästä, niin ei hän koskaan ollut alentunut ilmiantajaksi ja hänen kanssaan olisi saattanut puhua aivan vapaasti. Hän muutti sentähden uudestaan puheainetta ja rupesi kiittämään Plautiuksen asuntoa, varsinkin siinä vallitsevaa hyvää aistia.

"Se on vanha sukutalo," selitti Plautius. "Senjälkeen kun minä sen perin, ei ole muutettu mitään."

Kun atriumin ja tabliumin välinen oviverho oli vedetty syrjään, oli talo avoinna päästä päähän, joten tablinumin, peristylin eli pilaripihan ja sen takana olevan salin eli n.s. oecuksen läpi saattoi nähdä kauas puutarhaan asti. Se oli kuin valoisa kuva tummissa kehyksissä, ja sieltä liiti atriumiin asti lapsen nauru.

"Salli, oi päällikkö," virkkoi Petronius, "meidän likeltä kuulla tuota heleää naurua, jota nykyään niin harvoin saa kuulla."

"Kernaasti," vastasi Plautius, nousten istualtaan. "Pieni poikani Aulus ja Lygia siellä lyövät palloa. Mutta mitä nauruun tulee, Petronius, niin luulen, että juuri se sinun elämästäsi puuttuu."

"Elämä on naurun arvoinen," vastasi Petronius, "minä kyllä nauran!—mutta tämä nauru soi aivan toisin."

"Petronius," huomautti Vinitius, "on monasti päiväkausia nauramatta ja nauraa sitten taas yöt umpeensa."

Näitä puhellessaan astuivat he talon läpi ja tulivat puutarhaan, missä Lygia ja pikku Aulus löivät palloa. Tähän huviin vartavasten määrätyt orjat, n.s. spheristae, keräsivät maasta pallot ja toivat ne pelaajien käsiin. Petronius loi ohimennen kiireisen silmäyksen Lygiaan, mutta pikku Aulus karkasi tervehtimään Vinitiusta ja Vinitius puolestaan kumarsi kauniille tytölle, joka seisoi pallo kädessä, hiukset hiukan epäjärjestyksessä, hämillään ja puna poskilla.

Puutarhan tricliniumissa, muratti- ja viiniköynnösverkon varjossa istui Pomponia Graecina, ja sinne menivät vieraat häntä tervehtimään. Petronius tunsi hänet, vaikkei hän seurustellutkaan Plautiusten talossa, sillä hän oli nähnyt hänet Antistian, Rubelius Plautuksen tyttären luona, samaten kuin Senecan ja Polion taloissa. Tuon naisen surulliset, lempeät kasvot, hänen jalomuotoinen vartalonsa, hänen liikkeensä ja sanansa, kaikki hänessä teki Petroniukseen omituisen vaikutuksen. Pomponia kumosi siihen määrään koko hänen käsityksensä naisesta, että tuon perinpohjin turmeltuneen ja itsetietoisen miehen, jonka kaltaista ei ollut koko Roomassa, täytyi tuntea jonkinlaista kunnioitusta häntä kohtaan, jopa tuntea itsetietoisuutensa horjuvan hänen seurassaan. Kun hän kiitti Vinitiuksen saamasta hoidosta, pääsi häneltä aivan vaistomaisesti puhuttelusana »domina», herratar, jota hän ei vahingossakaan olisi tullut käyttäneeksi puhutellessaan esim. Calviaa, Crispinillaa, Scriboniaa, Valeriaa, Solinaa tai muita suurmaailman naisia.—Tervehdittyään ja kiitettyään Pomponiaa huomautti hän, että häntä valitettavasti niin harvoin näkee. Ei häntä tapaa sirkuksessa eikä amfiteatterissa. Silloin laski Pomponia kätensä miehensä käteen ja vastasi tyynesti:

"Me vanhenemme vanhenemistamme ja rupeamme yhä paremmin viihtymään kodin hiljaisuudessa."

Petroniuksen piti vastata hänen sanoihinsa, mutta samassa virkkoi Aulus

Plautius sihisevällä äänellään:

"Ja me vieraannumme vieraantumistamme ihmisistä, jotka roomalaisille jumalillemme antavat kreikkalaisia nimiä."

"Jumalat ovat jo aikoja sitten käyneet korusanoiksi puhujien puheissa," huomautti Petronius kevyesti. "Ja koska kreikkalaiset meille ovat opettaneet koko puhujataidon, niin minusta tuntuu helpommalta sanoa Hera kuin Juno."

Tätä lausuessaan kääntyi hän Pomponian puoleen osoittaakseen, ettei hän hänen seurassaan saattanut mitään muuta jumalolentoa ajatellakaan, ja ryhtyi sitten vastaamaan hänen huomautukseensa heidän vanhuudestaan.

"Ihmiset todella vanhenevat pian, mutta on sellaisiakin, jotka elävät ihan toista elämää ja joiden kasvot Saturnus kokonaan näkyy unohtavan."

Petronius puhui aivan vilpittömällä mielellä, sillä Pomponia Graecinan kasvot, vaikka hän olikin elämänsä ehtoopuolella, olivat harvinaisen tuoreet. Hänen päänsä oli pieni, piirteet hienot. Hän teki aivan nuoren naisen vaikutuksen, vaikka hän kantoi mustaa pukua ja vaikka hän oli huolestuneen ja surullisen näköinen.

Sillaikaa pikku Aulus, joka lämpimästi oli kiintynyt Vinitiukseen, tuli pyytämään häntä palloa lyömään. Pojan kanssa tuli tricliniumiin myöskin Lygia. Murattilehdossa, valopilkkujen hyppiessä hänen kasvoillaan, tuntui hän Petroniuksen mielestä vieläkin kauniimmalta kuin ensi näkemältä. Hän muistutti todella nymfiä. Petronius ei vielä ollut puhutellut häntä, sentähden hän nyt kumarsi hänelle ja rupesi, tavallisten tervehdyssanojen asemasta, lausumaan säkeitä, joilla Odysseus tervehti Nausikaata:

Korkea ruhtinatar, joko ihminen vai jumal' ollet…

Mutta jos ihmisten, maan pääll' asuvain suku sulla,

Niin ylen autuas sull' isä ompi ja äitisi armas,

Veljesi myös ylen autuahat…

Pomponiaakin miellytti tämän maailmanmiehen hieno kohteliaisuus. Lygia taas kuunteli häntä hämillään, hehkuvin poskin ja uskaltamatta nostaa silmiään. Vähitellen rupesi hänen suupielissään värähtelemään vallaton hymy ja kasvoista saattoi huomata, että tytössä taisteli ujous ja halu saada vastata—ja vihdoin tämä halu voitti. Hän vilkaisi äkkiä Petroniukseen ja vastasi Nausikaan sanoilla, lausuen ne yhdessä henkäyksessä ikäänkuin ulkoa opitun läksyn:

Kunpa sa vieras et lienekään mies joutava, tyhmä…

* * * * *

Sitten hän kääntyi ympäri ja pakeni kuin pelästynyt lintu.

Nyt oli Petroniuksen vuoro hämmästyä, sillä hän ei ollut saattanut odottaa kuulevansa Homeron säkeitä tytön huulilta, jonka syntyperä oli barbarinen, kuten hän Vinitiuksen kertomuksesta tiesi. Hän loi kysyvän katseensa Pomponiaan, mutta tämä ei voinut antaa mitään vastausta, sillä hän katseli paraikaa hymyillen vanhan Auluksen ylpeydestä säteileviä kasvoja.

Aulus nimittäin ei saattanut salata ylpeyttään. Rakastihan hän Lygiaa kuin omaa tytärtään ja pitihän hän kreikkalaisuutta sivistyneen seuraelämän huippuna, vaikka hänen muinaisroomalaiset ennakkoluulonsa käskivätkin häntä vastustamaan kreikankieltä ja sen leviämistä. Itse ei hän koskaan ollut sitä oikein oppinut, ja se häntä salaa harmitti. Mutta siitä hän iloitsi, että tämä hienostunut herra ja kirjailija, joka varmaan oli pitänyt hänen taloaan barbarisena, nyt siellä sai vastaukseksi Homeron säkeen alkukielellä.

"Meillä on täällä kreikkalainen opettaja," selitti hän Petroniukselle, "joka opettaa poikaamme, ja tyttö kuuntelee hänkin opetusta. Pieni peipponen se vielä on, mutta herttainen peippo onkin, ja me rakastamme häntä molemmat."

Petronius katseli murattiköynnösten ja kaprifoliain läpi puutarhaan, jossa nuoret huvittelivat. Vinitius oli riisunut togansa ja esiintyi tunikassa. Hän heitti palloa ilmaan ja vastapäätä seisoi Lygia, käsivarret ojennettuina ottamaan sitä vastaan. Ensi näkemältä ei tyttö ollut tehnyt Petroniukseen suurtakaan vaikutusta. Hän tuntui hänestä liian hennolta. Mutta kun hän sitten tricliniumista tarkemmin katseli häntä, niin hän ajatteli, että tuon näköinen mahtoi Aamuruskon jumalatar olla, ja tuntijana hän tunnusti, ettei tyttö ollut tavallista laatua. Jota kauemmin häntä katseli, sitä enemmän hän miellytti. Hänen kasvonsa olivat kirkkaat ja kukkeat, suu tuore, ikäänkuin suudelmaksi kaarrettu, silmät siniset kuin taivas tai meri, otsa alabasterinkarvainen, hiukset hulmuavat, tummat, vivahtaen milloin meripihkan, milloin korinttilaisen vasken väriin. Hänen kaulansa oli kaitainen, olkapäitten kaarevuus »jumalallinen», koko ruumis norja, notkea, nuori ja tuore kuin kevään kukka. Taiteilijan ja kauneudentuntijan silmä sanoi, että tämän tytön kuvaa tuli sanoa »kevääksi». Äkkiä muistui hänen mieleensä Chrysothemis, ja häneltä pääsi ilkeä hymy. Hiukset puuteroituina kullankarvaisiksi ja kulmakarvat mustattuina oli hän kuin kuihtunut ruusu, jonka kellastuneet lehdet jo putoavat. Ja tätä Chrysothemista häneltä kuitenkin kadehti koko Rooma. Sitten muistui hänen mieleensä Poppaea, mutta kuuluisa Poppaeakin kävi hänen silmissään hengettömäksi vahakuvaksi. Tässä tytössä, joka oli kasvanut Tanagran lehdoissa, ei asunut yksin kevät, vaan Psychen kirkkaus, joka loisti läpi hänen ruusuisen ruumiinsa niinkuin liekki loistaa lampusta.

"Vinitius on oikeassa," mietti Petronius, "minun Chrysothemikseni on vanha, vanha … kuin Troja."

Sitten hän kääntyi Pomponia Graecinan puoleen ja virkkoi, puutarhaan viitaten:

"Nyt ymmärrän, herratar, että kun omistatte nämä molemmat, te paremmin viihdytte kotona kuin Palatiuksen juhlissa ja sirkuksessa."

"Niin," vastasi Pomponia, katsahtaen sinne päin, missä Lygia ja pieni

Aulus olivat.

Mutta vanha sotapäällikkö rupesi kertomaan tytön historiaa ja kaikkea, mitä hän Atelius Histeriltä oli kuullut Lygien pohjolan pimeydessä asuvasta kansasta.

Puutarhassa oli pallonlyönti lopetettu, ja nuoret astelivat hiekkakäytävillä, näyttäen myrttien ja sypressien tummaa taustaa vastaan valkeilta kuvapatsailta. Lygia ja pikku Aulus astelivat käsi kädessä. Jonkun ajan kuluttua istuutuivat he rahille lammikon rannalle, joka oli keskellä puutarhaa. Pian Aulus sentään erosi heistä, pelotellakseen kaloja läpikuultavassa vedessä. Vinitius jatkoi keskustelua, joka oli alettu jo kävellessä.

"Niin," virkkoi hän matalalla, värisevällä äänellä. "Tuskin olin saanut riisutuksi poikatogan, kun minut lähetettiin Aasian legiooniin. En ollut oppinut tuntemaan kaupunkia—en elämää enkä rakkautta. Tosin muistan ulkoa hiukan Homeroa ja Anacreonia, mutta en minä, kuten Petronius, osaa lasketella runoa heti, kun järki ihmettelystä vaikenee ja omat sanat puuttuvat. Poikana kävin koulua Musoniuksen luona ja hän sanoi meille, että sen, joka tahtoo löytää onnen, tulee tahtoa jumalien tahdon mukaan—että siis onnen saavuttaminen riippuu meistä itsestämme. Minä puolestani kuitenkin luulen, että on olemassa jotakin paljon suurempaa ja kalliimpaa, joka ei riipu meidän tahdostamme ja jonka yksin rakkaus saattaa antaa.—Etsiväthän tätä onnea itse jumalatkin, siis minäkin, oi Lygia, joka en tähän asti ole rakkautta tuntenut, seuraan heidän jälkiään ja etsin sitä, joka minulle antaisi rakkautta…"

Hän vaikeni. Eikä vähään aikaan kuulunut muuta kuin veden loiskina, kun pikku Aulus viskasi siihen kiviä pelästyttääkseen kaloja. Hetkisen perästä Vinitius taasen alkoi puhua, mutta hiljemmin ja vieläkin hellemmällä äänellä.

"Tottahan sinä tunnet Vespasianuksen pojan Tituksen? Hänestä kerrotaan, että hän tuskin oli mieheksi päässyt, kun hän rakastui Bereniceen ja niin tulisesti, että suru oli ottamaisillaan hänet hengiltä. Niin voisin minäkin rakastaa, oi Lygia!… Rikkaus, kunnia, valta—mitä ne ovat muuta kuin savua, tyhjyyttä! Rikas tapaa aina itseään rikkaampia, kuuluisan kunniaa pimentää aina suurempi kunnia, mahtavan kanssa kilpailee mahtavampi… Mutta voiko itse Caesar, voivatko itse jumalat saavuttaa suurempaa rikkautta, suurempaa onnea kuin tavallinen kuolevainen, kun hänen povellaan kohoilee rakastetun povi tai kun hän suutelee lemmittynsä huulia… Ei, juuri rakkaus tekee meidät yhdenarvoisiksi jumalten kanssa, oi Lygia!"

Mutta tyttö kuunteli hämillään, kummissaan, ja hänen korvissaan soi kuin kreikkalaisten huilujen tai sitrojen soitto. Välistä tuntui hänestä siltä kuin Vinitius olisi laulanut jotakin ihmeellistä laulua, joka valui hänen korviinsa, pani veret liikkeelle ja samalla sai sydämen sykkimään pelosta ja oudosta ilosta… Hänestä tuntui siltä kuin Marcus olisi koskettanut jotakin, jota hänessä kyllä ennenkin oli ollut, mutta jota hän ei ollut ymmärtänyt miksikään. Hän tunsi, että hänessä heräsi jotakin, joka tähän asti oli nukkunut, ja että himmeä uni kävi yhä selvemmäksi, kirkkaammaksi ja kauniimmaksi.

Aurinko oli jo aikoja sitten painunut Tiberin toiselle puolelle ja näkyi nyt alhaalta Janiculus-kummun päältä. Sypressit seisoivat liikkumattomina iltaruskon punassa. Koko ilma oli sen hehkua täynnä. Lygia nosti Vinitiusta kohti siniset silmänsä, jotka olivat ikäänkuin juuri unesta heränneet—ja illan loistossa, rukous silmissä, kumartuneena tyttöä kohti, oli hän hänen mielestään kauniimpi kaikkia kreikkalaisia ja roomalaisia jumalia, joiden kuvat hän oli nähnyt temppelien harjoilla. Vinitius tarttui hänen ranteeseensa ja lausui:

"Etkö arvaa, Lygia, miksi minä näitä puhun sinulle…?"

"En," kuiskasi tyttö niin hiljaa, että Vinitius tuskin saattoi sen kuulla.

Mutta hän ei uskonut sitä, vaan pusersi yhä kovemmin hänen kättään ja olisi varmaan painanut hänet sykkivää sydäntään vasten ja puhunut hänelle hehkuvia sanoja, sillä ihmeellinen impi oli sytyttänyt hänen tunteensa tuleksi—jollei myrttipensaiden reunustamaa tietä pitkin samassa olisi astunut vanha Aulus, juuri heitä kohti.

"Aurinko laskee," huusi hän, "varokaa sentähden iltakylmää älkääkä suututtako Libytinaa."

"En ole vielä ottanut togaakaan ylleni," vastasi Vinitius, "eikä minun ole ensinkään kylmä."

"Vuorten päältä tuskin enää näkyy auringon kehän toinen kylki," puheli vanha sotapäällikkö. "Mutta kas siellä Siciliassa, siellä on lauhkea ilmanala, kun illoin vain ihmiset voivat kerääntyä toreille veisaamaan jäähyväisvirsiä mailleen laskevalle Foebukselle."

Ja unohtaen että juuri oli varoittanut loukkaamasta Libytinaa, rupesi hän kertomaan Siciliasta, jossa hänellä oli suuria tiluksia ja viljelyksiä. Niitä hän rakasti, ja monasti hän oli aikonut kokonaan muuttaa Siciliaan rauhassa viettämään loppupäivänsä. Tarpeekseen talven kuuraa on jo nähnyt se, jolta talvi on valkaissut hiukset. Vielä eivät lehdet putoa puista, vielä hymyilee kaupungin päällä ystävällinen taivas, mutta kunhan nyt viinipuun lehdet kellastuvat, kun lumi lankeaa Albanian vuorille ja jumalat lähettävät vinhat tuulensa Campanialle, niin kuka tietää, vaikka muuttaisi perheineen päivineen rauhaisiin maakyliin.

"Ethän toki tahdo jättää Roomaa, Plautius?" kysyi Vinitius äkkiä levottomasti.

"Olen jo kauan tahtonut," vastasi Aulus, "sillä siellä olisi sekä levollisempaa että vaarattomampaa asua."

Ja uudestaan alkoi hän ylistellä puutarhojaan, karjojaan, taloa, joka oli aivan vihannan peitossa, ja kukkuloita, jotka kasvavat tymiania ja thymbraa ja joitten ympärillä mehiläisparvet surisevat. Mutta Vinitius välitti vähät hänen paimenlauluistaan, hän pelkäsi ainoastaan kadottavansa Lygian ja ajatteli nyt Petroniusta ainoana auttajanaan.

Sillaikaa istui Petronius Pomponian luona, ihaellen auringonlaskua ja ihmisryhmää lammin varrella. Heidän takanaan olivat tummat myrttipensaat, ja illan hohde kultasi heidän valkeita vaatteitaan. Ruskot taivaalla kävivät sinipunertaviksi ja vaihtelivat värejä kuin opaali. Itse taivaan laki muuttui valkeaksi kuin liljan lehdet. Sypressien piirteet erottautuivat vielä selvemmin kuin kirkkaalla päivällä. Ihmisiä, puita, koko puutarhaa hallitsi illan rauha.