Читать книгу Tuhlaajapoika - Hall Sir Caine - Страница 6

Sisällysluettelo

Lapsi kasvaa, mutta eivät hänen vaatteensa, ja samaten jäävät hänen luonteensakin pääpiirteet entiselleen. Mitä kuvernöörin ja johtajan lapset olivat elämänsä alussa, sitä he olivat loppuun asti. Thora oli aina iloinen pikku naikkonen, häipymätön hymy sievillä kasvoillaan. Hän tavallisesti lyöttäysi jonkun seuraan — enimmiten Oskarin — mutta saattoi tuntikaudet istua viihdyttelemässä, torumassa ja uneen laulamassa nukkeaan, sillä hänessä oli äitiyden vaisto pienestä pitäen voimakas.

Helga oli kaikinpuolin sisarensa vastakohta. Hänellä oli musta tukka, leveä otsa, suuret pähkinänruskeat silmät, jotka useasti olivat puoliummessa, hiukan nykeröinen nenä, suuri suu, ja ohuet, punaiset huulet yleensä hieman viistossa. Noidalla voi olla heleä hipiä, ja tummaa ihoa voi enkeli verhonaan käyttää, mutta Helga oli muotonsa mukainen. Sirona kuin piikivi puron pohjassa hän oli aivan yhtä kovakin ja sulkeutunut. Itseensä tyytyen hän ei kaivannut kenenkään turvaa, mutta hurmaantui huomatessaan kaikkien katseiden kääntyvän puoleensa. Hän laulaa helkytteli kuin laulurastas ja laitteli itselleen paperista uhkeita aatelispukuja ja kreivillisiä kruunuja, oli aina jotakin olevinansa, milloinkaan kykenemättä täydellisesti erottamaan totta kuvitellusta.

Mutta olivatpa kuvernöörinkin pojat yhtä erilaisia. Magnus oli isokasvuinen, vanttera, mustatukkainen poika, hiljainen hituri ja hiukan tyhmäksi luultu. Oppiminen oli hänelle vaikeata, ja hänen kasvojensa ilmeessä oli usein omituista hämmästystä, toisinaan yrmeyttä ja juroutta. Toiselta puolen oli hänen tunnollisuutensa yhtä herkkä kuin älynsä vitkasteleva. Jos hän lainasi lantin, niin hän ei saanut hetkenkään lepoa, ennen kuin oli maksanut sen takaisin, ja lyijykynän palauttaakseen hän käveli penikulmankin. Sen vuoksi hän tuskaksi asti tunsi vääryyden ja ansaitsematon nuhde koski lyöntiä kipeämmin. Hänen mielihalujaan oli käydä sukutilalla Thingvellirissä, ja jos kysyi, miksi hän aikoi, niin hän paikalla vastasi rupeavansa maanviljelijäksi. Kaikkien eläinten ystävänä hän täytti talon koirilla, kissoilla, myyrillä ja valkeilla hiirillä ja näkyi rakastavan ainoastaan äitiään. Ei häntä voitu herttaiseksi sanoa, eivätkä hänen jörömäisyytensä ja synkkyytensä tehneet hänestä yleistä suosikkia — mutta Anna piti hänestä sydämellisesti.

Oskar poikkesi mieleltään ja sydämeltään Magnuksesta niin perinpohjin, että heitä oli vaikea uskoa veljeksiksi. Tuo siromuotoinen, valkotukkainen pikku mies oli säyseä kuin päivänpaiste ja nauruun, pulpahteleva kuin puron lorina. Hän pystyi ponnistelutta oppimaan kaikkea, ja hänen mielenkiintonsa musiikkiin oli ihan ihmeellinen. Ennen kuin hän kunnolleen osasi puhuakaan, hän jäljitteli kaikkien soittokoneiden ääniä, niin urkujen kuin kitarankin, ja ennen kuin osasi aakkosia kirjoittaa, hän kyhäili salaperäisiä soitannollisia koukeroita paperipalasille, jotka kuvernööri korjasi virkahuoneeseensa ja talletti kultaa kalliimpina aarteinaan. Mutta soitannollisuuden lahjan hänelle suodessaan luonto oli jättänyt pois luonteen, minkä puutteessa nero on kirous. Iloinen pikku sielu ei näkynyt erottavan oikeaa väärästä taikka totuutta valheesta. Aina hän livahti asiasta toiseen kuin huhtikuun aurinko. Itku vaihtui silmänräpäyksessä nauruksi; mikään ei vaivannut häntä kauan, mutta ei mikään pidellytkään ja kiinnittänyt hänen mieltään. Hän aloitti julistamalla pyrkivänsä kuninkaaksi, vähäistä myöhemmin oli komeampaa olla kenraalina, mutta mentyään eräänä iltana tuomiokirkon urkurin mukana tämän kirkkoharjoituksiin hän pääsi siihen päätökseen, että urkujenpolkijan virkaa ei mikään voittanut.

Kukaan ei häntä luonteen heikkouksien vuoksi vähemmin rakastanut, sillä ihmissydämen oikkuisuus saa elämän lakien määräämissä rajoissa ankarimmin pysyneet ihmiset vastustamattomasti viehättymään niiden hillittömyyteen, jotka hyppivät syrjään tieltä. Oskar oli jokaisen hellimä suosikki ja isänsä silmäterä.

"Stephen veikkoseni, et sinä saa tuota pojuasi aikamieheksi", sanoi johtaja.

"Joutavia! Miksikä en?"

"Nuorina kuolevat ne, joita jumalat rakastavat."

"Mutta ainoastaan kosk'eivät milloinkaan vanhene", vastasi kuvernööri.

Paitaressusta asti oli Oskar mieltynyt juhlallisiin saattueihin ja tahtoi aina olla marssimassa voitokkaana kenraalina, nuoren mielikuvituksen loihtimien lippujen ja soittokuntien ympäröimänä. Siinä touhussa hän eräänäkin päivänä pärrytteli omaa marssinsävellystään kammalla, Helga innostuneena luutnanttina, Thora kuuliaisena soturina ja Magnus nöyränä orjana tepastelemassa takana. Mutta kotikentän poikki juoksevalle joelle tultaessa valtasi surmanhenki kenraalin, hän ponnahti äkkiä taaksepäin kapealla sillalla ja siten keikautti seuraajansa veteen. Magnus ja Helga välttivät pahemmat vauriot, mutta kun leikissä ei kukaan toistaan säästä, niin kastui Thora likomäräksi siskonsa alas tempaamana.

Kuvernööri saapui paikalle juuri kun Magnus oli kiskomassa Thoraa ylös äyräälle, ja hän oli kovasti vihoissaan.

"Sattuiko se vahingossa?" hän kysyi, mutta lapset eivät vastanneet. "No kuka sen teki?" hän kovisti Thoraan kääntyen, mutta tämä katsoi ensin Oskariin ja sitten Helgaan, ja pillahti itkuun. "Sinäkö, Oskar?" Oskar epäröi hetken, mutta Helga nykäisi häntä hihasta ja poika pudisti päätään. "Sinäkö siis, Helga?" Helga vastasi ripeästi: "En." "Niinpä minun täytyy se uskoa sinun teoksesi, Magnus", sanoi kuvernööri, ja Magnus sävähti tulipunaiseksi, mutta ei hiiskunut sanaakaan. "Teitkö sinä sen?" Magnuksen suupielet vain värähtelivät. "Olet siis syypää, ja mene heti sisään ja käy levolle."

Sanattomana, kyynelettömänä, mutta uhmaava katse silmissään vaaputti Magnus päätään ja kääntyi talolle päin. Hänen lähtiessään oli Oskarilta totuus livahtamaisillaan, mutta Helgan katse kahlehti hänen sumenevat silmänsä ja kuoletti sanat huulille.

Päivä oli jokin Annan lukuisia syntymäpäiviä, ja kolkon hiljaiseen ylikamariin Magnus kuuli alikerrassa telmivien lasten äänet, ensimältä heikompina ja hillittyinä, mutta piankin täytenä remuna, Oskarin hälinä muun joukosta kajahtelevana ja Helgan ylinnä kaikkea. Nauru ja kisailu kirveli hänen sieluaan, ja vihdoin hän löi nyrkkiään pöytään ja puhkesi haikeaan itkuun.

Mutta nyyhkytystensä lomassa kuuli hän sitten hentoinen kitinän kuiskivan jostakin: "Magnus!" Thora se värjötteli avaimenreiällä.

"Mene pois", äännähti Magnus töykeästi, mutta Thora ei mennyt.

"Magnus, sanonko minä?" kiusasi Thora, ja Magnuksen silmät rävähtelivät kyynelkarpaloiden heruessa poskille, mutta yhä hän vastasi: "Mene pois, kuuletko."

Thora silloin intousi suutelemaan avaimenreikää, ja kuunnellakseen herkesi Magnus nyyhkimästä, vaan kuuli enää vain äitinsä äänen oven takaa, kun lasta vietiin pois.

Heti kun syntymäpäiväkestit olivat päättyneet ja tytöt poissa, alkoi Oskar kysellä Magnusta, mutta kuvernööri taputti hänen kiharaista päätään ja sanoi, että Magnuksen oli häijyytensä vuoksi nukuttava yksinään sinä yönä. Puoli tuntia jälkeenpäin Anna tapasi hänet itkemässä pää peitteen alla, ja hän sanoi: "Älä salaa mitään isältäsi, lapsonen."

Kuvernööri istuskeli yksinään virkahuoneessaan, kun pieni olento sipsutteli sisälle pitkässä paidassaan, kyynelsilmin ja vapisevin huulin virkahtaen: "ei sitä Magnus tehnyt, isä. Sen —" ja sitten hän puhkesi surkeaan jollotukseen.

Kuvernööriin koski enemmän Oskarin tunnustus kuin Magnuksen vaitiolo. Hän taputti jälleenkin Oskarin päätä ja sanoi: "Siinä teit suuren, suuren vääryyden, kähäräpää; mutta mene nyt pyytämään veljeltäsi anteeksi ja vie hänet levolle."

Taas yläkertaan mennessään tapasi Anna kaksi päätä alusella vieretysten — tumman ja vaalean. Magnus kuunteli, ja Oskar puhui, kumpaisenkin hilpeästi naureskellessa.

Nuorin lapsi oli viidennellätoista, kun heidät kaikki laskettiin ripille. Muita kokelaita oli vain ruununvoudin pikku Niels, jolta oli äiti kuollut. Valmistavassa tutkinnossa arvailtiin Oskarin pääsevän ensi sijalle, Helgan toiselle, ja Magnuksen olevan viimeisenä Nielsin ja Thoran perästä. Lapset tutkittuaan näytti rovasti totiselta, jopa ankaraltakin, kun kävi heidän arvojärjestystään julistamaan.

Oskar pysyi ryhdikkäänä, ilon välke silmissään, ja Helga näytti rauhalliselta, mutta Thora ja Niels tutisivat tuskasta, ja Magnus pureskeli peukalonkynttään — hän uumoili joutuvansa hylätyksi peräti ja pelkäsi kotiinmenoa, kun hänelle jo oli uusi musta pukukin ostettuna. Mutta kakisteltuaan kurkkunsa ja kaikki vaikenemaan viitattuaan ilmoitti rovasti suuren ihmeen.

"Magnus on ensimmäinen", hän määräsi, "Thora toinen, Niels kolmas,

Helga neljäs, ja Oskar — Oskar on viimeinen."

Oskariin kääntyen hän sitten lausui: "Sait oikean osasi poikani, koska olisit kyennyt menestymään paremmin, mutta et ottanut nähdäksesi vaivaa. Usko vanhan miehen sanaa Oskar — ei elämän kilpa-ajoissa ensimmäisenä perille päässyt ratsastaja aina ole ollut viimeinen käyttämään."

Oskar oli masentua häpeäänsä, mutta tointui piankin, ja toverien seuratessa hänen esiintymistään — suu viistossa Helga ja Thora silmät sumenneina, kurkku nieleskellen tyhjää — pyörähti hän reippaasti pudistamaan kädestä Magnusta, joka punasteli pää riipuksissa kuin pikku lapsi.

Kaunis oli rippijumalanpalvelus. Tuomiokirkko oli naisia täynnä, mutta kuvernööri istui Annan kanssa lehterillä omassa penkissään, ja johtaja oli alhaalla yksinään. Lapset polvistuivat riviin ehtoollispöydän alemmalle korokkeelle, tytöillä musliinipuvut ja hunnut yllään, pojilla mustat vaatteet ja valkeat hansikkaat. Aamu oli sees ja lämmin, ja aurinko kultasi kuorin ikkunoista viittä nuokkuvaa päätä, kun vanha piispa laski kätensä niille yksitellen.

Pienokaisten vannottua valansa puhui piispa: "Olkaa totiset, olkaa vahvat, olkaa uskolliset! Ajatelkaa Jumalan kanssa sopimaanne liittoa, ja vastustakaa kiusausta. Jos saatana houkuttelee teitä tämän maailman aarteilla, niin muistakaa, että rikkaus ja valta pysyvät ainoastaan päivän, mutta nimeen tarttunut häpeä vuosituhansia. Rakastakaa toinen toistanne, lapseni! Ei yksikään tiedä kuinka pian teidät maailma vieraannuttaneekaan, taikka millä surulla ja kyynelillä teidät vielä tempaistaan erillenne, mutta pysykää yhdessä niin kauan kuin voitte, ja Jumala rakkaudellaan siunatkoon teitä kaikkia!"

Jumalanpalvelus päättyi rippivirteen, jonka lapset itse veisasivat. Anna, kuvernööri ja johtaja tunsivat syvää liikutusta. Oi lapsuuden suloista ja onnellista aikaa! Jospa voisivatkin lapset lapsina pysyä! Mutta ei ollut mitään tulevaisuuden ennettä havaittavissa, ei muuta nähtävissä kuin viisi viatonta poikaa ja tyttöä vieretysten polvistumassa kasvot alttariin päin, ei muuta kuuluvissa kuin heidän hopeanheleät äänensä seurakunnan yli leijailemassa kohti kirkon tähtistä sinilakea.