Читать книгу Tuhlaajapoika - Hall Sir Caine - Страница 9

Sisällysluettelo

Oskar Stephensson voitti puolelleen joka sielun. Englannissa nuo kuusi vuotta ollessaan hän oli kasvanut soleaksi kuin haavanrunko ja kauniiksi kuin nuori jumala. Sekä hänen pukunsa että tapansa näyttivät islantilaisissa silmissä moitteettomilta, ja kumpaisissakin oli aivan vastustamaton yksilöllisyyden sävy. Hänen mielensä oli yhtä kepeä ja lapsekas kuin ennenkin, ja hänen viehkeä vilkkautensa tenhosi jokaisen.

Mitäpä tuosta, jos hänen uransa ulkomailla olikin onnistunut jokseenkin huonosti; jos luonteenviat olivat yhä jäljellä; jos isänsä oli kieltänyt häntä palaamasta ennemmin, jotta hän kiintyisi lukuihinsa; jos hän sittenkin oli lähtenyt tutkintoaan suorittamatta Oxfordista, ja jos, omasta hartaasta pyytelystään päästyään Lontooseen siirtymään, ei tähän asti ollut tehnyt musiikkiopistossa mitään. Hän pystyy, jos tahtoo — siinä kaikki mitä jokainen tästä ajatteli; ja kerran aloittaessaan hän valtaisi maailman väkirynnäköllä.

Laivasta maihin astuttuaan hän porhalsi ylös katua nopsajalkaisena kuin poro, huudellen tervehdyksiä joka taholle. Tuiskuna tupsahtaen hallitustaloon hän syleili äitiään yhä uudelleen ja uudelleen viiden minuutin ajan, ja puheli niin hätäisesti, ett'ei tämä saanut selvääkään kaikesta. Tuotapikaa hän lennähti kuvernöörin virkahuoneeseen, suuteli isäänsä kuin lapsuudessaankin, pakisi kymmenen minuuttia, selitti olleensa kirjoittamatta tulostaan yllättääkseen jok'ainoan, virkahti sitten: "täytyypä puikahtaa kummi-isää katsomaan", ja hävisi kuin huhtikuun auringon säde, jättäen ilman huoneessa täräjämään kuin kynttilänhaarukat, ja vanhukset hymyilemään toisilleen iloisessa hämmästyksessään.

"Hm! Oskar oli aina mestari yllätyksiin", huomautti kuvernööri, painoi hatun päähänsä ja seurasi häntä.

Johtajan asuntoon saapuessaan tapasi Oskar ensin täti Margretin, ja kietoen kätensä hänen kaulaansa piteli tätiä niin kauan, että tämän täytyi henkeään vetääkseen ja kiharoitaan varjellakseen torjua hänet nyrkeillään. Ja sitten hänen edessään seisoi Thora, yllään nauhoitettu pinkoliivi, päässä hilkka, kaulus alaskäännettynä, hiukset palmikoituina — syrjin katsoen häneen lempeillä sinisilmillään, hymyilyn paljastaessa lumivalkeat hammasrivit. Hän oli Oskarista ihastuttavan yksinkertainen; hän tarttui tytön molempiin käsiin ja niin he seisoivat tuokion, Thoran punehtuessa yhä tummemmin ja yritellessä irtautua.

"Onko mahdollista?" kummasteli Oskar. "Tämäkö on Thora! Lapsina ollessamme hän suuteli minua, mutta nyt —"

"Nyt hän on menossa naimisiin, Oskar. Etkö ole sitä kuullut? Thora viettää piakkoin häitään Magnuksen kanssa."

"Sittenpä hän kuuluukin perheeseen ja saan suudella häntä joka tapauksessa", sanoi Oskar.

Thora pääsi vihdoin pakoon, kun johtaja astui sisälle ja Oskarin täytyi pyöriä ympäri kuin hyrrä, jotta kummi-isä näkisi, mitä muutoksia maailma oli miehessä tehnyt. Hän nauroi nauramistaan, kysellen liikkeestä ja vuodentulosta, ja samoili sitten pitkin taloa, udellen mihin mikin huonekalu oli joutunut.

"Kaikki tuntuu haastavan kotoista kieltään", kertoi hän. "ja kun minulla oli kamarini Oxfordissa, niin kuulin tavallisesti tuon vanhan bornholmilaiskellon raksuttavan yhtä selvästi kuin nyt tässä."

Sitten tuli paikalle kuvernööri ja hänen perässään Anna. Ukkojen tupakoidessa ja täti Margretin emännöidessä syyti Oskar ulkomaan tiedot vilisevää vauhtia, ja kysyi sitten mitä kotona puuhattiin. Mainittiin Magnuksen aatteista, mutta ne eivät olleet hänen mieleensä.

"Islanti ei ole enää Islanti, jos sen teette pikku Amerikaksi. Tämä maa on laulun ja sadun, tulen, pakkasen ja tulivuoren, jäätikön sekä patriarkkaalisten hallitus- ja kauppamuotojen maa."

"Oikeassa on Oskar", sanoi johtaja. "Säilyköön vanha järjestys, niin se on."

Ja Oskarin ammahdettua tiehensä kuin meteori huomautti johtaja: "Tuo nuori mies vähensi viisitoista vuotta iästäni. Täytyy sentään pitää silmällä Magnusta. Hän ei ole mikään hupsu, mutta ei kuitenkaan yletä varpaillaan siihen, missä Oskarilla on kantapäänsä. Oskar on poikaa!"

"Hän on kovin herttainen", huokasi täti Margret, kiharoitaan kohennellen.

Thora tuskin tiesi mitä hänestä ajatella; hyvin apealle mielelle vain oli Oskar hänet jättänyt. Sinä iltana makuulle mennessään hän ei voinut olla ajattelematta Magnusta ja epäsuotuisasti vertaamatta häntä veljeen ja muistelematta pikku seikkoja, kuten hänen käsiään ja kynsiään sekä parransängen toisin paikoin poskille jättämiä täpliä.

Seuraavana päivänä jakoi Oskar Englannista tuomansa lahjat — Annalle kaulakoristeen, jossa oli sija Oskarin kuvalle, täti Margretille rintaneulan, Thoralle hopeasolkisen vyön, ja jotakin melkein jokaiselle. Hänen epäitsekäs sydämensä sai yleistä ylistelyä osakseen, eikä kukaan sinä hetkenä muistanut, että kuvernööri oli kaiken maksanut.

Ehtoopäivällä hän jälleen tuli johtajan luo, puhellakseen tunnin ajan Thoralle ja täti Margretille Lontoosta ja sen loistavista nähtävistä. "Sinun täytyy ne vielä itse nähdä, Thora", hän sanoi. "Mutta tokkopa vanha Magnus sentäänkään eläissään jättää Islantia, tapahtukoon mitä tahansa."

Thora oli alakuloisempi kuin konsanaan käydessään levolle toisena iltana. Hän ajatteli millaisen eron tekikään mieheen "purjehtiminen", ja millaista ihmeellistä elämää viettäisi se tyttö, joka Oskarin saisi. Hän silmäili uutta vyötään kuvastimessa, ja hänen asettuessaan sievään asentoon ihailemaan koristeltuja vyötäreitään niuhahti Päistärikkö tallissa, ja silloin hän tunsi olevansa viheliäinen ja häpeilikin hiukan.

Oskar tuli seuraavanakin päivänä, ja täti Margretin ollessa kaupungilla jossakin armeliaisuudentyössä hän istui Thoran kanssa yksinään pilkkopimeään asti, kuvaillen Englannin teattereissa näkemiään näytelmiä. Niissä oli hyvä joukko rakkautta, ja muuan esitti tyttöä, joka oli vallannut kahden veljeksen sydämen. Tytön isä oli naittanut hänet vanhemmalle, vielä lapsena, mutta heti sydämensä herättyä rakasti hän nuorempaa veljeä ja aviomies surmasi molemmat. Thora itki noita kahta lasta, jotka kykenemättään koettivat pysyä uskollisina. Sinä yönä hän uneksi olevansa Francesca, Oskar oli Paolo ja Magnus Giovanni. Uni oli tuskainen, mutta herääminen vieläkin ankeampi.

Oskar saapui taasenkin huomenissa ja soitteli useita satuaiheista sepittelemiään lauluja. Thora ei mielestään ollut milloinkaan kuullut sellaista soittoa eikä parhaalla tahdollaankaan kyennyt pidättämään naurahdusta, kun ajatteli Magnuksen huiluesityksiä. "Varmasti tulee hänestä suuri säveltäjä", sanoi hän Oskarin mentyä.

"Ehkä niin, mutta kukaan ei elä kunniasta", hymähti täti Margret.

Thora oli oppinut odottamaan Oskaria joka päiväksi, ja seuraavalla kerralla Oskar houkutteli hänet soittamaan kitaraa. Thora soitti muutamia islantilaisia lempilauluja ja lauloi ne suloisella äänellä. Hän oli kuin lumen alla kasvanut kukka, avaamassa umppujaan auringolle.

"Saapa nähdä kenet Oskar naipi?" virkahti hän, ja täti Margret vastasi:

"Jonkun englantilaisen neitokaisen, jolla on viljalti tämän maailman tavaraa eikä rahtuakaan tulevaisen." Ja silloin tunsi Thora vihlovaa kipua rinnassaan.

Eräänä päivänä tuli Oskarilta kirjelmä: "Ihana aamu! Mitä arvelisit muutaman tunnin purjehduksesta vuonolla? Tulen heti luoksenne."

He ottivat johtajan omistaman veneen ja käänsivät keulan Engeytä, kymmenen tuhannen haahkan asumaa saarta, kohti. Molemmat soutivat laiturista lähdettäessä, jotta vesi vaahtosi airojen tiessä, mutta heti näkyvistä ja kuuluvista päästyään he meloivat hiljalleen ja ajelehtivat aaltojen mukana. Meri ja taivas olivat siniset ja tyvenet kuin kaksi toisiaan heijastelevaa kuvastinta vastakkain, ja vene kuin suuri mehiläinen hymisemässä niiden välillä.

Oskar oli kuin pieni poika. Hän nauroi ja haasteli herkeämättä, jutellen kaskuja lapsuuden päiviltä. Hän ei muistaakseen ollut kovinkaan ritarillinen silloin, mutta kun Thora oikein surkeasti rukoili, niin oli hänellä tapana antaa Thoran istua kelkassaan ja he pyrähtivät ritisevää hankea alas. Oli heillä suutahtumisiakin noina aikoina, ja ihmisillä oli sananpartena: "Lasten riidasta sukeutuu monasti avioliitto." Olipa viisasta väkeä sekin!

He laskivat maihin Engeyssä ja samoilivat saaren ristiin rastiin haahkoja hakien, mutta kaikki linnut olivat tipotiessään eikä niiden tyhjissä pesissä ollut muuta jäljellä kuin joitakuita haalistuneita munia, nekin pahenneita.

"Olemme tulleet tänne liian myöhään", sanoi Oskar.

"Emmekö olekin tulleet tänne liian myöhään, Thora?" hän sanoi taasen kumartuen syrjin katsomaan häntä kasvoihin. Ja Thora, joka oli hyräillyt laulunsäveltä, sävähti äkkiä tulipunaiseksi. Heidän silmänsä säteilivät, ja he vavahtelivat kiihdyksissään.

"Jospahan voisimmekin jälleen olla lapsia!" äännähti Oskar. "Etkö sinäkin sitä soisi, Thora?"

Ennenkuin huomasikaan Thora vastasi: "Kyllä", mutta kääntyi sitten hämmentyneenä takaisin veneelle, joka oli talven pakkasissa halkeillut kapeiksi kouruiksi, ja Oskar sanoi:

"Emme voi molemmat astua samaa kourua, tiedäthän."

"Voithan ottaa minut kiinni", vastasi Thora ja juoksi nauraen pois.

Oskar syöksähti perässä ja sieppasi häntä vyöstä, ja silloin Thora kävi vakavaksi. Hetkisen kuluttua hän peitti käsin kasvonsa ja alkoi nyyhkyttää.

"Olenko loukannut sinua?" kysyi Oskar.

"Et, et! Ei se mitään ole. Minä olen tyhmä! Otapa taas kiinni!" sanoi Thora, ja temmaten Oskarilta lakin päästä hän kiiti kourujen yli ja oli hypännyt takaisin veneeseen, ennen kuin toinen saavutti.

Heidän kotiin tultuaan täti Margret kylmäkiskoisen ja miettivän näköisenä antoi Oskarille kirjeen, jonka hänen äitinsä oli jättänyt odottamaan. Se oli Magnukselta ja kuului seuraavasti:

"Rakas Oskar. — Ilokseni olen kuullut sinun palanneen kotiin, ja soisin olleeni siellä toivottamassa sinua tervetulleeksi. Tulit oikeaan aikaan, sillä kaiketikin olet kuullut, miten hyvin minun on käynyt Thoraan nähden. Kesti kauan, kunnes sain tarttuneeksi onneeni, hän kun oli tuollainen suruton pikku tyttönen ja kun tuntui niin itsekkäältä riistää hänet isänsä kotoa, missä kaikki ovat häneen niin sydämestään kiintyneitä. Mutta nyt hänet saatuani tunnen uutta voimaa ja teen kolmen työn. On niin auvo ollakseni, ettei mikään tunnu vastukselliselta, ja olen kuin alasin, joka suuttumatta sietää raskaimmankin iskun. Mutta hartaasti haluaisin nähdä sinua, ja kirjoitankin kysyäkseni, etkö tulisi lampaiden korjuuseen ja toisi Thoraa muassasi. Täytyypä jo lopettaa, kun olemme leirillä vuoristossa ja kirjeelleni tulee aika kiire, joutua sinulle ajoissa. — Rakastava veljesi Magnus Stephensson."

Oskar luki kirjeen ääneen, eikä Thora lopulta enää voinut selvästi nähdä häntä usmalta, joka väikkyi silmien edessä — kuin viluinen huurupilvi, joka laskeikse laaksoon selkeänä talvipäivänä ja kätkee kimaltelevat hankitasangot. Mutta tovin kuluttua Oskar naurahti hermostuneesti:

"Lähtekäämme kaikin mokomin. Toimitan Päistärikön tänne satuloituna kello viideltä aamulla."