Читать книгу Tuhlaajapoika - Hall Sir Caine - Страница 5

Sisällysluettelo

Oskar Stephenssonin isä — islantilaisen isännimensä mukaan Stephen Magnusson — oli jo kolmattakymmentä vuotta Islannin kenraalikuvernöörinä. Hän oli järkähtämättömän tunnollinen ja lujaluontoinen, julkisessa toiminnassaan uuras ja lahjomaton, yksityiselämältään nuhteeton. Arvokkuus ja ylpeys olivat hänen luonteensa pääpiirteitä.

Thora Nielsenin isä, Oskar Nielsen, jota yleensä nimitettiin johtaja Nielseniksi (syntyisin Islannista, mutta tanskalaista sukuperää), oli maan suurin kauppias ja pääkaupungin varakkaimpia asukkaita. Hänen liiketapojaan oli useastikin arvosteltu ja kotoisista oloistaan juorueltu. Väsymättömällä ahertelullaan hän keräsi omaisuutta melkein ahneuteen asti säästeliäänä.

Nämä kaksi olivat olleet elinaikaisia ystävyksiä. Liitto ei perustunut mihinkään onttoon kauppakumppanuuteen, mutta yhteinen harrastus sitä kuitenkin oli lujittanut, ja sananparreksi tuli, että ennen sitä kumoutuisi perustuslakikin. Tuollaiset pysyväiset tositoveruudet ovat nuoria viisikymmenvuotiaina ja alituiseen nuortuvat vanhetessaan, mistä syystä ei uusista ystävyyksistä milloinkaan ole vanhojen sijalle. Puoli sanaa riitti lauseeksi, puoli katsetta herätti naurun. Ystävyys oli heidän menneisyytensä kirjoittamaton historia, kuolleiden muistojen ja aatteiden elävä aikakirja. Se alkoi poikuusvuosina, eikä sitä onnen vaihteluissa ollut pieninkään pilvenlonka pimittänyt. Mutta ihmiset sanoivatkin, että jos Stephen Magnussonin ja Oskar Nielsenin välit milloinkaan rikkoutuisivat, niin heistä tulisi mitä katkerimmat vihamiehet.

Poikina he yhdessä kävivät kimnaasin ja pääsivät kahden muun islantilaisen ylioppilaan kanssa apurahalla Kööpenhaminan yliopistoon. Siihen aikaan ei ylioppilaselämä ollut tyydyttävän säännöllistä, mutta kolme läpäisi pahemmitta vaurioitta, neljännen joutuessa kompastukseen, joka kenties oli tämän kertomuksen alkujuurena.

Eron tullessa yksi noista neljästä läksi Oxfordiin kirjastonapulaiseksi ja pääsi yliopistoon luennoitsijaksi. Toinen antausi kirjuriksi lontoolaiseen pankkiin ja yleni pankinjohtajaksi. Muut kaksi pysyivät uskollisina kansallisuudelleen; Stephen Magnusson palasi Islantiin asianajajaksi, mutta Oskar Nielsen viipyi vielä Tanskassa kauppaoloihin perehtymässä.

Vuosikymmenessä olivat ystävykset nopeasti edistyneet. Stephen oli kohonnut asianajajasta asessoriksi, asessorista varakuvernööriksi ja varakuvernööristä kenraalikuvernööriksi, sill'aikaa kun Nielsen oli jälleen asettunut Islantiin ensinnä kööpenhaminalaisen kauppahuoneen haaraliikkeen johtajana ja sittemmin omintakeisena kauppiaana. Naimisiin olivat menneet molemmat. Kuvernööri oli nainut Grimin tyttären ja ainoan lapsen; isällä oli Thingvellirissä maatila, maan suurimpia. Johtaja oli kaikkien kummaksi nainut ennen kotiintuloaan, ja hänen vaimonsa tiedettiin vain olevan tanskalaisen ja tulleen Kööpenhaminasta. Mutta kierittely harvoin hukkuu tolaltaan pimeässäkään, ja kuiskailtiin johtajan vaimon olleen kevyenlainen pikku näyttelijätär, jonka hän oli siepannut ylioppilasaikoinaan ja pakosta nainut.

Vaimostaan oli kuvernöörillä kaksi poikaa. Ensimmäinen kastettiin vaarin mukaan Magnukseksi, mutta jälkimmäiselle pantiin nimeksi Oskar, kuvernöörin ystävän kunniaksi, joka oli saapunut maahan parahiksi ollakseen ristiäisissä kummina. Johtajalla taasen oli kaksi tytärtä. Vanhemman he toivat sylilapsena Islantiin, ja johtaja oli äitinsä muistoksi nimittänyt hänet Thoraksi. Toisen, joka syntyi pian jälkeenpäin, hän olisi ystävänsä vaimon mukaan kastattanut Annaksi, mutta hänen oma vaimonsa pani vastaan, ja lapsesta tuli äitinsä kaima, Helga. Ei ollut lasten iässä monenkaan vuoden ero, mutta Magnus oli vangin ja Helga nuorin, Oskar ja Thora taas likipitäen yhdenikäiset.

Ystävysten vaimot olisivat tuskin voineet olla erilaisempia. Anna oli vaatimaton näöltään, pukeutumisessaan ja tavoissaan. Käytännöllisissä asioissa hän oli islantilaisen vaimon perikuva, toimelias, säästävä ja taloudenhoidossa taitava. Vaikka kenraalikuvernöörin asema oli koko korkea, ei se suinkaan ylellisiä tuloja tuottanut, ja Anna sovitteli purjeensa puolisonsa laivan kantavuuden mukaan. Hän oli järkevä, vaikk'ei suurtakaan koulusivistystä saanut, ja viisas, joskaan, ei valistunut, ja hallitsi kuvernööriä kuuliaisuudellaan. Stephen havaitsi vaimonsa taatuimmaksi huoneenhaltijakseen ja uskollisimmaksi neuvonantajakseen ja kunnioitti hänen vaistoaan äärettömästi, joskaan ei hänen älyään paljon arvoisena pitänyt. Kahden vaiheilla ollessaan hän aina tiedusti vaimonsa mieltä, ja tämän esittäessä, miten oli meneteltävä hän istui tarkkaavaisena kuunnellen, mutta nousi tuoliltaan ja pakeni toisen käydessä syitään selittelemään.

Johtajan vaimo oli ilmeisen komea, oikukas ja turhamainen, ja käyttäytyi Islantiin tultuaan kuin suorastaan antaakseen tukea nimeensä liittyneille kulkupuheille. Hän pukeutui ylellisesti, oli toimeton kodissaan ja tavoiltaan rauhaton sekä kaipaili kaikkea romanttista. Ennen pitkää hän alkoi nyrpeillä ympäristönsä yksitoikkoisuutta ja ikävyyttä. Keveäluontoinen vaimo tekee miehen mielen raskaaksi, ja johtaja, joka ei silloin ollut varoissaan, tuli tajunneeksi tanskalaisen kaunottarensa naidessaan ostaneensa tavaran, joka jätti hänen taloutensa hunningolle, ja äidin, joka vähät välitti hänen lapsistaan.

Lapset ne ensimmäisinä saivat tuntea äitinsä Islannin oloihin kohdistuvaa haluttomuutta. Hallitustalossa oli aina lämmintä ja hauskaa, aina jokin iloinen juhla tekeillä — Magnuksen ensimmäinen koululoma tahi Oskarin viime syntymäpäivä — kun taas Nielsenien hiljaisessa ja yleensä koleassa kodissa ei mitään loma-aikoja eikä syntymäpäiviä vietetty. Mutta herkkä on äidin korva; kuvernöörin ja johtajan perheiden välille auenneen juovan yli Anna kuuli pikku tyttöjen sydämet ja keksi juonia niiden tavoittamiseksi. Johtajan vaimo ei ollut vähääkään ikävällä mielin päästessään väsyttäviltä holhoteiltaan rauhassa ahmimaan mannermaan sanomalehtien kiihoitusjuttuja ja ranskalaisia romaaneja. Ja niinpä viettivät Thora ja Helga puolet lapsuudenpäiviään Annan seurassa, ja heidän koko elämänsä iän hän oli se äidin kuva, joka nousi muistiin lapsuuden ja nuoruuden etäällä siintäviä vuorenhuippuja tähystellessä. Kultaisiapa aikoja viettivät nuo neljä lapsukaista yhtenä pesueena Annan siipien suojassa! Heidän pieninä ollessaan oli hallitustalo kuin laululintujen pesä, ja jos se jonakin kertana enemmän muistuttikin apinahäkkiä, niin eloisa ja onnea tulvillaan se oli aina. Säästäen vain kuvernöörin virkahuonetta he anastivat haltuunsa koko rakennuksen, keittiönkin, sillä niihin aikoihin oli kuvernöörilläkin vain yksi palvelija ja tämä piti heistä yhtä hellästi kuin emäntäkin. Kesäisin he huimina juoksentelivat kotitanhuilla ja talvet teuhasivat talon joka sopessa. Anna lellitteli pilalle koko parven, sillä hänpä ei vain olisi osannut olla lapsille ärtyinen. Jouluna ja uutenavuotena hän oli apuna heidän meluavissa puuhissaan, kun keitettiin karamelleja, joita riemastuneessa naurun rähäkässä venyteltiin kierteisiksi puikoiksi, tahi kynttilät kädessä marssittiin kaameana kulkueena ullakolta kellariin asti etsimässä piileksivää vuorenväkeä, pahoja haltiattaria, jotka tulivat hyviä lapsia varastamaan.

Sellaisina juhlapäivinä ja loma-aikoina tulivat kuvernööri ja johtaja pitkiä merenvahapiippujaan poltellen virkahuoneesta keittiön ovelle silmäilemään lapsekasta remua. Ja nähdessään Annan heidän keskessään kuin haltiamaailman kummitätinä, keski-ikäiseksi ja äidilliseksi käyneenä, mutta rakkauden viehkeys vielä kirkastamassa vaatimattomia kasvonpiirteitä, virkahti kuvernööri itsekseen: "Jumala häntä siunatkoon!" Ja johtaja mutisi: "Jumala siunatkoon äidittömiä tyttösiäni!" Ja vanhoilla ystävyksillä oli pää kumarassa, kun he palasivat puhelemaan politiikasta.