Читать книгу Tuhlaajapoika - Hall Sir Caine - Страница 14

X.

Оглавление

Sisällysluettelo

Kihlaaminen oli määrätty kello viideksi. Täti Margret oli hommannut vaimoja siivoamaan talon juurtajaksain, ja kaikki oli kuin sulalla pyyhkäistyä. Kadunpuoleinen iso vierashuone oli varattu lakitoimituksille, kyniä ja mustetolppo pyöreällä pöydällään, ja siitä villasamettisilla uutimilla erotettuun pienempään vierashuoneeseen, jonka ikkunat olivat järvelle päin, oli katettu, kakkujen, kuppien ja teevatien peittämä pitkä päivällispöytä korkeaselkäiset tuolit ylt'ympärillä.

Nämä huoneet olivat hiljaisia ja juhlallisia, kun täti Margret puoli viideltä astui ylikerrasta parhaaseen mustaan silkkihameeseensa puettuna, ja kiharat vastikään voideltuina, luodakseen lopullisen tarkastavan yleissilmäyksen ympärilleen. Hän oli ryhtynyt viimeiseen pikku tomuutukseen, kun ensimmäinen vieras saapui. Tulija oli Anna, hänkin mustaan silkkiin pukeutuneena, ja täti Margret suuteli häntä, jo juhlatuulella ollen.

"Mutta missä on Oskar, ja missä kuvernööri?" aikaili hän.

"Stephen on tulossa", selitti Anna, "mutta en kuolemaksenikaan tiedä, missä Oskar oleksii! Se poika on siellä ja täällä ja joka paikassa."

"Siitäpä johtuukin mieleeni muuan seikka", virkkoi täti Margret.

"Voitko sanoa, mitenkä nuoret eksyivät eilen toisistaan

Thingvellirissä, ja Magnus tuli kotiin yksinään?"

"Kuka sen tietäisi! Ainakaan se ei Magnuksen vika voinut olla. Magnus on isäparkani lainen — varmasti asemillaan kuin myllyhevonen kierrollaan, mutta Oskaria ei voi pidätellä paremmin kuin tuulenpuuskaa. Vähätpä hän voi luonnolleen, mutta huolissani olen sellaisesta luonteesta, Margret."

"Älä Oskarista peloissasi ole, Anna! Kyllä hän hyvin suoriutuu. Ja jos hän onkin levoton ja epävakainen, niin on Jumala sellaisille armias, sinä pelokas raukka. Ei Hän milloinkaan pyydä enempää kuin antaa, senhän tiedät."

Jo asteli yläkerrasta johtajakin — kookas mies, leuka puti puhtaaksi ajeltuna, paljaspäinen, hieman jäykän ja kuivakiskoisen näköinen, yllään iltapuku, päässään kalotti ja kädessä pitkävartinen merenvahapiippu.

"Ei tupakoida vielä!" kovisti täti Margret, ja murahtaen sekä naurahtaenkin laski johtaja piippunsa uuninkomeroon.

"Ja kuinka jaksaa Anna tänään?" hän sanoi. "Taikka miksipä tuota kysynenkään, kun Annamme pysyy aina yhtä virkkuna ja nuorekkaana. Toden totta, Margret, tuntuupa siltä, kuin olisimme vasta eilispäivänä tätä kaikkea Annalle itselleen puuhanneet."

"Sen ajan Anna oli hyvinkin erilainen, Oskar", lausui Anna.

"Ei hitustakaan! Onpahan vain hieman enemmän Annaa nykyisin — siinä koko erotus."

Sitten astui sisälle kuvernööri — keskimittainen jykevä mies, jolla oli leukaparta, mutta ei viiksiä, ja yllään kultanauhoista kimalteleva virkapuku. Hän tervehti johtajaa ja sanoi:

"Kutsuinpa omin päin piispan, rehtorin ja ruununvoudin seuraamme — toivoakseni ei sinulla ole mitään sitä vastaan?"

"Teit aivan oikein, veikkoseni", vastasi johtaja. "Elämän tärkeimpien toimitusten tulisi aina tapahtua todistajien nähden."

"Ja miten Margret jaksaa? Yhäti yhtä toimekas, näemmä! Kaikki päivät eivät satu saman viikon osalle: meidän täytyy valmistautua hommaamaan sinulle nyt vuorostasi, kuulehan!"

"Margretille!" nauroi johtaja. "Silloin hänen on oltava kiireissään, jottei myöhästyisi — joulun aika pyrkii olemaan kovin niukka kananpojista."

"Vai myöhästelisin!" ivaili täti Margret kutrejaan pudistaen. "Jollen teitä toisia saavuttaisi kananpoikaparinenne, niin enpä katsoisi kannattavan alkaakaan."

Miehet naurahtelivat ja Anna huoahti: "Niin, olisihan kaksi lasta minulle kylliksi, jos saisin heidät pitää. Mutta sehän on pojissa pahinta — naivat ja jättävät kodin. Äiti voi aina pitää tyttärensä —"

"Kunnes jonkun muun pojat tulevat riistämään heidät jonnekin, eikä hän sitten näe vilausta kumpaisestakaan", virkkoi täti Margret.

"Se riippuu asianhaaroista", selitteli kuvernööri — "esimerkiksi naimakirjan sanamuodosta — vai mitä sanot, veikko?"

"Niin juuri!" vahvisti johtaja. "Yleensä saa sonnin pysymään lähettyvillä, jos lukitsee lehmän navettaan."

Miehet naureskelivat taasen, mutta jo saapuivat piispa ja rehtorikin. Piispa oli pyhimyksen muotoinen patriarkka, leppeäkasvoinen ja valkoparta, mutta rehtori — kuten koulumies ainakin — näköjään teräväpiirteisempi, vaikk'ei ankarampi.

"Hämmästyin kuullessani sulhasen Magnukseksi", sanoi rehtori. "Oskar on enimmiten vienyt voiton veljestään, ja luulin hänen ennättävän etumaisena vaimonkin valinnassa. Ja ovatpa Thora ja hän peräti hyviä ystävyksiä ja niin toistensa kaltaisia."

"Samanlaiset viihtyvät huonoimmin keskenään", virkkoi Anna; ja täti

Margret tokaisi:

"Joutavia! Tummapintainen mies on vaaleaverisen naisen silmälle otollisin, ja mitä tekisikään Thora vaaleaverisellä?"

"Mutta missä on Thora?"

"Pukeutumassa", tiesi täti Margret. "Noutakaamme hänet alas, Anna", ja molemmat naiset läksivät yläkertaan.

"Pitäisipä täällä Magnuksenkin olla", oudosteli kuvernööri. "Missähän poika vitkastelee?"

"Magnustako kysyit?" lausui ääni eteisestä. Ruununvouti siellä oli — pieni, viekkaan näköinen mies, yllään samanlainen kultanauhainen virkapuku kuin kuvernöörillä.

"Hän on tavarasuojamassa, arvatakseni. Vai lieneekö vielä laivasillalla?" kysyi johtaja.

"Eikö mitä", vastasi ruununvouti astuessaan sisälle. "Jos toden sanon, niin hän hotelli Islannin ohi mennessäni istui tupakkahuoneessa."

"Hotelli Islannin tupakkahuoneessa?" kertasi kuvernööri.

Johtaja nauroi. "Kaiketi kestitsemässä ystäviään etukäteen! Paha on sentään päästää rekeä edelle hevosesta."

"Ei", selitti ruununvouti taas. "Toden totta hän oli ypö yksinään."

"Ryyppimässä?" tiedusti kuvernööri.

"Ei suinkaan, Stephen! Magnus ei juo", puolusti johtaja.

"Toivoakseni ei, mutta aina sitä pelkään. Tiedetäänhän hänen äidinisänsä —"

"Hm, kuka tietääkään, mitä on toisen ihmisen takin alla", varoitteli piispa. "Annan isällä oli jotakin vikaa aivoissaan — en muuta usko."

"Tauditkin periytyvät", intti kuvernööri.

"Mutta vanhus joi vasta vaimonsa haudattuaan eikä ennen häitä", selitti rehtori.

Samassa palasivat täti Margret ja Anna sanoen: "tässä hän nyt viimeinkin on!" ja tuoden huoneeseen Thoran, puettuna yksinkertaiseen hopeavyöllä sitaistuun kauhtanaan, jossa oli avarat hihat ja valkea pitsireunus kauluksena.

Kuvernööri sulki Thoran syliinsä ja suuteli häntä. "Mutta kovinpa kalpea sinä olet, lapseni!" hän huudahti.

"Eipä ihme, kuvernööri", sanoi täti Margret. "Hän on itkeä tihrustellut aikaisesta aamusta asti."

"Itkenytkö?" päivitteli johtaja. "Minäpä en käsitä, minkätähden naisen täytyy aina vetistellä, kun on naimisiin menossa — kuin odottelisi pahaa miehestään."

"Mutta minä olen yhtä mieltä Thoran kanssa", virkkoi kuvernööri. "Jos on milloinkaan aika itkeä tahi ainakin olla vakavin ja huolestunein mielin, niin toki siinä elämän käänteessä, jossa pidetään tapana tanssia ja laulaa kuin voittokulkuetta johtaen, vaikka ollaan hyppäämässä pimeyteen."

"Ja minä yhdyn kuvernööriin", lausui piispa. "Kun näen morsiamen itkevän alttarilla niin hillittömästi, että tuskin kykenee vastailemaan, niin tiedän ylipäätään, että hänestä tulee onnellinen vaimo."

"Thora voisi sentään odottaa häihin asti", mutisi täti Margret, ja samassa syöksähti Oskar huoneeseen.

"Ulkona kävelyllä — en tullut aikaa silmänneeksi — vain kuusi minuuttia pukeutua — tulin viidessä valmiiksi", läähätteli hän.

"Siinä toinen kalpea", nauroi rehtori. "Onko pakkanen yöllä käynyt nipistelemässä kaikkia ruusunnuppujamme?"

"Kiidin tänne juoksujalkaa", sanoi Oskar, "mutta näytänpä ennättäneen ennen Magnusta."

"Magnus on edelläsi toisaalla, poikani", virkahti rehtori päällään nyökäten Thoraan, joka seisoi alla päin punastellen; ja kuvernööri murahti:

"Oskarin ei sovi avioliittoa vielä tuokioon uneksia. Hänellä on uransa ajateltavana, eikä ole poika tähän asti käynyt kovinkaan vakavasti kiinni siihen asiaan."

"Mutta minäpä olen liike-elämässä tullut siihen kokemukseen", huomautti johtaja, "että nainen höllenee naimisissa, mutta mies kiristyy."

Ruununvouti nyhjäsi rehtoria kylkeen ja kuiskasi:

"Johtajalla on vielä toinenkin tytär, rehtori."

"No entäpä sitten?" hymähti johtaja. "Eihän miehellä voi kahta kälyä olla yhtä veljeä kohti."

"Ei, mutta hän voi toimittaa veljellensäkin kälyn", selitti rehtori, ja koko seurue helähti hilpeään nauruun.

"Nytpä muistankin", huudahti johtaja, "että Helga äskettäin lähetti meille uuden valokuvan. Minne sen panit, Thora?"

"Tässä on", sanoi Thora ottaen valokuvan eräästä laatikosta. Oskar kurkotti kätensä sitä ottamaan, ja tähysteli kuvaa pitkään ja tarkkaan.

"Sepä siro! Sievä kerrassaan! Olenpa tuskin eläissäni nähnyt niin kaunismuotoisia kasvoja! Ja aivan aikaihminen jo! Onko Helga tulossa kotiin kohdakkoin, johtaja?"

"Ei kovinkaan pian", vastasi johtaja.

Lakimies saapui, suuri salkku sullottuna täyteen papereita, joita levitteli pöydälle.

"Ha, ha!" hohotti rehtori. "Rikkaan lapselle huolellinen kastetoimitus, näemmä."

"Olette oikeassa, rehtori, ja kirjuriltani on mennyt koko päivä puhtaaksikirjoittamiseen, mutta eipä se minua tähän asti pidätellyt — tämä se viivytyksen tuotti!"

"Sormukset!" huudahtivat molemmat naiset, kun lakimies kaivoi taskustaan pienen samettikotelon.

"Ne juuri. Muistanette, että kun sormukset oli eilisaamuna tilattava, niin ei Magnusta löytynytkään mistään, joten minun oli ne teetettävä. No, olinpa antavinani täsmälliset ohjeet, mutta ajatelkaahan, kaupungissa on yleisenä luulona, että Thoran sulhanen on Oskar eikä Magnus — kukaan ei muuta usko — ja tietysti siis hopeaseppä Olaf piirsi toisen sormuksen sisäpintaan Oskarin nimen!"

"Eihän toki!" ihmetteli Oskar yritellen nauraa muiden mukana.

"Niin teki, ja erehdys havaittiin vasta viime tingassa, enkä silloin enää muuta neuvoa älynnyt, kuten näette, kuin raavituttaa 'Oskar' pois — oli myöhä kaivertaa! 'Magnusta' sijalle."

"Missä kummassa viipynee Magnus?" tuskaili kuvernööri, rauhattomana astellen ikkunan ääressä.

"Älä ole Magnuksesta huolissasi, Stephen", lohdutti Anna. "Hän tulee yhä enemmän ja enemmän isäparkaani. Jos isä lupasi olla jossakin määrähetkenä, niin hän saapui minuutilleen, vaikka olisi ollut pakotettu ratsastamaan kaksikin ponia kuoliaaksi perille ehtiäkseen."

Tuomiokirkon kello löikin samassa viisi, eikä tosiaankaan ollut viimeisen lyönnin sointu häipynyt, kun Magnus astui ovesta sisälle. Hän näytti veltolta ja miltei siistimättömältä karkeassa takissaan ja pitkissä saappaissaan ja oli huoneessa ainoa, joka ei ollut huolinut pukeutua tilaisuutta varten. Kuvernöörin kasvot synkkenivät hänet nähdessään ja johtajan ääni kuulosti hieman äreältä:

"No, käydäänpä hommaan, jotta siitä pääsemme — jo puolisen tuntia on tupakannälkä minua armottomasti kiusannut."

Lakimies avasi salkkunsa ja seurue kokousi pöydän ympärille, jolloin täti Margret huudahti:

"Magnus, etkö näe — täällähän Thoran vieressä istuukin Oskar."

"Älkäähän häntä häiritkö", äänsi Magnus. "Tässä on minun mainio olla", ja hän istuutui matalalle jakkaralle äitinsä viereen.

"No niin", virkkoi johtaja, "aloittakoon virren se, jolla on paras veisuun ääni."

"Siis lakimies", selitti rehtori, "sillä jokaisella lakimiehellä on hopeanheleä ääni — ainakin helähdyttelee hän sitä hopeasta."

Ja sitten avasi lakimies yleisen naurun remahdellessa naimasopimuksen ja alkoi lukea.

Tuhlaajapoika

Подняться наверх