Читать книгу Tuhlaajapoika - Hall Sir Caine - Страница 13

Sisällysluettelo

Johtajan luona tuoksahti kaikkialla vastaan miellyttävä leivoksien lemu. Keittiössä seisoivat Thora ja täti Margret jauhoilla sirotellun pöydän takana pehmeää taikinaa vatkaamassa, aamunuttujen edukset vyötäisten kohdalle kasattuina, hihat käärittyinä ja kaulimet kädessä!

"Siinä Magnus viimeinkin!" virkahti täti Margret, "ja kenties hän voi minulle sanoa, miten satuit eilen tulemaani kotiin ilman häntä."

Magnus pani parhaansa, päästäkseen naurulla erooni asiasta. "Se on pitkä juttu, täti hyvä", hän sanoi. "Ei ole hevosenkenkä yhdellä iskulla taottu, ja tahtoisin puhutella Thoraa."

"Mutta älähän pidättele häntä kauan. Jos meidän pitää saada kaikki valmiiksi huomiselle väen paljoudelle, niin täällä riittäisi työtä kymmenellekin."

Magnus astui pieneen vierashuoneeseen, jonka seinällä bornholmilaiskello raksutteli, ja Thora seurasi häntä. Hänellä oli mustat renkaat silmäin alla, ja hänen mielensä oli hermostunut, rauhaton.

"Olen häpeissäni eilisestä", hän virkkoi, "ja pyydän sinua unhottamaan ja antamaan anteeksi."

"En voi myöntää kumpaistakaan", vastasi Magnus, "nimittäin en vielä enkä tarkoittamallasi tavalla."

Thoran silmiin alkoivat kyynelet tulvehtia. "Älä ole minulle kovin ankara, Magnus. Koetan korjata tapahtuneen, eikä se ole helppoa."

"En ole sinulle niin ankara, kuin sinä itsellesi, Thora, ja tulinkin sanomaan sinulle, ettet tekisi itsellesi vääryyttä."

Thora mietti tuokion ja sanoi sitten: "Jos tarkoituksesi on tulla sanomaan, että minun on lopultakin täytettävä lupaukseni, niin oli tuo tarpeetonta, koska aion sen tehdäkin."

"Onko se oikein, Thora?"

"Kenties se ei Oskaria kohtaan ole oikein, tahi itseänikään —"

"En ajattele Oskaria nyt enkä ajattele sinua — ajattelen itseäni — onko se minua kohtaan oikein?"

"Mitä enempää voin tehdä, Magnus? Ei ollut kokonaan minun vikani, että sinulle lupauduin, mutta sitoumukseni annoin ja koetan sen täyttää."

"Olisiko oikein tulla minulle — kun et minusta välitä, niinkuin itse sanoit?"

Thora painoi alas päänsä.

"Eilen sanoit, että tytön tulee miehelle mennessään rakastaa häntä kaikella sydämellään ja sielullaan ja voimallaan. Etkö tekisi väärin ottaessasi minut, jos rakastat jotakuta muuta tuolla tavoin? Sitäkö sinä korjaamiseksi sanot, Thora?"

"Koetin vain tehdä oikein, Magnus; mutta jos vaimoksesi tulla on mielestäsi väärin, niin en milloinkaan mene naimisiin. En milloinkaan!"

"Mitä hyvää on siitä minulle, Thora? Viisi vuotta, kymmenen vuotta, kaksikymmentä vuotta tästä lähtien, mitä hyvää on minulle siitä, että antamasi ja rikkomasi lupauksen tähden elelet yksinäistä elämää jossakin?"

Thora kätki kasvonsa käsiinsä.

"Minkälaiseksi mitättömäksi miehen kuvatukseksi minua arvosteletkaan,

Thora?"

"En aikonut sinua loukata, Magnus. Mutta jollen voi omaksesi tulla enkä naimattomanakaan pysyä, niin mitä on minun tekeminen?"

"Tiedät aivan hyvin mitä sinun on tekeminen, Thora."

Thora paljasti kasvonsa; hänen silmänsä loistivat.

"Tarkoitat, että minun tulee ottaa Oskar?"

"Jos häntä rakastat."

Nuo loistavat silmät olivat hyvin kirkkaat kyynelkylvyssäänkin.

"Rakastatko häntä?"

"Älä sitä kysy, Magnus."

"Mutta minä kysyn, Thora. Minulla on oikeus kysyä. Rakastatko Oskaria?"

"Minä ihailen ja pidän arvossa häntä, Magnus."

"Mutta rakastatko häntä?"

"Kaikki rakastavat Oskaria."

"Rakastatko sinä, Thora?"

"Rakastan", vastasi Thora sävyisästi, ja toviin ei kuulunut huoneessa muuta kuin suuren seinäkellon raksutus.

"No, kun hän rakastaa sinua ja haluaa naida sinut niin on velvollisuutesi mennä hänelle", selitti Magnus.

"Mutta olen antanut sanani sinulle, Magnus."

"Annan sen sinulle takaisin, Thora."

Loistelevat silmät jo vuodattelivat kyyneleitä, mutta rakkauden rynnistäessä Oskarin hyväksi ponnistivat Magnuksen puolesta velvollisuus ja kunnia.

"Mutta olen hänelle ilmoittanut sen mahdottomaksi", virkkoi Thora.

"Hän pyytää sinua toistamiseen, Thora. Tässä on hänen kirjeensä", selitti Magnus.

"Hän antoi sen sinun tuodaksesi?"

"Pyysin sitä."

"Ja tulit puhumaan hänen puolestaan?"

"Tulin yhtä paljon omasta puolestani."

"Olet minulle liian hyväsydäminen, Magnus!"

"Lue kirjeesi", käski Magnus, ja vapisevin käsin avasi Thora kuoren.

Taistelu oli ollut lyhyt, mutta tuima. Magnus oli tähystellyt Thoran kasvojen jokaista elettä. Jos Thoran kiitollisuudessa ja katumuksessa olisi ollut pienintäkään rakkauden vivahdusta häntä kohtaan, niin Magnus olisi tuskassaan tarttunut siihen heikkoon toivoon, että ajan mittaan vielä kaikki korjautuisi; mutta rakkaus Oskaria kohtaan oli loistellut hänen silmissään, puhjennut hänen huuliltaan, ilmaissut itsensä siinä itsepintaisuudessakin, jota hän oli osoittanut aikoessaan mennä Magnukselle, eikä viimeksimainitulla ollut toivon hiventäkään missään.

Thora nosti katseensa kirjeestään ja huudahteli: "Loistavaa! Jaloa! Oi, tämäpä vasta on tosi veljellistä! Oskar ilmoittaa, että luulet voivasi syrjäyttää sopimukseni sekoittamatta asiaan minua taikka luomatta varjoa häneen. Olet liian hyvä — liian ylevä — liian lempeä — kuinka kiittäisinkään sinua?"

"Antamalla minulle Oskarin kirjeen", virkkoi Magnus.

"Mihin sitä tarvitset?"

"Olkoon se taskussani, kun teen huomisen työni. Se on kohtuullistakin — omaa tehtävääni suorittaessani on minulla siten Oskarin kirjallinen vakuutus siitä, että hänkin aikoo täyttää omansa."

"Et esitä sitä Oskarin vahingoksi?"

"Monikin kirveensä hioo sitä käyttämättä", vastasi Magnus.

Thora antoi kirjeen takaisin Magnukselle, joka sen pisti jälleen taskuunsa.

"Nyt sinun täytyy vastata siihen", huomautti Magnus.

"Ei vielä, ei nyt oitis", epäsi Thora.

"Oitis", intti Magnus, otti kynän ja paperia kaapista ja asetti ne hänen eteensä.

Miehen voima sai naisen taipumaan; Thora istuutui pöydän ääreen ja otti kynän käteensä.

"Mutta miksi kirjoittaisin tänään?" hän huokasi. "Miks'en huomenna?"

"Huomispäiväksi ovat naittajaiset aiotut, ja jos minun on mitään tekeminen, niin täytyy minulla kaikesta olla selvät takeet."

"Mutta annahan minun päästä yhden kihloista, ennenkuin lupaudun toiselle, Magnus."

"Jollei Oskar saa vastaustasi tunnin kuluessa, niin hän palaa ensimmäisellä höyrylaivalla Englantiin etkä häntä enää ikinä näe."

"Sanoiko hän niin?"

"Sanoi."

"Särjet vielä sydämeni, Magnus. En tiedä, mitä sinulle sanoa."

"Kirjoita", vaati Magnus.

"En voi. Olet kaikki ajatukseni karkoittanut."

"Kirjoita siis saneluni mukaan: 'Rakas Oskar' —"

"'Rakas Oskar' —"

"'Olen saanut Magnukselta lähettämäsi kirjeen' —"

"'Lähettämäsi kirjeen' —"

"'Ja tunnen kaikkea samaa, mitä sinä sanot' —"

"'Samaa mitä sinä sanot' —"

"'Uskon, että rakastat minua hyvin suuresti etkä koskaan salli minkään tahi kenenkään tulla väliimme' —"

"'Tulla väliimme' —"

"'Magnus on päästänyt minut lupauksestani, kosk'en häntä rakasta' —"

"Täytyykö minun sanoa tuo, Magnus?"

"'Ja koska hän tahtoo saattaa minut onnelliseksi' —"

"En voi, Magnus, en todellakaan voi —"

"Jatka, Thora. 'Sentähden, jos hän saa tyytymään meidän isämme' —"

"'Meidän isämme' —"

"'Niin tulen vaimoksesi, milloin vain tahdot, sillä' —"

"'Sillä' —"

"'Sillä minä rakastan sinua kaikella sydämelläni, sielullani ja voimallani'."

Thora itki päästessään kirjeen loppuun.

"Nimesi alle", johti Magnus, ja toinen piirsi nimensä.

"Osoite", jatkoi hän, ja osoite kirjoitettiin.

"Sulje se", hän jatkoi, ja Thora sulki kirjeen kuoren.

"Anna se nyt minulle", virkkoi Magnus, otti kirjeen pöydältä ja sujautti sen povitaskuunsa.

"Mitä aiot sillä tehdä?" hätääntyi Thora.

"Vien sen perille itse", selitti Magnus.

"Ei, ei!" huusi Thora. "Anna minun pitää sitä edes puoli tuntia — neljännestunti."

"En voi luottaa sinuun, Thora", lausui Magnus ja astui ovelle.

"Anna se takaisin! Anna pois! Anna minulle!"

Häntä pidättääkseen pujotti Thora käsivartensa hänen kaulaansa. Magnus seisoi vapisten syleilyn houkutteleman silmänräpäyksen, siirsi Thoran sitten hellästi syrjään ja pakeni talosta.

Katuja pitkin kiitäessään hän tunsi Thoran pehmeän ihon lämmön vieläkin polttelevan niskaansa ja poskiaan, ja hornanhenki puheli hänen korvaansa: "Olit typerä narri! Seuraavassa hetkessä olisi hänen suloinen ruumiinsa ollut sinun lujassa sylissäsi ja hän olisi ollut ikuisesti sinun."

Hän koetti heittäytyä kuuroksi, mutta ääni houkutteli yhäti: "Hän joutuu vieläkin omaksesi, jos sinussa on puoleksikaan miestä! Pidätä Thoran kirje ja vie Oskarille hänen oma kirjeensä takaisin! Niin tietysti! Parempaa hän ei sinulta ansaitse!"

Magnus asteli vinhasti, mutta ääni vainosi hellittämättä. Se kertoili, kuinka onnellinen hän oli ollut luullessaan Thoran rakkauden omakseen; kuinka hän oli rinta riemua tulvillaan jättänyt tytön mennäkseen vuoristoon; kuinka Oskar oli tultuaan tehnyt kaikesta lopun.

"Pidätä se! Vie hänelle omansa!" hoki ääni; ja Thoran onnen vakuudeksi ja kaikista toiveista parantuakseen hän otti Thoran kirjeen taskustaan ja juoksi se kädessään perille asti.

Oskar ei ollut malttanut odotella makuuhuoneessaan, vaan oli portaiden ylipäässä vastassa. "Toithan sen siis! Hän lähetti minulle vastauksen! Anna tänne!"

"Tuossa", virkahti Magnus.

Mutta vihdoinkin pidellessään Thoran kirjettä hyppysissään Oskar arkaili sitä avata. "Onko asia kunnossa?" hän hätäili.

"Katso itse", vastasi Magnus vaipuessaan kirjoituspöydän ääreen istumaan.

Oskarin lukiessa kirjettä vaihtui hänen kasvojensa ilme pelokkaasta riemuisaksi ja riemuisasta hurmaantuneeksi. Paperista katsettaan hellittämättä hän huudahteli kuin onnellinen lapsi: "Kaikki hyvin! Hän suostuu! Jumala häntä siunatkoon! Luenko sinulle mitä hän lausuu? Mutta enpä sentäänkään! Ei se olisi Thoraa kohtaan kaunista! Mutta asia on niin kunnossa, kuin suinkin voi! Viehättävää kerrassaan! Vielä puhutaankin kasvatuksesta — kukaan koko maailmassa ei olisi voinut esittää asiaa paremmin! Armahin!"

Hän luki kirjeen kahdesti ja pisti taskuunsa; otti sen jälleen esille, luki vielä kerran ja suuteli sitä, itsekkäässä onnessaan unhottaen kenenkään muun olevan saapuvilla.

Magnus istui veljeään tarkaten. Taistelu alkoi olla lopullaan, mutta hän oli vihdoinkin lannistumaisillaan.

"Tuntui kuin olisit viipynyt koko ikuisuuden!" sanoi Oskar. "Ja kuitenkin lienet juossut kiivaasti, koska olet vieläkin kovin hengästyksissäsi. Mutta nyt ei ole muuta tehtävää kuin mitä lupasit huomenna tehdä. Luulet voivasi tehdä sen?"

"Luulen kyllä", vastasi Magnus.

"Sitkeässä kuitenkin on kahden ukon käännyttäminen vastoin heidän vakaisia toiveitaan! Kukaan ei mielellään näe suunnitelmiensa raukeavan ja sopimustensa rikkoutuvan, vaikkapa he pitäisivät minusta miten paljon hyvänsä —"

"Maltahan!" keskeytti Magnus, nousten jaloilleen; hänen ajamattomat kasvonsa olivat äkkiä käyneet tuimiksi ja jäykiksi: "Olemme puhelleet sinusta ja Thorasta, johtajasta ja isäukostamme, mutta vähänpä on minua itseäni mainittu!"

"Älä toki luule, että sinut unhotan", vakuutti Oskar. "En koskaan — eikä Thorakaan — ei koskaan!"

"Peräytyäkseni ja seurauksista vastatakseni olet sinä puolestasi yhteen velvollinen — nimittäin vaitioloon!"

"Luota minuun siinä", lausui Oskar.

"Mitä hyvänsä huomenna sanonkaan tahi teenkään", selitti Magnus, "et saa antaa vihiäkään siitä, että tunnet aikeeni. Lupaatko?"

"Kyllä lupaan!" vastasi Oskar. "Äänettömyys on välttämätöntä Thoran pelastamiseksi hänen isänsä suuttumukselta, ja minä tahdon säästää hänet siitä niinkuin yleensä kaikista suruista."

Magnus oli astunut ovelle, ja silloin Oskar ensi kertaa katsoi häneen.

"Mutta olenpa tunnoton — puhun aina itsestäni!" pahoitteli hän, seuraten veljeään porrassiltamalle. "Kun kaikki on saatu tyydyttävästi järjestetyksi, niin miten käykään sinulle, Magnus?"

"Luoja tiesi!" virkahti Magnus, jalka astuimella. "Jokaisen on sidottava omat haavansa."

"No Jumala sinua siunatkoon kaikessa tapauksessa, veikkoni!" toivotti Oskar, taputtaen Magnusta olalle. Ja sitten hän palasi huoneeseensa vielä kertaalleen lukemaan Thoran kirjettä.