Читать книгу Qvo vadis - Henryk Sienkiewicz - Страница 9

Sisällysluettelo

Petronius oli ollut kodissaan. Kun sitten Vinitius tuulispäänä oli törmännyt atriumiin ja saanut kuulla, että isäntä oli kirjastossa, ei ovenvartija ollut uskaltanut pidättää häntä, vaan hän pääsi yhtä kyytiä ryntäämään kirjastoon. Siellä tapasi hän Petroniuksen kirjoittamassa. Vinitius riisti ruokokynän hänen kädestään, rikkoi sen ja viskasi permannolle, laski sitten kätensä Petroniuksen olkapäälle, vei kasvonsa ihan likelle hänen kasvojaan ja rupesi käheällä äänellä kyselemään:

"Mitä sinä olet hänelle tehnyt? Missä hän on?"

Mutta nyt sattui odottamaton tapaus: hento, veltostunut Petronius tarttui nuoren soturin käteen, joka lepäsi hänen olkapäällään, koppasi sitten hänen toisen kätensä ja pusertaen niitä molempia yhdellä kädellään kovasti kuin rautaisilla pihdeillä, huusi:

"Minä olen ainoastaan aamuisin voimaton, mutta illoin on ruumiissani kyllä entinen joustavuus. Koetapa päästä irti. Olet mahtanut olla voimisteluopissa jonkun kankurin luona ja tapasi olet mahtanut oppia sepältä."

Hänen kasvoissaan ei saattanut huomata vihan kipinääkään, ainoastaan silmistä säihkyi päättäväisyys ja tahdonvoima. Hetken perästä päästi hän irti Vinitiuksen kädet. Nöyrtyneenä, häpeissään ja kiivastuksissaan seisoi Vinitius hänen edessään.

"Teräksestä ovat kätesi," virkkoi hän, "mutta kautta kaikkien Manalan jumalien vannon, että jos sinä olet minut pettänyt, niin pistän veitsen kurkkuusi, vaikkapa olisit Caesarin huoneissa."

"Jutelkaamme levollisesti," vastasi Petronius. "Teräs on, kuten näet, rautaa vahvempi, ja vaikkapa sinun yhdestä olkapäästäsi saattaisi tehdä kaksi minun olkapäätäni, niin ei minun tarvitse pelätä sinua. Minä vain säälin sinua raakuutesi takia, ja jos ihmisten kiittämättömyys yleensä saattaisi hämmästyttää minua, niin ehkä hämmästelisin sinunkin kiittämättömyyttäsi."

"Missä Lygia on?"

"Ryövärien luolassa, se merkitsee: Caesarin talossa."

"Petronius!"

"Rauhoitu ja istu! Pyysin Caesarilta kahta asiaa: ensinnäkin, että hän ottaisi Lygian Auluksen talosta, ja toiseksi, että hän antaisi hänet sinulle. Eikö sinulla siellä togasi poimuissa ole veistä? Ehkä pistät minut kuoliaaksi! Neuvoisin sinua sentään odottamaan pari päivää, sillä veisivät sinut vankeuteen, ja Lygia saisi sillaikaa olla sinun talossasi ikävissään."

He vaikenivat molemmat. Jonkun aikaa Vinitius miettivästi silmäili

Petroniukseen; sitten hän puhui:

"Katso minuun. Minä rakastan häntä ja rakkauteni on pannut ajatukseni ihan sekaisin."

"Nyt saat sinä hämmästyä minua, Marcus. Toissa päivänä virkoin Caesarille näin: sisarenpoikani Vinitius on siihen määrin rakastunut erääseen tyttö-huitukkaan, jota kasvatetaan Auluksen talossa, että pelkät huokaukset ovat muuttaneet koko hänen kotinsa täydelliseksi höyrykylvyksi. Sinä Caesar, sanoin, tai minä, jotka tiedämme, kummoisen todellisen kaunottaren tulee olla, emme antaisi hänestä tuhatta sestertsiäkään, mutta poika on aina ollut tyhmä kuin kolmijalka, ja nyt hän on kadottanut viimeisenkin järkensä."

"Petronius!"

"Jollet ymmärrä, että minä tämän sanoin turvatakseni Lygiaa, niin todella olen valmis uskomaan, että puhuin totta. Vakuutin Vaskiparralle, ettei niin suuri esteetikko kuin hän saata pitää sellaista tyttöä kauniina, ja Nero, joka ei koskaan tähän asti ole uskaltanut katsella asioita muuten kuin minun silmilläni, ei tietysti nytkään tule tunnustamaan häntä kauniiksi. Ja kun ei tunnusta kauniiksi, niin ei tietysti vaadi omakseenkaan. Näin oli apina saatettava vaarattomaksi ja kytkettävä talutusnuoraan. Hän ei ensinkään tutustu Lygiaan. Sen sijaan huomaa Lygian Poppaea ja hän puolestaan varmaan tekee kaiken voitavansa karkoittaakseen hänet palatsista. Mutta välinpitämättömästi jatkoin minä puhettani Vaskiselle Parralle tähän tapaan: »ota Lygia ja anna hänet Vinitiukselle. Sinulla on oikeus tehdä se, sillä tyttö on panttivanki, ja samalla voit katkeroittaa Auluksen elämää.» Nero suostui. Eihän hänellä ollut vähintäkään syytä olla suostumatta, varsinkin kun annoin hänelle tilaisuutta kiusoittaa rehellisiä ihmisiä. Sinut määrätään panttivangin lailliseksi vartijaksi ja niin uskotaan lygiläinen aarre sinun käsiisi. Sinä taas urhoollisten lygien liittolaisena ja samalla Caesarin uskollisena palvelijana tietysti koetat—et ainoastaan hoitaa aarrettasi niin, ettei siitä mitään menisi hukkaan, vaan niin, että se lisääntymistään lisääntyisi. Näön vuoksi pitää Caesar häntä nyt muutamia päiviä palatsissa ja lähettää hänet sitten sinun insulaasi, sinä onnen poika!"

"Onko se totta? Eikö häntä uhkaa vaara Caesarin talossa?"

"Jos hänen pitäisi jäädä sinne asumaan, niin Poppaea varmaan neuvottelisi hänestä myrkynsekoittajatar Locustan kanssa, mutta kun on kysymys muutamasta päivästä, niin ei mikään uhkaa häntä. Caesarin palatsin väestö nousee tähän aikaan kymmeneen tuhanteen henkeen. On hyvin mahdollista, ettei Nero laisinkaan näe tyttöä, varsinkaan koska hän uskoi koko asian minun haltuuni. Sadanpäämies kävi juuri luonani ilmoittamassa, että hän saattoi neidon palatsiin ja uskoi hänet Acten käsiin. Acte on hyvä ihminen. Sentähden käskinkin uskoa hänet hänen haltuunsa. Pomponia Graecina mahtaa olla samaa mieltä, koska hänkin kuuluu kirjoittaneen hänelle. Huomenna pitää Nero kemut. Toimitin sinulle paikan Lygian vieressä."

"Suo anteeksi hätiköimiseni, Cajus," lausui Vinitius. "Luulin sinun käskeneesi tuoda hänet itsellesi tai Caesarille."

"Hätiköimisen kyllä suon anteeksi, mutta vaikeampi minun on suoda anteeksi alhaiset tapasi, tyhmät huutosi ja raa'an äänesi, joka muistutti moranpelaajia. En pidä sellaisista, Marcus. Tiedä, että Neron urkkijana toimii Tigellinus, tiedä myöskin, että jos minä olisin tahtonut toimittaa tytön itselleni, niin katselisin sinua nyt suoraan silmiin ja sanoisin: Vinitius, otan Lygiasi ja pidän hänet, kunnes kyllästyn häneen."

Näin sanottuaan iski hän Vinitiukseen pähkinänkarvaiset silmäteränsä, ja hänen kasvoihinsa tuli kylmä, röyhkeä ilme. Nuori mies hämmentyi kokonaan.

"Minä olen syyllinen," huudahti hän. "Sinä olet hyvä ja rehellinen, ja minä kiitän sinua koko sielustani. Salli minun sentään vielä kysyä, mikset käskenyt tuoda Lygiaa suoraan minun talooni?"

"Siksi että Caesar tahtoo säilyttää säädyllisyyden varjon. Tietysti kaupungilla tullaan puhumaan siitä, että panttivankina olemme ottaneet Lygian huostaamme. Olkoon hän Caesarin palatsissa niin kauan kuin näitä puheita kestää. Sitten lähetämme hänet kaikessa hiljaisuudessa sinun luoksesi, ja niin loppuu koko loru. Vaskiparta on pelkuri koira. Hän tietää, että hänen valtansa on rajaton, ja kuitenkin hän koettaa saada teoilleen säädyllisyyden muotoa. Joko sinä olet tyyntynyt niin, että kanssasi voi puhua filosofisista asioista? Monasti olen miettinyt, minkätähden rikos, vaikkapa olisinkin mahtava kuin itse Caesar ja varma, ettei sitä kohtaa rangaistus, kuitenkin aina koettaa toimia oikeuden, rehellisyyden ja hyveen varjon alla?… Minkätähden se näkee niin paljon vaivaa? Minä myönnän, että veljen, äidin ja puolison murhaaminen sopisi jollekin aasialaiselle pikkukuninkaalle, mutta ei Rooman Caesarille; vaan jos nyt kerran olisin tullut nuo teot tehneeksi, niin en minä kirjoittelisi selityskirjeitä senaatille… Nero kirjoittaa—Nero koettaa säilyttää säädyllisyyden varjon, sillä Nero on pelkuri. Tiberius ei ollut mikään pelkuri ja kuitenkin hänkin aina selitti menettelynsä oikeudenmukaisiksi. Minkätähden? Ihme ja kumma, että paheen aina pitää alistua hyveen alle! Mutta tiedätkö miksi? Siksi, että rikos on jotakin rumaa, mutta hyve on jotakin kaunista. Siis: todellinen esteetikko on aina mitä hyveellisin ihminen. Siis: minäkin olen hyveellinen ihminen. Tänään täytyy minun valaa hiukan viiniä Protagoraan, Prodicuksen ja Gorgiaan varjoille, sillä huomaan, että sofisteistakin voi olla jotakin hyötyä. Mutta kuuntele, sillä nyt puhun eteenpäin. Otin Lygian Aulukselta antaakseni hänet sinulle. Hyvä. Mutta Lysippuspa osaisi muovaella teistä ihanan ryhmän. Te olette molemmat kauniit, siis minun menettelynikin on kaunis. Ja ollen kaunis ei se saata olla huono. Katso Marcus, tässä istuu sinun edessäsi Petroniuksen hahmoon ruumistunut hyve! Jos Aristides eläisi, niin hänen täytyisi tulla luokseni ja uhrata minulle sata minaa tästä lyhyestä puheestani hyveen kunniaksi."

Mutta Vinitiukselle merkitsi nykyhetki enemmän kuin kaikki esitelmät hyveestä.

"Huomenna," huudahti hän, "saan nähdä Lygian, ja sitten on hän kotonani aina ja ikuisesti, kuolemaan saakka."

"Niin, sinun luonasi on Lygia aina ja alituisesti, mutta minun kimpussani on Aulus. Hän syytää päälleni kaikkien pimeyden jumalien koston. Jospa se peto edes sitä ennen ottaisi kunnollisia lausuntotunteja… Mutta ehkä hän kohtelee minua kuten entisellä ovenvartijallani oli tapa kohdella turvattejani. Lähetin hänet muuten juuri siitä syystä maalle kuritushuoneeseen."

"Aulus kävi luonani. Lupasin lähettää hänelle tietoja Lygiasta."

"Kirjoita hänelle, että Caesarin »jumalallinen» tahto on yläpuolella oikeuden ja että annat ensimmäiselle pojallesi nimen Aulus. Täytyyhän vanhusta jollakin lailla lohduttaa. Lupaanpa vaikka pyytää Vaskipartaa kutsumaan hänet huomisiin kemuihin. Sitten hän saa nähdä sinut tricliniumissa Lygian rinnalla."

"Älä tee sitä," sanoi Vinitius. "Minun käy heitä kumminkin sääli, varsinkin Pomponiaa."

Hän istuutui ja kirjoitti kirjeen, joka sitten vanhalta soturilta riisti viimeisetkin toiveet.