Читать книгу Tuhlaajapoika - Hall Sir Caine - Страница 20

Sisällysluettelo

Vallattomat henget hypittivät Thoraa niin herkeämättä, että hänellä oli kuumeinen kiihko saada esitellä rakastettunsa Helgalle, ja kun Oskaria ei vielä puolenpäivän tienoissa seuraavana päivänä näkynyt, niin hän lähetti hallitustaloon kirjeen, komentaen Pahaa poikaa viipymättä saapumaan esille. Johan tämä nyt oli ihan liiaksi intoutunut tuhmaan politiikkaansa, vaikka häntä lemmittynsä luona odotti paljoa voimakkaampi viehätys. Mutta Annalta tuli vastaukseksi, että Oskar vielä nukkui, ja ettei hän halunnut Oskaria kesken herättää hänen eilisten ponnistustensa ja myöhään yöhön valvomisensa jälkeen.

Aikaisin ehtoopäivällä pistäysi Anna itse vieraisille, toivoen näkevänsä rauhanrakentamisen ensi hedelmiä. Täti Margretin alakerrassa puuhaillessa odoteltavalle iltaseurueelle suklaata äidillinen vanha rouva koetti monin ovelin keinoin saada Helgalta selville, millaisen kasvatuksen tämä oli Tanskassa saanut ja varsinkin mitä uskonnollista ohjausta ja seuraa äiti oli antanut. Helga oitis älysi juonen ja punaiset huulet hiukan viistossa loi säikähdyttävän kuvauksen teattereista ja konserttisaleista sekä eräästä kööpenhaminalaisesta näyttelijäin ja näyttelijätärten käyntipaikasta, missä oli vilkasta elämää erittäinkin sunnuntai-iltoina ja missä naisetkin polttelivat paperosseja ja joivat konjakkia.

Sillävälin Thora vaani ulkonevan ikkunan kulmauksessa Oskaria ja heti kun näki tämän harppaavan alas katua, kiiti eteiseen, sujahti hänen syliinsä ja suuteli häntä. Yhä voittonsa riemussa lausui Oskar:

"Onnitteluako? Suloisinta mitä konsanaan olen osakseni saanut", ja työntyi vierashuonetta kohti.

"Maltas, oi maltahan! Minullapa on jotakin näytettävänä sinulle!" hätäili Thora.

Ja tämä, Luoja ties, minkä ilkeiden voimien koito uhri — tietämättä mitä teki, mutta nauraen hilpeästi kuin olisi laululintu ollut hänen kurkussaan visertelemässä — alkoi leikkiä vanhaa tuttua lasten kujetta: yltääkseen nousten Oskarin taakse varpailleen hän painoi kätensä hänen silmilleen, komensi: "eespäin, sotamies!" ja marssitti hänet sokkona sisälle huoneeseen ja Helgan eteen. Nopeasti vetäen pois kätensä hän huudahti: "tuossa!" ja astui syrjään silmäilemään vaikutusta.

Oskar näki seisovansa kasvoista kasvoihin vastapäätä tyttöä, niin Thorasta poikkeavaa kuin suinkin kuvitella taisi — solakkaa, tummaihoista, tukan jakaus ohimolla ja kutrit otsalle valuvina, yllään kevyt silkkinuttu ja hopeanharmaa hame, ja ilma ympärillä orvokeilta tuoksuvana.

"Helga! Onko se mahdollista?"

Hän ojensi kätensä ja Helga tarttui siihen, sitä pidellen. Noin seisoivat he tuokion, Thoran nopeaan hengittäen tarkatessa heidän kasvoillaan vaihtelevia ilmeitä: Oskarin piirteissä kuvastui hämmästys, ihailu ja hurmaantuminen — Helgan uteliaisuus, tyydytys ja riemastus. Ja Thoran omatkin kasvot — niiden surkuttelevien enkelien nähden, jotka näitä yksinään silmäilivät — ilmaisivat yhtä moninaisia tunteita, ylpeyttä, iloa, sitten levottomuutta ja lopuksi salaisen tuskan pikku vihlausta.

Tätä tunnettaan huojentaakseen Thora puhkesi nauramaan, ja sitten nauroi jokainen, samassa kun täti Margret tarjottimella toi suklaata ja leivoksia.

"Olet siis saattanut heidät jälleen yksiin, Thora?" virkkoi täti, ja

Thora nieli palan kurkustaan ja vastasi:

"Niin."

Sitten Oskar ja Helga istuutuivat ikkunan luona olevalle sohvalle ja alkoivat kiihkeästi jutella. Thora kuuli katkelmia keskustelusta, kantaessaan kuppeja. Puhe kosketteli aloja, joita hän ei osapuilleenkaan tuntenut — Englantia, Tanskaa, Kööpenhaminaa, Lontoota, Oxfordia, Englannin ja Tanskan teatterioloja, ja edellä kaiken soitantoa, soitantoa, soitantoa.

"Hepä viihtyvät hyvin keskenään", sai Thora sanotuksi.

"Siitä saat olla varma", kiusasi täti Margret.

Hämärän tullen palasi johtaja kotiin — hän ei ollut hiuskarvankaan vertaa luopunut työjärjestyksestään. Illemmalla saapui puolet kaupungin suuruuksia — piispa, ruununvouti, kimnaasin rehtori ja viimeiseksi kuvernööri. Helga liikkui heidän parissaan niin sujuvan keveästi kuin seuraelämään perehtynyt ainakin. Tunnissa hän oli saanut vallatuksi kaikki miehet, mutta naisväki ei ollut niin taattua.

"Heti kun häneen vilkaisin", kuiskasi täti Margret Annalle, "sanoin itsekseni: 'Thora on Nielseniä kiireestä kantapäähän, mutta tämä toinen on saanut vereensä muukalaisesta enemmän'."

"Hän on elävä kuva vaimostani sellaisena, kuin hänet ensi kerran näin", huomautti johtaja matalalla äänellä kuvernöörille, joka merkitsevällä äänenpainolla vastasi hiljaa:

"En sitten ihmettele, veikkoni — en yhtään ihmettele!"

"Sinun ja Helgan päät olivat lähempänä toisiaan, kun niille viimeksi käteni laskin", tokaisi Thoralle piispa. "Pidä varasi! Siskosi juoksee edelle sinusta, pienokainen."

"Niin todellakin!" vastasi Thora.

Thora ei ollut Helgan tulosta niin onnellinen, kuin oli luulotellut, mutta yhä yritellen tuoda esiin hänen loistavia etujaan hän pyysi sisartaan soittamaan jotakin pianolla — hän oli aamiaisen jälkeen soittanut ja hyvin kauniistikin.

Helga soitti loistavasti. Oskar oli ollut nuottilehtiä kääntämässä ja ilmaisi suosiotaan meluavasti.

"Ja nyt pitäisi Oskarin osoittaa taitoansa", vaati kuvernööri. "Poika on lapsesta asti pakottanut meitä suuriin toiveisiin, että hänestä vielä voisi tulla eteväkin soittoniekka."

"Niin tuleekin — Niels-poikani musiikkiopistossa tiesi sitä vakuuttaa", vahvisti ruununvouti.

"Loruja!" hymähti johtaja. "Oskarilla on nyt parempaakin tehtävää kuin kihnuttaa suolijännettä taikka puhaltaa keuhkojansa pilalle."

"Mutta satunnaista runottarille keimailemista", lauhdutteli rehtori, "et varmaankaan vastustelisi, johtaja?"

"Vastustan kaikenlaatuista keimailua", intti johtaja, "ja pidän hupsuna miestä, joka mokomiin koskaan puuttuu."

"Onpa vain kumma, että niin moni sen sentäänkin tekee", pisti kuvernööri, rehtorille silmää iskien. "Uskokaa pois — muuan meidänkin ystävämme veisti nuoruutensa päivinä kokoon runon!"

"Älähän ihmettä!" huudahti rehtori, ja vanhuksien nauraessa selitti johtaja:

"Kun olin lapsi, niin käyttäydyin kuin lapsi, mutta mieheksi tultuani heitin lapsellisuudet pois."

"No, johtajaan yhdyn sikäli, ettei miehellä luullakseni voi sydän olla kahtaalla yht'aikaa", lausui kuvernööri. "Mitä sinä sanot, Thora?"

"Ei kaiketikaan", sanoi Thora.

"Se on varma — yhtä vähän kuin mies voi rakastaa kahta naista samalla kertaa", lopetti kuvernööri, ja sitten Oskar alkoi soittaa.

Hän soitti kuin lintu laulaa sielun ollessa laulua tulvillaan, ja hänen lopetettuaan seurue taputti vilkkaasti käsiään. Lähelle hänen kasvojaan kumartuen kuiskasi Helga:

"Ja sinä pyysit minua soittamaan — minua, jolla on vain opetuksen antamaa kätevyyttä, ja itse osaat soittaa tuolla lailla!"

Helgan ylistelyt ilahuttivat Oskaria, ja hän ehdotti että he soittaisivat yhdessä. He valitsivat vaikean kappaleen, jossa oli tiheässä juoksutuksia, ja kuulijat vakuuttivat, etteivät olleet ennen kuulleet moista.

"Eikö ole ihmeellistä?" sanoi joku.

"Eikö tosiaankin?" toisti Thora.

Hän tunsi joutuneensa kokonaan varjoon ja unohduksiin, mutta silloin

Helga pyörähti ympäri jakkaralle ja huomautti:

"Nyt täytyy Thoran esittää meille jotakin kitarallaan, täti Margret sanoo hänen soittavan sitä mainiosti."

"Niin hän toden totta tekeekin — mainiosti oikein!" vakuutti täti

Margret.

Mutta Thora esteli säikkyen: "En, en mitenkään! Mahdotonta on minun yrittää tuollaisen soiton jäljestä."

Oskar ja Helga aloittivat siis taas. Tällä kertaa oli heillä englantilainen balladi. Helga säesti, Oskar lauloi, ja yhdessä he esittivät joka säkeistön lopputoisinnon. Seurue joutui ihan haltioihinsa. "Viehättävää!" "Ihanaa!" "Heidän äänensä sointuvat ihmeellisesti yhteen!" "On kuin luonto olisi tarkoittanut heidät yhteen!"

"Niin kylläkin!" sanoi Thora.

"Mutta nyt pitäisi Thoran tosiaankin soittaa kitarallaan", pyysi Helga.

"Tietenkin! Thora ja hänen kitaransa", huudahti Oskar. "Ja laulakoon hän sen säestyksellä jonkin islantilaisen pikku lempilaulunsa."

Se oli julmaa, se oli sydäntä särkevää — miltei kuin olisi Helga yrittänyt häntä nöyryyttää, kuin Oskar olisi yhtynyt Helgaan, kuin olisivat molemmat liittoutuneet paljastamaan hänen ala-arvoisuutensa.

"En, en, älkää minua pyydelkö, älkää", rukoili hän. Mutta Helga yhä kiusasi, Oskar apulaisenaan, ja jännitystä enää kestämättä puhkesi Thora kyyneliin, paeten huoneesta.

"Tämäpä merkillistä!" kummasteli Helga.

Mutta Oskar meni Thoran perässä, hellien ja mielistellen häntä, kunnes sai tuoduksi hänet takaisin kasvot hymyilevinä, vaikk'eivät silmistä olleet vielä kyynelet kokonaan kuivuneet.

"Olin typerä", puolustihe hän. "En tiedä, mikä minun on."

"Kenties on täällä liian kuuma", arveli kuvernööri ja avasi ikkunan.