Читать книгу Tuhlaajapoika - Hall Sir Caine - Страница 19

Sisällysluettelo

Määräpäivän aamuna ei "Laurasta" ollut merkkiäkään merellä nähtävänä, mutta sitä odottelikin hetki hetkeltä vain Thora, joka oli noussut varhain ja ennen aamiaista rientänyt alas laiturille. Tuossa pikku maailmassa oli jok'ainoa muu heittäytynyt vaalihommiin, reutoen kuin koirat talutusnuorassa ennen kuin ajo alkaa. Oskar juoksenteli edestakaisin, punaiset nauhat napinlävessä; poneja tuli ja meni suitset nauhoiteltuina, ja kaikkialla kaupungissa liehui punaisia lippuja; mutta epävarmuuden tunnetta ilmeni kuitenkin joka taholla, ja ilmakehä oli kiihkeää jännitystä täynnä.

Päivä valkeni pilvisenä ja paisteettomana; liuskakiven värisellä taivaalla häämötti kelmeä aurinko kuin haalea suulakka vanhalla pergamentilla. Tuntia ennen, kuin vaalisalin ovet avattiin, poikkesi kuvernööri johtajan luokse muka aamukävelyllään ja sanoi:

"Olen epäilevällä päällä tuloksesta, Nielsen, ja huomaan nyt, että Oskar oli huonoin ehdokas, minkä ikinä olisimme voineet asettaa puolestamme. Kenellä vain on jotakin kaunaa kuvernöörille, se äänestää kuvernöörin poikaa vastaan, eivätkä johtajan vihamiehet anna ääntänsä hänen vävypojalleen."

"Noh, tunnen ihmiset, Luoja nähköön", tuumi johtaja. "Herrana, kun jotakin tarvitset — orjana, kun et! Mutta saammepa nähdä, Stephen, saammepa nähdä!"

Kaikessa rauhassa lopetettuaan aamiaisensa asteli johtaja verkalleen konttoriinsa ja käski tuomaan eteensä pääkirjan. Se osoitti, että lähemmä puolet kaupungin äänivaltaisia oli hänelle velassa, muutamat pikkuisen, toiset paljonkin, ja monikin niin suuresti, ettei ollut maksun toivoakaan ilman kovistelua tahi ryöstöä. Hän laaki yhteen koko saatavat, ja summa oli peloittava. "Mutta henki on kallis kuoleman vaaniessa kynnyksellä", ajatteli hän, sytytti pitkän merenvahapiippunsa, pisti nahkakantisen tilikirjan kainaloonsa ja käveli tyynesti vaalipaikalle.

Oskarin komitean puheenjohtajana oli johtajalla oikeus istua äänestyskojussa, mutta hän pyysi ainoastaan saada istuutua ulkopuolelle pöytää, jonka ääreen valitsijat astuivat ääniänsä antamaan. "Matala istuin on usein mukavampi", hän virkkoi, istuutuen kasvot ruununvoutiin ja selkä oveen päin.

Ovet avattiin, ja johtaja laski pääkirjansa polvien varaan ja otti taskustaan paksun sinisen kynän. Kun sitten kukin äänestäjä astui pöydän luo ja hänen nimensä huudettiin ja ääniluettelosta haettiin, nähtiin johtajan selailevan omasta kirjastaan äänestäjän tilin esille pitävän sinistä kynäänsä sen yllä.

"Ketä äänestätte?" kysyi ruununvouti; "Oskar Stephenssonia vai Jon Oddssonia?" ja jos äänestäjä vastasi "Oskar Stephenssonia", niin sivalsi sininen kynä kaksi leveätä viirua koko tilin yli kuin pyyhkäisten sen kokonaan pois; mutta jos vastasi "Jon Oddssonia", niin sen nähtiin vetävän loppusumman alle kaksinkertaisen viivan ikäänkuin merkiten tämän hetimiten perittäväksi.

Vastapuolue oli miehissä kiirehtinyt etunenään, mutta vaikutus ilmeni heti. Rehennellen astui pöydän ääreen äänestäjä, huusi jyrisevällä äänellä nimensä ja sitten (odottaessaan äänioikeutensa vahvistamista ääniluettelosta) huomasi johtajan istuvan matalalla tuolillaan, hänen oma tilinsä edessään, ja siinä silmänräpäyksessä kaiken älyten alkoi ruununvoudille sopertaa "Odd —", pysähtyi, vaappui, mutisi "Stephenssonia" ja hoipersi ulos.

Äänettömänä, tunnin toisensa jälkeen, päivän pitkän istui johtaja toimessaan, kertaakaan vilkaisematta ylös pääkirjastaan ja näköjään vain oikeutensa mukaan valvomassa ruununvoudin äänestyspöytäkirjan tarkkuutta. Täti Margret kävi häntä pyytämässä välipalaa haukkaamaan, mutta hän ei sanonut olevansa nälissään. Kello kolmelta iltapäivällä saapui Thora hyvin kiihdyksissään ilmoittamaan, että "Laura" oli nähty niemenkärjen takana, mutta johtaja käski hänen mennä vain yksinään sisartaan vastaan ja sanomaan, ettei hän arvellut ennen puoltayötä pääsevänsä kotiin.

Tuomiokirkon kellon lyödessä neljä nousi ruununvouti seisaalleen ja määräsi ovet suljettaviksi. Lyhyt talvipäivä oli jo kulunut lopulleen, ja äänten laskemisen käydessä yksitoikkoista tahtiaan hengähtämättömän huoneen hiljaisuudessa, kuin katukivitykselle rapiseva sade — "Stephensson, Stephensson, Oddsson, Stephensson", johtaja astuskeli käytävässä ulkopuolella vedellen haikuja piipustaan tyytyväisenä kuin mies, joka hedelmäsadon aikana käyskentelee puutarhassaan.

Laskemisen päätyttyä käski ruununvouti apulaisensa avaamaan ikkunat, ja silloin ulkosalla hurrailleen ja hoilotelleen väkijoukon kumea humu, joka muistutti aaltojen pirstoumista etäisellä särkällä, yltyi pauhaamaan kuin meren meuru kivikkorantaa vasten. Seuraavassa silmänräpäyksessä pyrki jokainen pudistamaan Oskarin kättä, soittokunta alkoi puhaltaa kadulla, ja ruununvouti astui kuistille.

Sillävälin oli Thora toisenlaisen kiihtymyksen hypähdyttelemänä kiitänyt laiturille Helgaa kohtaamaan. Heti kun "Laura" oli solunut ylös vuonoa ja ankkuroinut lahden poukamaan, hän läksi liikkeelle isänsä valkealla veneellä ja laski laivan viereen. Oli jo pilkkopimeä, mutta laivalla paloi lyhtyjä ja matkustajarivin tummat varjopiirteet kuvastuivat taivasta vasten, heidän nojautuessaan kaidevarusteen yli huutelemaan pikku veneillä vastaan tulleille ystävilleen. Thora piti varmana, että Helgan täytyi olla tuossa joukossa, ja tahtoi huutaa häntä nimeltä, mutta sydän pamppaili niin rajusti, ettei ääni totellut. Vihdoin laskettiin tikkaat alas, Thoran vene kääntyi sitä päin ja hän kiipesi laivan kuvetta ylös. "Helga!"

"Neiti Helga on alhaalla", vastasi ääni pimeästä, ja vaikka Thora tunsikin ankeaa pettymystä siitä, ettei Helga ollut odottamassa, hän juoksi alas portaita salonkiin. Pohjalle päästyään hän taas huusi Helgaa ja siivoojatar selitti:

"Nuori neiti on hytissään."

"Missä?"

"Toisessa vasemmalla."

Yhä yltyvää nolostusta pidätellen, mutta vieläkin hengästyneenä innossaan Thora puikahti hyttiin, ja siellä häntä hätkähdytti yllätys.

Jollakin tavoin oli hän odottanut tapaavansa Helgan pikku tyttösenä, tosin kasvaneena, mutta kumminkin häntä pienempänä. Heidän ensi kohtaustaan unelmoidessaan hän oli kuvitellut kumartuvansa suutelemaan Helgaa ja sitten äidillis-sisarelliseen tapaan kietovansa käsivartensa hänen vyötäreilleen. Mutta se nuori neiti, joka verkalleen astui ulos hytistä huntu kasvoilla ja valkeita hansikkaitaan napitellen, oli paljoa pitempi kuin Thora ja ryhdiltään aimo arvokas ja komea.

"Thora!" sanoi tyttö.

"Siis siinä olet sinä — sinä tosiaankin?" ihmetteli Thora.

"Minä tosiaankin", nauroi Helga, ja hän se sitten kumartui suutelemaan

Thoraa, jonka täytyi nostaa kasvonsa ylös.

Sydän kurkussa silmäili Thora Helgaa uudelleen salongin lampun himmeässä valossa ja tunsi olevansa pieni ja vähäpätöinen. Helga oli kaunis — kasvonpiirteet hienot, silmät suuret, harmaat ja hipiä puhdas ja tumma, ja Thora aleni mielestään mitättömän ja jokapäiväisen näköiseksi. Helga oli muodikkaasti puettu tanskalaiseen tapaan, kaulalla ja povella hienoisia silkkiripsuja, jotka loivat viehätystä viehättävään naiseen, ja Thora oletti esiintymisensä noloksi ja moukkamaiseksi islantilaisessa hilkassaan ja kankeassa samettikauhtanassaan.

"Oletko tullut yksinäsi?" kysyi Helga.

"Ypö yksinäni", vastasi Thora.

"Eikö isä ole tullut kanssasi? Taikka täti Margret? Taikka tuo ihmeellinen Oskar? Eikö täällä ole ketään muuta vastassa kuin sinä?"

"Ei muita kuin minä", vakuutti Thora, ja sitten hän masennuksissaan kertoi johtajan sanoman ja vaalihommat.

"Siitä siis remu soittokunnalla, jota kuulimme vuonoa tullessamme?" sanoi Helga, ja ensi hetkellä ajatteli Thora, että Helga ehkä oli toivonut sen raiutelleen hänen tulonsa kunniaksi, mutta häpesi heti jälkeenpäin hupsuuttaan.

"No, voimmepa lähteä siis", tuumi Helga ja kohosi ylös portaita, jättäen Thoran seuraamaan perässään. Kaikki oli niin poikkeavaa Thoran odotuksista — niin peräti toista — että häntä väkisinkin halutti syöksähtää johonkin soppeen piiloon itkemään.

Mutta veneessä maihin mentäessä hän istui Helgan vieressä peräsimessä, ja siellä hän valojen hälvettyä ja tarvitsematta arastella Helgan muodikkuutta ja kauneutta sujautti käsivartensa sisarensa uumille, niinkuin oli aina aikonut, ja sen jälkeen he tulivat paremmin toimeen.

Veneen tölmätessä laituriin oli pimeässä aika hoilotusta ja mylläkkää; Thora oli hermostunut ja hädissään, mutta Helga pysyi tyynenä, näyttäen huvitetultakin.

"Kaiketikaan ei tässä siunatussa maassa vielä ole vaunuja?" virkahti hän.

"Ei, mutta toin Päistärikön viemään sinua kotiin", vastasi Thora.

"Ja miten sinä pääset?"

"Jalkaisinhan minä — pidän kävelystä."

Laiturin reunakadulla tunkeili väkeä, joka vaalipaikan ulkopuolella odotteli äänestyksen tuloksen julistamista, ja tyttöjen saapuessa tungokseen, jossa pidettiin hyvänsävyistä, mutta äänekästä rähäkkää, heidän oli vaikea päästä eteenpäin, kunnes muuan roteva jättiläinen astui heidän tielleen ja pyyhkäisi ihmiset syrjään kuin keilat.

"Siinäpä oli kamalan voimakas mies", sanoi Helga.

"Olisi luultavasti voinut kaataa häränkin."

"Etkö häntä tuntenut, Helga? Hän oli Magnus Stephensson", selitti

Thora.

"Magnus? Miksi ihmeessä hän ei puhutellut meitä!"

He olivat päässeet tungoksen reunoille ja astuivat kadun yli vaalipaikan kohdalla, kun kansanjoukko kajahutti valtavan hurraahuudon, sillä juuri samassa astui ruununvouti kuistille.

"Hän julistaa äänimäärät. Odotammeko?" kysyi Thora.

"Voisihan tuo olla hauskaa", arveli Helga.

Heti kun melu hiljeni, luki ruununvouti numerot. Oskar oli saanut kolme neljännestä äänistä. Taasenkin hurrattiin huikeasti, huudeltiin: "Oskar!" "Oskar!" ja Thora sanoi:

"Oskar tulee nyt vuorostaan esille. Varrommeko sitäkin?"

"Miksikä emme? Lystikästä on häntä katsella", vastasi Helga, ja pikku välihetkenä taputteli Thora Päistärikköä saadakseen sen pysymään alallaan ja lähemmäksi hiipien puristi sisarensa kättä.

Sitten hypähti Oskar kuistille keskellä hillitöntä suosionosoitusten myrskyä, ja hänen takanaan seisoi kaksi miestä soihdut kädessä, joten hänen runkonsa ja kasvonsa olivat selvästi näkyvissä alapuolella aaltoilevalle kansanpaljoudelle — hento, joustava vartalo, hiukan pörröinen vaalea tukka, säteilevät silmät, liikehtivä suu ja ainainen hymy, joka tenhosi jokaisen.

Sellaisena näki hänet Helga ensi kerran, sen jälkeen kun Oskar oli miehen ikään tullut, ja tytön veitikkamaiset kasvot saivat vakavan ilmeen.

"Hieno, uljas!" virkahti hän.

Thora tuskin erotti sanat loppumattomien hurrausten suhinassa, mutta sanoi:

"Oskar aikoo puhua — vieläkö kuuntelemmekin häntä?"

"Tietysti", vakuutti Helga, ja kun Oskar aloitti: "Toverit, kaupunkilaiset ja kansalaiset", niin Thora tunsi Helgan käden vavahtavan ja kuuli hänen sanovan: "sama ääni!"

Oskarin jokaisen lauseen päättivät hyvä-huudot, ja hänen päästyään loppuun ja poistuttuaan soihdunkantajineen Thora puhutteli taaskin Helgaa, mutta tämä vastaili umpimähkään ja istui satulassaan kuin unta nähden.

Joku toinen astui kuistille ja sai sekalaisen vastaanoton.

"Isä varmaankin", sanoi Thora, ja sitten kuului johtajan ääni vihamielisistä keskeytyksistä tyyten välinpitämättömänä ilmoittavan, että hotellissa oli varattu illallinen voittaneen ehdokkaan komitealle ja sinne oli heti lähdettävä — uusi edusmies saapuisi piakkoin perästäpäin.

Joukko hajautui ja tytöt jatkoivat matkaansa — Thora yhä lujemmin liittyen sisareensa, sillä hänen sydämensä uhkui rakkautta ja ylpeyttä.

"No", kysäisi hän, "mitä hänestä ajattelit?"

"Ajattelinko? Oskarista?" huudahti Helga. Hän naurahti väkinäisesti, kumartui sitten alas satulasta ja kuiskasi: "Ja noin pikkarainenko olento kuin sinä, kultaseni, on valloittanut moisen miehen!"

Thorakin nauroi, mutta tiesi tuskin, oliko mielissään vai loukkaantunut. Äkillinen vilun väre puistatti häntä, kuin vuoriston lumen henkäys toisinaan tuulahtaessaan laaksoon kesällä.