Читать книгу Tuhlaajapoika - Hall Sir Caine - Страница 16

Sisällysluettelo

Yksinään ja unohdettuna, niiden hornanäänten ahdistamana, jotka olivat kiusauksen hetkenä häntä kidutelleet, suutuksissaan ja tyytymättömänä, vaikka oli saavuttanut tarkoituksensa ja päässyt voitolle, niinkuin oli aikonutkin, keräili Magnus ullakkokamarissaan kapineitansa kynttilän valossa.

Ei niitä ollut paljon eikä suuren arvoisia — pikku rahaerä, pari kolme vaatekertaa, jokunen pari ratsastus-, kalastus- ja lumisaappaita, muutamia soitannonharjoitusvihkoja, "Jobin kirja", "Kristityn vaellus" (koristeltu sarvipäillä Apollionin kuvilla) ja rakas huilu, jolla hän oli monia siunattuja iltoja hauskutellut — ne hetket nyt tuntuivat kuuluvan aivan toiseen elämään. Hän oli lähettänyt hakemaan kaksi ponia, maatilalle muuttaakseen — satula- ja kuormahevosen — ja koko omaisuus mahtui kahteen pieneen puulaatikkoon. Saatuaan kaiken sullotuksi hän löysi pullon, jossa oli tilkka konjakkia tähteenä hänen makuuhuoneessaan lääkkeeksi pitämästään erästä; hän joi sen ja heitti pullon pois.

Tuona lyhyenä tuskan ja alennuksen hetkenä hän kuuli tuon tuostakin monenlaista hälinää alakerrasta, missä seurue juhli — milloin yksittäisiä ääniä, milloin suihkulähteen pauhun lailla nousevaa remua, milloin hilpeitä naurun purskahduksia — ja hänen sydämensä kävi kovaksi ja katkeraksi. Hän erotti selvästi Oskarin äänen muiden joukosta, ensin hyvin säyseänä, mutta myöhemmin riemukkaasti kajahtelevana, ja tunsi sielunsa sisintä ellottavan.

"Narri!" torailivat toiset äänet hänen korvassaan. "Mitä odotitkaan? Luulitko surun häntä sortavan? Hän on iloissaan: hän vielä astuu pääsi yli, ja Thorankin pään yli! Kuulepa häntä jo — sulosuuta, jalomielistä, jokaisen etuoikeutettua suosikkia!"

Lähetettyään laatikkonsa alakertaan Magnus loi viimeisen katseen ympärilleen ja koetti silloin häätää kaikki katkerat ajatukset ja pahat intohimot, sillä hän uskoi iäksi jättävänsä tuon huoneen. Seitsemän pitkää vuotta se oli ollut hänelle kotina, ja niistä olivat muutamat olleet huonoja vuosia, mutta toiset hyviä, ja jälkimmäisiltä oli pieneen kammioon jäänyt monien näkyjen muistoja.

Loiva katto, pienoinen ikkuna, hongasta veistetyt huonekalut, paljaalle lattialle levitetty lammasnahka ja seinäpaperin auringonkukkakuviot olivat kaikki hänen siellä uneksimiensa haaveiden haamuja. Muutamat näistä olivat suurtöitä Islannin menestykseksi, mutta useimmat Thorasta unelmoituja, ja muistaessaan kumpaistenkin nyt olevan kuolleita ja Thoran Oskarin omana, hän puhalsi kynttilän sammuksiin, säästyäkseen enemmältä nääntymykseltä ja kukistaakseen sydämessään nousevan kapinan — ja niin oli lopussa se luku hänen elämästään.

Mutta hornan-äänet eivät vielä hellittäneet. Alas portaita astuessaan hänen oli mentävä toisen kerroksen kadunpuoleisen huoneen oven ohi. Vuosikausia hän oli varpaisillaan sivuuttanut oven, sillä se johti Thoran huoneeseen, pyhään paikkaan, joka oli puoleksi lastenkamari ja puoleksi pyhättö, niinkuin Thorasta itsestäänkin oli hänelle koitunut puolittain pyhimys ja puolittain lapsi; mutta sitä hän ei tällä kertaa miettinyt. Hän ajatteli, että täytyi yrittää livahtaa pois Thoraa näkemättä, sillä hän oli nyt Oskarin, ja jos he kohtaisivat toisensa ja Thora alkaisi kiitellä häntä Oskarin saamisesta — varjele Jumala!

Thoran ovi oli kiinni, mutta viereinen huone avoinna. Se oli täti Margretin makuukamari, ja Magnus tiesi, että siellä oli oven lähellä kaapin päällä Thoran valokuva. Hänen oli monasti tehnyt sitä mieli, ja nyt hän kumartui viimeisen kerran sitä katsomaan. Äänet tuntuivat viettelevän: "ota se; et hänestä muutakaan vie mukanasi"; mutta ajatellen, että se tekisi hänen vastaisen elämänsä vain tukalammaksi, hän jätti sen koskematta ja astui eteenpäin.

Laskeutuessaan alas viimeistä porrasjaksoa hän kuuli molemmista vierashuoneista myllyn humun tapaista kohua ja arvasi seurueen lisääntyneen; mutta yli kaiken hälyn kaikui Oskarin ääni, helähtelevänä kuin huilun sävel, tervehtimässä tulijoita. "Kuulepa häntä lellipoikaa!" ilkkuivat hengettäret hänen korvaansa.

Eteiseen ehtiessään hän tapasi muutamia juhlapukuisia kaupunkilaisnaisia, koristekasveista sidotut kukkavihot kädessä. Tuskin kukaan katsahti häneen, vaan kaikki astuivat vierashuoneeseen, missä Oskar odotti heitä vastaanottaakseen.

Eteisen hattuteline oli tyhjennetty tulijain varalle ja Magnuksen oli haettava päällystakkiaan ja ratsuraippaansa portaiden alla kulkevalta aidakkeelta. Hänen siellä seisoessaan avasi täti Margret takimmaisen vierashuoneen oven tuulettaakseen väentungoksen ummehduttamaa ilmaa. Hän ei nähnyt Magnusta, kun oli ottanut silmälasit nenältään ja tämä seisoi varjossa, mutta Magnus näki huoneessa olijat jok'ainoan, ja muiden mukana Thoran.

Thora istui seinustalla, ja kaupunkilaiset astuivat toinen toisensa jälkeen hänen luokseen tarjoten kukkiaan ja lausuen onnittelujaan. Ja hän kiitteli heitä Ieppeällä äänellä, hyvin onnellisen näköisenä.

Magnusta Thoran onnekkuus loukkasi. Hän oli kaiken voitavansa tehnyt saattaakseen rakastamansa onnelliseksi; hän oli uhrannut kaikki; mutta katsellessa tytön onnea loukkasi se häntä; ja kun Oskar astui lattian poikki ja seisoi Thoran tuolin vieressä riemastunut ja ylpeä ilme kasvoillaan, kiehahti Magnuksen veri suuttumuksesta ja vihasta.

Päällystakkia ylleen vetäessään hän ei voinut olla kuulematta mitä huoneessa puheltiin. "Onpa merkillistä, Thora", pakisi muuan, "että kaupungissa todella sanottiin Magnusta sulhaseksesi!" "Kuulin sitä minäkin", vahvisti toinen. "Minulle kerrottiin sitä Olafissa, hopeasepässä, ollessamme kahvilla." "Sepä hullua!" kummaili kolmas — "ottaisiko kukaan Magnuksen voidessaan saada Oskarin!" Ja sitten Oskarin ääni, voimakkaana, lauhkeana, melkein suojelevana: "Älähän! Et saa virkkaa Magnusta vastaan mitään, Elisabet!" "Mutta kuulin, että Magnus loukkasi Thoraa tänä iltana, minkä vuoksi johtaja ajoi hänet pois talosta." "Onko mahdollista? Tullessani näin hänet eteisessä." "Ei, ei, ei loukannut — ei voi suorastaan sanoa loukanneen", lausui Oskarin ääni taas, ja sitten Magnus kääntyi pois; hänen päätään huimasi ja sydäntä kouri.

Hän oli kumaraisena astumassa ulos, kun kadunpuoleisen vierashuoneen ovi aukeni ja nopeasti sulkeutui, ja hänen edessään seisoi Thora. Tyttö yritteli olla murheissaan, mutta onnen säihky läikehti vielä silmissä ja huulilla väikkyi hymy.

"Kuulin sinun olevan täällä", hän sanoi, "enkä voinut olla tulematta sinua tapaamaan. Oskar selitteli minulle eilen, ett'en saanut hiiskahtaa, mitä ikänä tapahtuikaan, mutta tuntuu niin kamalalta nähdä sinun jättävän meidät tällä tavoin."

"Teimme erehdyksen, josta oli päästävä jollakin tavoin", vastasi

Magnus.

"Sen tiedän", sanoi Thora. "Ja tietysti uskon tämän olleen parasta lopulta. Ei sinulla olisi ollut iloa minusta, Magnus, ja minä olisin joutunut kovin onnettomaksi."

"Ehkä olisit", myönsi Magnus.

"Mutta suuresti minua surettaa, että sinun on luovuttava kaikista suunnitelmista, joihin sydämesi oli kiintynyt, Magnus."

"Olen luopunut enemmästäkin, Thora", sanoi Magnus ja yritti tunkeutua hänen ohitseen ulos mennäkseen.

Hymyn hohde häipyi tytön kasvoilta, ja hän virkkoi kaihoisin katsein, rukoilevalla äänellä:

"Tuntuu kuin menettäisin ystävän, Magnus, ja kuin sanoisit minulle jäähyväiset iäksi."

"En juuri sitäkään", vastasi Magnus.

"Hyvästi, Magnus!"

"Hyvästi!"

He seisoivat käsi kädessä, luullen viimeistä kertaa eroavansa, mutta silloin kohahti heidän korviinsa jälleen sisähuoneen humu, ja hilpeä ääni huusi:

"Thora! Thora! Missä oletkaan? — Hoo, Magnusko siinä?"

Oskar saapui sisältä, ja seuraavana hetkenä oli Thora poissa, vierashuoneen ovi kiinni hänen jälkeensä ja veljekset kahden kesken eteisessä.

"Aioin pistäytyä jo aikaisemmin ulos puheillesi, veikkoni", selitteli Oskar, "mutta ne iskeytyivät minuun kuin iilimadot enkä päässyt pujahtamaan pois. Tahdoin kiittää sinua kaikesta mitä teit minulle tänä iltana. Se oli liian jalomielistä, liian veljellistä, enkä voi konsanaan olla kyllin kiitollinen."

Magnus ei vastannut, joten Oskar jatkoi:

"Vannotit minut vaitioloon, ja olit oikeassa, ehdottomasti oikeassa; mutta luonnollisesti en voi jättää ihmisiä pitkäksikään aikaa väärään käsitykseen vaikuttimistasi, ja selvitän asiasi kuntoon, heti kun se vaaratta käy päinsä. Totuus tulee ilmi, saadaan tietää, mitä teit ja mitä varten sen teit; ja sinulle tapahtunut vääryys tulee korjatuksi."

Magnus ei vieläkään virkkanut mitään, ja Oskar siis pitkitti:

"Peräti ikävää kuitenkin on, että saat sillävälin kärsiä, ja jos voin mitään tehdä hyväksesi — tarkoitan toimeentuloasi — jos olet puutteessa —"

Mutta Magnuksen kasvoille nouseva tumma puna säikytti hänet lausumasta sanottavaansa loppuun.

"En hölyn pölyäkään huoli siitä, mitä varten ihmiset luulevat minun tehneen sen", sanoi Magnus, "ja aivan yhdentekevää on minusta, korjautuuko vääryys koskaan. Sinä tiedät, mitä varten sen tein, ja siinä minulle kylliksi. Tein sen Thoran tähden. Luovutin hänet sinulle, jotta häntä rakastaisit ja hellisit, tekisit hänet onnelliseksi ja olisit hänelle parempi puoliso, kuin minä voisin olla. Mutta jollet sitä tee; jos konsanaan olet hänelle tyly tahi poistut hänen luotaan tahi hylkäät toisen naisen vuoksi, niin otan antamani takaisin. Kuuletko minua?" — (Magnus horjui kuin päihtynyt ja tarttui Oskaria käsivarteen) — "otan hänet takaisin, ja silloin — silloin, kautta Luojan, minä surmaan sinut!"

Näin sanoen hän astahti raskaasti ulos talosta jättäen Oskarin yksikseen eteiseen seisomaan valjuin poskin ja vavahtelevin huulin.

Ponit seisoivat kadulla odottamassa, valmiina lähtemään matkalle Thingvelliriin. Yö oli pimeä, mutta talon ikkunat loistivat avoimina, uutimet ylös vedettyinä. Niistä kaikui taukoamatonta äänten sekamelskaa, sillä seurue oli paisunut suureksi ja päässyt parhaaseen iloon. Magnuksen kiristäessä mäkivöitä soitti joku kitaraa, ja hänen ratsastaessaan yön selkään alkoi Oskar laulaa.