Читать книгу Tuhlaajapoika - Hall Sir Caine - Страница 22

Sisällysluettelo

Thora jo tiesi, ja suuri sydän tuossa pikku rinnassa oli pakahtumaisillaan. Hän oli alkanut ajatella, että hänelle itselleen nyt käy samoin kuin Magnukselle Oskarin tultua — Oskar alkoi rakastua Helgaan, ja hän, kuten Magnus, jäädä yksikseen.

Tähän epäilykseen hän ei kuitenkaan voinut taipua ankaratta taistelutta, ja herttaisen sydämen ensimmäisenä otteluna oli vihollisen puolustus: Oskar oli paljon, paljon uhrannut, suostuessaan naimaan hänet; ei ollut ihme jos hän toisinaan hiukan olikin katumapäällä. Sitä hän vihjaili täti Margretillekin eräänä tuollaisena pitkänä tovina, minkä he saivat olla kahden kesken kotona.

"Eikö sinustakin Oskar ollut hyvin uhrautuvainen, allekirjoittaessaan tuon sopimuksen?"

"Uhrautuvainen? Mitäpä uhrauksia tarvitaan kirjoittautumaan suuren omaisuuden saajaksi", tuumi täti Margret.

"Mutta hänenhän täytyi ottaa liike haltuunsa."

"Totta kyllä — Islannin paras liike."

"Helga näyttää arvelevan, että se on hiukan ala-arvoinen Oskarille, täti Margret."

"Se on kyllin hyvä Helgan isälle, ja hän sen pani pystyyn. Eikähän Oskarilla sitä paitsi ollut mitään muutakaan, ja rumakin jäärä on ruokaa nälkäiselle."

"Mutta soitannollisia lahjoja oli hänellä, täti, ja Helga pitää niitä suuren arvoisina."

"Vai pitää? Ei tarvitse alastomain kulkea toisten vaatteita paikkaamassa. Oskarin soittelu ei olisi hänelle kolikkoakaan tuottanut, ja mitä taas kunniaan tulee, niin olisiko hän varattomana päässyt suurkäräjille ja kaikkeen muuhun hyvään?"

"Et siis luule Oskarin menettäneen paljoa mennessään sopimukseen?"

"No vielä mitä! Kenties onkin kenkä toisessa jalassa, jos tietää tahdot."

Thora oli taas monet päivät onnellinen tämän puhelun perästä. Oskarin ja Helgan soitellessa Wagneriaan hän hyöri kotoisissa puuhissaan pikku laulelmiaan hyräillen. Hän haaveili niitä aikoja, jolloin valtiopäivät aloittaisivat istuntonsa — kukaties Oskar politiikkaan heittäytyessään kohoaisi puhemieheksi, jopa kuvernööriksikin, ja kaikki johtuisi siitä, että Oskar nai hänet.

Mutta tukalaa oli istuskella tuntikausia huoneessa, missä toiset tuskin huomasivat hänen läsnäoloaan, ja vaikka Thora yritti salata tuskaansa, jottei Oskar olisi häpeissään, niin kävi hänen mielensä joskus katkeraksi Helgaa kohtaan ja pyrki purkautumaan. Häntä pidätteli vain suloinen, lohdullinen epäilys, jota hän vaaliskeli sydämensä sisimmässä sopessa — nimittäin että oli lopultakin erehtynyt ja ettei Oskar todenperään välittänyt Helgasta.

"Täti", sanoi hän, "eikö mustasukkaisuus mielestäsi ole typerää?"

"Miten sattuu, Thora."

"Jos vaimo esimerkiksi luulottelee miehensä osoittavan liiallista huomaavaisuutta toiselle naiselle — niin etkö pidä mustasukkaisuutta siinä typeränä?"

"Typerä hän on, jos ilmaisee mielentilansa, tyttöseni. Pistoa ei vältetä puremalla käärmeeltä pää, ja jos vaimo miehelleen näyttäytyy mustasukkaiseksi, niin hän tekee juuri, mitä toinen nainen on tahtonutkin."

"Hänen siis tulisi pysyä hievahtamatta ja hiiskumatta?"

"Niin tietysti. Jos mies tahtoo karata hänen luotaan, niin parempi on, että mokoma saa tahtonsa tapahtumaan, ja jollei karkaa, niin hän on sitä enemmän häpeissään luullessaan, ettei vaimo tiedä."

"Tarkoitat, että jos mies joutuu vain hetkellisen lumouksen valtaan —"

"Ihan sitä! Lumoutuminen kelpaa pikku keimailuun, mutta se on kuin kirkas metalli — mustuu kosteassa komerossa piankin. Kultaa sitä sellaisiin paikkoihin tarvitaan, rakkaani."

"Toisin sanoen, hyvä täti, rakkaus on avioliitossa kaikki kaikessa?"

"Niin on, totta tosiaan — tuskaannuksineen ja pettymyksineen, lapsineen ja sairasteluineen ja kaikkineen. Ja kun on naiminen edessä, silloinpa typerinkin mies sen oivaltaa, Jumalan kiitos."

"Sinähän tunnet hyvin miehet, täti kulta — kumma kun et itse ole mennyt naimisiin."

"Siksipä juuri, tyttöseni!"

Nyt oli Thoran taas helpompi verhota tuskiansa hymyilyillä. Hän kuvitteli mielessään sitä aikaa, jolloin hänen rakkautensa sukeutuisi Oskarin koko maailmaksi. Sielunsa salakomeroissa hän ajatteli niitä päiviä, jolloin tulisi lapsia ja kenties sairauttakin, ja he vetäytyisivät kiinni — lujasti kiinni toisiinsa sen johdosta, että elämän raskaat pilvet kaartelivat heidän taivaallaan. Thora ei mielestään ollut kaunis, hän oli vain yksinkertainen ja halpa pikku olento, hän ei olisi Oskaria ansainnut ja oli monessa pikku kohdassa rakastettunsa alapuolella, mutta oi, hänen rakkautensa oli ihmeellinen! Mikään maailmassa ei ollut niin ihmeellistä kuin hänen rakkautensa. Se saisi aikaan suuria, se oli kuolemaa lujempi, se pysyisi Oskarin tukena loppuun asti.

Mutta sittenkin oli hänen työlästä vaieten kestää haavojaan, ja kun Oskar ja Helga läksivät tuomiokirkkoon, hänet kotiin jättäen, niin hän itsekseen selitti olevansa liian oppimaton Oskarin vaimoksi, ja kaikki suloisen rakkauden sankaruus luhistui.

"Eikö olekin Helga etevä, täti Margret?"

Täti nosti katseensa kutimestaan ja pilkisti kysyjään lasiensa takaa.

"Eteväkö? — tyttö, joka ei osaa parsia sukkaa eikä panna perunapataa tulelle!"

"Mutta tiedäthän, kuinka hän osaa puhua, täti."

"Osaa papukaijakin, tyttöseni, ja harvoin säästelee korppikaan ääntänsä."

"Mutta mieshän tietysti tahtoo vaimoaan toverikseen, täti — juttelemaan kanssaan niistä asioista, joita harrastaa, ja ehkä arvostelemaan työtänsäkin."

"Tahtooko? No jos tahtonee — mutta hassahtaneeksi tuomitsen sen miespahan, joka mieluummin nai arvostelijan kuin hyvän taloudenhoitajan."

Siitä pitäen oli Thoralla aina tee valmiina Oskarin ja Helgan palatessa tuomiokirkosta, ja jos hänen sydämensä värähtelikin, niin hän koetti kumminkin olla varuillaan, ettei Oskar milloinkaan näkisi kyyneltä hänen silmässään. Mutta monestikin, tuntiessaan olevansa kannaksena noiden kahden välillä, heidät yhdessä ja kuitenkin erillään pitäen, hänen tahtonsa pingoittunut jousi hölleni ja hän oli tykkänään lannistua. Päivä päivältä hän odotti Oskarin sydämen puhuvan hänelle, ja kun se ei sanoiksi saanut, niin hänen täytyi uskoa Helgan kauneuden olevan estämässä.

"Eikö Helga ole kaunis, täti Margret?"

"Saattaa olla", vastasi täti.

"Sinä tiedät sen, täti. Tiedäthän hänet Islannin kauneimmaksi tytöksi."

"Ehkä — ja ehkä en."

"Sellaisesta kauneudesta on suurta etua — saat jokaisen ja kaiken valtaansa. Jos tyttö vain on tarpeeksi kaunis, niin kaikki miehet matelevat hänen jaloissaan."

"Moisia ventoselkäisiä temppuilijoita ei ole kovinkaan kosolta näillä mailla. Ei, ei, kauneus ei ole kaikki, Thora, ja se on meidän toisten onni."

Puna alkoi nousta Thoran hiusmartoon asti, ja tämän hätälipun osuessa silmiinsä täti Margret jatkoi:

"Mutta hienoista höyhenistä upeat linnut, — ja tiedän, että muutamat islantilaispukuiset saisivat Helgan näyttämään vähäiseltä, jos hänen tanskalaisiin hepsuihinsa itsensä pynttäisivät."

Thoran punastuneet kasvot alkoivat säihkyä kuin auringonnousu.

"Mutta mitä hyötyä siitä olisi? Kauneus on silmänmakeaa, mutta ei vatsantäytettä."

"Täti Margret, miten voit sanoa noin rumasti!"

"Rumastiko? Puhunpahan ainakin suoraan suuni puhtaaksi samalla.

Miksikäs vaskea kullalla tinattaisiin, kultaseni!"

Tämä keskustelu sai Thoran paremmin malttamaan mielensä, hänen ja Helgan erilaisuus kun näytti pienemmältä. Hän päätti pukeutua englantilaiseen kuosiin, jottei Oskar näkisi niin suurta eroa.

Hänellä oli säästöjä — isänsä antamia pukuvaroja. Määräraha ei ollut suuri, mutta edellisinä vuosina oli siitä liiennyt suurin osa poiskin, ja tänä vuonna hän oli aikonut ostaa sadetakin merimies Hansille, joka oli menettämässä viimeisenkin arvonsa tunnon ja hyristeli talvisäällä ilman alustakkiakin. Mutta nytpä päättikin hän olla itsekäs, tuhlata rahansa omiin tarpeisiinsa, ja se oli ihan oikein, koska hän Oskarin vuoksi niin teki.

Homman täytyi pysyä salaisuutena, suurena salaisuutena, ollakseen kaikille yllätyksenä — puoli taistelua kun oli jo siten voitettavissa. Hän osti postiosoituksen säästöillään ja tilasi Edinburgista sellaisen puvun, kuin oli muutamassa muoti-ilmoituksessa nähnyt kuvattuna.

Puku saapui eräällä rahtilaivalla, ja Thora oli kuin lapsi salamyhkäisessä ilossaan, salavihkaa kuljettaessaan ison pahvilaatikon yläkertaan kamariinsa, ja johtajan ja täti Margretin uteliaisiin kyselyihin verukkelehtiessaan selittämättömillä pikku nyökkäyksillä ja välttelyillä.

Oli pakastanut, ja iltapäivällä Oskar pistäysi ehdottamaan, että mentäisiin kävelylle järvenrantaan ja koeteltaisiin, joko jää kannatti luistella. Helga suostui halukkaasti, mutta Thora kieltäytyi — hänellä oli hiukan tehtävää, tärkeääkin; saisivatpa palatessaan nähdä.

Heti kun Oskar ja Helga olivat lähteneet ja tätä Margret luvannut kiehauttaa teeveden, niin Thora hiipi ylös kamariinsa, lukitsi oven, avasi laatikon ja otti esille uudet pukimet, joiden oli aikaansaatava ihmeellinen muutos. Ne olivat viehättävät, ne olivat kuin taikamaailman haaveita, suloisempia kuin mikään mitä Helgalla oli — sininen voile-puku, silkkivyötärys, kirjailtu olkakaista. Laskoshame oli kuin auringonhohde Heklalla kesäisen sadekuuron jälkeen, ja röijyn silkki kimmelsi kauniina kuin jäätikön pinta, jossa ilmakuplat kuultavat kiiltävän kuorensa alta.