Читать книгу Tuhlaajapoika - Hall Sir Caine - Страница 10

Sisällysluettelo

Seuraavana päivänä heräsi Magnus vuorilla kuutamon kalpenevassa hohteessa ja päivän ensi kajastuksessa, ja ajatteli Thoraa. Hän muisteli aina Thoraa ensiksi aamuisin herätessään ja viimeiseksi hän näki hänen kasvonsa iltaisin sulkiessaan silmänsä tähtitaivaan alla. Seitsemän vuorokautta takaperin suunnatessaan kulkunsa tuntureita kohti neljänkymmenen paimenen ja kahdeksankymmenen ponin saattueessa hänestä tuntui vaikealta kääntyä selin alamaahan, koska Thora oli siellä. Mutta seuraavan päivän sarastaessa he saavuttivat vuorenselänteen, joka erotti pohjoisen piirin eteläisestä, ja harmaassa hämyssä ja liitelevässä sumussa kohtasivat toiselta puolelta tulleet paimenet. He hoilasivat toisilleen tervehdyssanoja, vaihtoivat nuuskaa ja joivat toistensa maljat ja kääntyivät sitten kumpaisetkin takaisin omalle suunnalleen — ja siiloin hänen mielensä kohta reipastui, kun kerran jokainen askel vei häntä takaisin Thoran luokse.

Viisi päivää Magnus ja hänen miehensä sitten samoilivat pitkin vuoristoa, keräten kesän kuluessa harhateille joutuneita lampaita. Ja joka ilta pystyttäessään telttansa johonkin suojattuun paikkaan, missä oli vettä ja ruohoa laavan ja kivenjärkäleiden lomissa, ja joka aamu noustessaan päivän ensi koitteessa hän teki sen huomion, että oli taas päivän ja taas yön lähempänä Thoraa.

Hänen ollessaan puolitiessä tulossa tuntureilta alamaalle toi joku tiedon Oskarin kotiintulosta, ja kirjoitettuaan ja lähetettyään kirjeensä hän oli onnellinen saadessaan odottaa nuorempaa veljeänsä noin pitkällisen eron perästä, mutta vielä onnellisempi ajatellessaan tapaavansa Thoran päivää aikaisemmin kuin oli tiennytkään, Oskar kun toisikin Thoran häntä kohtaamaan.

Ja nyt oli viimeinen urakkapäivä. Hän laskeutui paimenineen tuntureilta, ajaen viidentuhannen suuruista lammaslaumaa, ja miesten alkaessa jutella vaimoistaan ja rakastetuistaan hän ajatteli, että varmaankaan ei kukaan ollut koskaan ketään niin rakastanut, kuin hän rakasti Thoraa, sillä olihan maailmassa vain yksi Thora.

Aamu oli selkeä ja tyven, eikä kuulakassa ilmassa kajahdellut muita ääniä kuin lampaiden määkimistä, koirien haukuntaa ja paimenten huhuiluja laumojensa pysyttämiseksi koolla tunturien poikki riennettäessä. Mutta Magnuksesta tuntui kuin olisi maassa ja taivaassa kaikki haastanut hänelle Thorasta.

Hän alkoi aprikoida, millä tavoin kohtaus tapahtuisi, ja sen kuvitteleminen oli hänelle hyvin hauskaa. Oskar sanoisi: "Olenko tuonut hänet täydessä turvassa?" Ja sitten kietoen käsivartensa Thoran vyötäisille hän ojentaisi toisen kätensä nuorelle Oskarille ja kiittäisi siitä, että tämä oli niin varjellut suloista tyttöä, joka oli hänelle omaa sieluaan kalliimpi.

Kello kahdeksalta he pääsivät matkansa määränä olevan lammastarhan näkösälle, joka laakson pohjukassa näytti ylösalaiselta mesikakulta, ja silloin oli Magnus kenttäkiikarillaan erottavinaan muurahaiskulkuetta muistuttavan ihmisjonon lähestymässä takana aukeavaa aavikkoa pitkin. Hänen oli vaikea pysyä levollisena ajatellessaan, että Thoran täytyi olla noiden joukossa; ja kun tunnin kuluttua selvästi saattoi nähdä kaksi etunenässä nelistävää ratsastajaa, elähytti häntä varma tieto, että nämä olivat Oskar ja Thora rientämässä häntä kohtaamaan.

Kello kymmeneltä saapui Magnus seurueineen lammastarhalle, mutta sillä hetkellä hän oli aaltoilevassa ja meuruavassa lammasmeressä polvia myöten ja saattoi ainoastaan heiluttaa kättään ja yrittää huutaa tervehdyksiään. Hän huomasi olevansa kykenemätön äännähtämään, sillä hänen kurkkuaan kuroi, mutta Oskar huusi hänelle, ja hän ajatteli: "Onpa hän jo täysi mies, ja ihan aikuisen äänikin on hänellä!"

Seuraavana kolmena tuntina oli Magnuksella tulinen kiire erotellessaan lampaita ja sovitellessaan maamiesten kiistoja; mutta siinä työssään hän näki kaupunkilaisten pystyttävän telttansa ja sytyttävän nuotioitaan kattilainsa kiehuttamiseksi. "Thora on tuolla", ajatteli hän ja oli tyytyväinen.

Kello kahdeksi iltapäivällä olivat loputkin lampaat erotetut; paimenet ajoivat laumojaan eri tahoille; määkiminen, haukunta ja hoilaus oli hälvenemässä etäisyyteen, ja silloin Magnus — ryvettyneenä, ruskettuneena ja parta ajamattomana — kääntyi telttoja kohti.

Kaupunkilaiset olivat lopettaneet syöntinsä; nuotiot olivat haikuavina tuhkaläjinä päivänpaisteessa, ja he tanssivat kitaran säestyksellä tasaisella nurmikolla, kun Magnus astui heidän luokseen ja kysyi Oskaria, mutta katseillaan haki Thoraa. Joku ilmoitti hänelle heidän lähteneen — lähteneen kävelylle jonnekin, ja Magnus oli iloissaan siitä, että he saisivat tavata toisensa paikassa, missä oli parempi rauha.

Varjostaen silmiään hän tähysteli pitkin laaksoa, oli kunnaiden juurella näkevinään kaksi olentoa, hyppäsi lähelle liekaan pannun hevosen selkään ja ratsasti sille suunnalle, hyräillen laulunsäveltä, sillä hänen povensa oli onnea tulvillaan.

Muutaman minuutin kuluttua hän oli varma siitä, että nuo olivat Oskar ja Thora, ja alkoi huudella heille. "Halloo!" hän huusi, mutta ei saanut vastausta. "Hei!" hihkaisi hän taasen, mutta vieläkään ei vastattu, ja kaikki oli nyt hiljaa, kuului vain hänen takanaan soinnahtelevia kitaran säveliä.

"Halloo! Halloo! Halloo!" mutta ainoana vastauksena oli hänen oman äänensä vuoristossa kiiriskelevä kaiku.

Oskar ja Thora olivat istumassa päivän puolella kalliota, joka nousi vuoren juuresta kuin musta multakeko, mutta oikeastaan oli sammuneen tulivuoren suu. Magnus arveli tietävänsä, mitä nuo olivat tekemässä — heittelivät kiviä alas kraateriin ja kuuntelivat niiden putoamista, eivätkä sen vuoksi kuulleet hänen äänekkäitäkään huutojaan. No niin, hänpä tiesi mitä tehdä: keksitäänpä noille pikku kepponen. Hän yllättäisi heidät kapuamalla ylös kallion toista kuvetta ja äkkiä ilmestymällä heidän eteensä kuin tulivuoren aukosta nousseena.

Tässä tarkoituksessa Magnus kiersi kraaterin ja pysähtyi sen varjoisalle puolelle. Hän oli silloin hyvin lähellä yläpuolella istujia, mutta nämä eivät vieläkään kuulleet hänen tuloaan. Pudottautuen satulasta ja heittäen ohjakset hevosen kaulalle hän hiipi hiljakseen ylös ja alkoi kiivetä kallion seinämää niin äänettömästi kuin suurine saappaineen saattoi astella vierivien kivenmukulain yli. Työläintä oli pidättyä nauramasta ääneensä, kun ajatteli minkä näköisiksi nuo menisivät hänen noustessaan heidän keskelleen kuin maasta putkahtanut aave.

Nelin kontin ryömien oli Magnus hinautunut puolitiehen, kun kuuli

Oskarin puhuvan ja seisahtui tarkkaamaan.

"Mutta miksi sinä suostuit?" kuului Oskar kysäisevän.

Thora ei vastannut, ja hetkisen kuluttua toisti Oskarin ääni: "Miksi,

Thora?"

Vastauksena oli heikkoa sanasorinaa, ja sitten kuului Oskar lausuvan: "Isäsikö mieltä noudattaaksesi? Mutta tottahan toki sinun täytyy elää omaa elämääsi, Thora. Olkoon tytär miten kuuliainen tahansa isälleen, niin hän on sentään itsenäinen olento, ja tulee aika, jolloin hänen on lenneltävä omin siivin, kuten sanomme. Miksi siis suostuit?"

Magnus tunsi sormiensa lujemmin kouraisevan kalliota, jonka kyljessä riippui, ja kumartui eteenpäin, kuullakseen Thoran vastauksen, mutta erotti jälleenkin vain saman epäselvän mutinan, ja sitten kuului taasenkin Oskar aloittavan.

"Magnus? Epäilemättä! En sanoisi pahaa sanaa Magnuksesta — Jumala varjelkoon! — mutta rakkaus — molemminpuolinen rakkaus — on oikean avioliiton ainoana pohjana, ja jollet rakasta Magnusta — et oikein ja totisesti, kuten sanot — niin miksi suostuit ottamaan hänet mieheksesi?"

Magnus tunsi kallion notkuvan polviensa alla ja oli kierähtää sen juurelle. Hänen koko sielunsa tuntui kuuntelevan, mutta Thoran äänestä tuli vain nyyhkytysten keskeyttelemää kaikua.

Sitten kuului vieläkin Oskarin ääni, mutta matalampana ja hellempänä kuin ennen. "Olenpa katala saattaessani sinut itkemään, Thora! En sitä tarkoittanut, rakkaani. Mutta oletko koskaan kysynyt itseltäsi, mitä tapahtuu, jos nait Magnuksen ja sitten huomaatkin liian myöhään pitäväsi jostakusta toisesta?"

Silloin tuli Thoran itkuun toinen sointu — sointu, joka ilmaisi niin iloa kuin suruakin, ja tietämättään kapusi Magnus ylemmäksi kallion kuvetta myöten.

"Mitä sanoit, Thora? Kerro minulle, rakas, kerro — sanoitko jo huomanneesikin?"

Ja viimeinkin puhkesi ilmoille Thoran ääni rajussa kyynelten hyrähdyksessä: "Sinä tiedät sen kyllä, Oskar", ja sitten hän kirkaisi säikähtäneesti.

Hän oli noussut seisaalleen ja oli astumassa Oskariin päin, joka jo oli jaloillaan ja ojensi käsiään häntä kohti. Mutta hänen takanaan näki Thora Magnuksen, kamalana kasvoiltaan — silmät tuijottavina, huulet raollaan ja rinta katkonaisesti huohottavana. Oskar kääntyi katsomaan, mitä Thora tähysteli, ja kun hän näki Magnuksen tuntui hänen koko ruumiinsa yhtäkkiä kutistuvan kokoon ja hänet valtasi avuton pienuuden tunne.