Читать книгу Tuhlaajapoika - Hall Sir Caine - Страница 21

Sisällysluettelo

Seuraavan kuukauden oli Oskar joka päivä ja melkein kaiken päivää johtajan asunnossa, tykkänään heittäen sikseen kaikki yleiset asiat ja liikkeestä vähintäkään välittämättä. Mutta hänen vierailunsa eivät aina tarkoittaneet Thoraa, joka vähitellen lakkasi olemasta "Thora-lapsi" hänelle kuten muillekin ja koitui vakavaksi pikku olennoksi, jonka kasvoilla kuvastui kaihomielisyys. Hän ei nyt enää milloinkaan juoksennellut pitkin taloa, vaan istui nurkassa lankakerä sylissä ja sukkapuikot kädessä, Oskarin ja Helgan soittaessa pianoa tahi soitannollisista asioista haastellessa.

Niinä päivinä oli johtajan talossa soitanto, soitanto, taukoamatta soitanto kaikkena kaikessa. Jo alussa oli Helga kantanut vierashuoneeseen pinon Wagnerin sävellyksiä, ja ne tenhosivat perin pohjin Oskarin mielen. Muut säveltäjät saivat aikaan kauniita sopusointuja, hienoja ja taitavasti sommiteltuja suloäänien yhtymiä, mutta kun Oskar soitti Wagneria, niin hänestä tuntui piano heräävän ja itkevän, palavan ja liekehtivän sormien alla.

"Tämä on loistavaa!" oli hänen tapana sanoa. "En voi sinua koskaan kylliksi kiittää, Helga. Uuden maailman, ilmestyksen olet eteeni avannut."

Helga oli kuullut Oskarin sepittäneen lauluja Islannin tarustosta ja virkkoi eräänä päivänä: "On ihme, ett'et yritä itse säveltää mitään, Oskar — jotakin Wagnerin tapaan — varmasti sinä pystyisit."

Arkaillen ja puolustellen Oskar sitten esitti oppilaskokeitaan, ja Helga ylisti niitä maasta pilviin. "Tiedätkös, sinä olet synnynnäinen sävelniekka!" huudahteli hän. "Eikä sinun tulisi milloinkaan muuta tehdä kuin kehittää luomislahjojasi — ei kuuna päivänä!"

Oskar oli huumeissaan hänen kehumisistaan, mutta yritti naurahtaen sanoa:

"Oi, se on mahdotonta."

"Miksi mahdotonta?"

"Valtiopäivät — julkisen elämän velvollisuudet — ja niin edespäin ja aina edelleen."

"Mutta, hyvä Oskar, ethän toki aikone elämääsi tuolla tavoin hukkaan haaskata?"

"Sanotko sitä haaskaukseksi, Helga?"

"Ei se sitä jokaiselle olisi — esim. Magnuksen laiselle miehelle — mutta sinulle kyllä", selitti Helga, ja sitten hän vastustamattoman lystikkäästi matki edusmieshuoneen tapoja, sananparsia sellaisia kuin "herra puhemies, sallikaa minun pyytää palaamista päiväjärjestykseen" ja "tahtooko arvoisa ja oppinut edusmies selittää", sekä muita pikku maan lainlaatijakunnan tyhjyyksiä.

Oskar nauroi, kunnes kyynelet (useammastakin kuin yhdestä lähteestä) alkoivat vieriä alas poskia, ja sanoi sitten: "Oiva näyttelijätär tulisi sinusta, Helga! Mutta periaatteet, hyvä tyttöseni, periaatteet ovat politiikan sieluna, ja jos mies voi johtaa maatansa ylväämmille poluille, niin hän saa unhottaa tasangot — etkö sinäkin ole sitä mieltä, Thora?"

Ja Thora, jota pyörrytti inha heikkouden tunne, vastasi avuttomasti: "Olen, Oskar. Mutta en muistanutkaan mainita, että isä halusi sinua tavata liikeasioissa."

"Liikeasioissa!" huudahti Helga. "Vielä nekin!"

"Kiellätkö nekin?" kysyi Oskar.

"Sinulta — tietysti, sillä sinä et ole sopiva niihin", vakuutti Helga. "Ja jos menet liikealalle, niin olet kuin mies, joka on nainut väärän naisen. Sellainen nainen saattaa olla hyväsydäminen, toimelias, kelpo olento, aivan sopiva jollekulle muulle, mutta ei millään muotoa sille miehelle aiottu."

"Tuossa on perää, vaikka on ihmeellistä, että sen tiedät", myönsi Oskar. "Kaupoissa olen niin auttamaton pöllö, ett'en sitä kehtaa mainitakaan."

"Tietysti sinä olet, Oskar — muuta ei voi kuvitellakaan. Jos sen sijaan Magnus olisi ryhtynyt liikkeeseen, niin hän olisi voinut siitä jotakin irti saada. Mutta sinä — mitä kummaa sinä odotat saavasi?"

"Äläs, nyt olet väärässä, Helga! Olen siitä jo jotakin saanut — olen saanut Thoran!"

"Thoran?"

"Etkö sitä tiennyt? Thorastahan tein tarjoukseni, tuohon sopimukseen sitoutuessani."

"Vai se se olikin — sekö vain?" sanoi Helga; ja sitten Thora itse alkoi tuntea pahoinvointia, kokosi työnsä ja hiipi ulos huoneesta.

Helgan kylvämä siemen ei kuitenkaan ollut langennut kivikkoon.

Neljänkolmatta tunnin kuluttua Oskar saapui uusi sävellys käsissään.

"Viime yönä johtui mieleeni aate, enkä siitä päässyt eroon", hän selitti ja istuutui pianon ääreen soittamaan.

"Kaunista!" huusi Helga. "Todella kaunista! Mutta tämä aihe vaatisi urkuja — etkö sovitakin sitä uruille, koetellaksesi tuomiokirkossa?"

"Oiva tuuma", arveli Oskar. "Thora tuntee kirkonpalvelijan ja voi hankkia avaimen. Mitä sanot, Thora?"

"Jos haluat", vastasi Thora, ja seuraavana päivänä hanke toteutettiin.

Oskar ja Helga istuivat urkulehterillä kahden, ja Thora lähetettiin alttarin portaille ilmoittamaan, miltä kappale kaukaa tuntui. "Miltä tämä kuulosti, Thora?" huusi Oskar parisen kertaa alussa, ja Thora vastasi: "Hyvin sievältä, luullakseni", mutta sitten nuo kaksi urkulehterillä unohtivat hänet kokonaan harjoittelunsa innossa.

Seuraavana parina kolmena viikkona Oskar ja Helga kävivät tuomiokirkossa joka päivä, ja toisinaan meni Thora heidän matkassaan, mutta useimmin jäi kotiin. Äkillinen tarmon aalto näytti nostavan Oskaria ylemmäksi omaa itseään, ja hän loi sävellyksen toisensa perästä. Helga osoitti innostunutta suosiota niille jokaiselle, ja hänen kiittelynsä saivat Oskarin onnen hurmioon.

"En voi milloinkaan olla sinulle kyllin kiitollinen, Helga", hän vakuutteli, "kaikesta siitä hyvästä, mitä Islantiin palattuasi olet minulle tuhlannut. Olet elämälleni suonut uuden ilon, uuden loisteen!"

"Joutavia!" vastasi Helga. "En ole muuta kuin ääni huutamassa neroasi hereille. Olet syntynyt luomaan sävelteoksia, ja mitä ikänä tapahtuukaan, sinä et saa koskaan, et koskaan hukata elämää, jolla on noin suurenmoinen tulevaisuus edessään."

Tähän, ja tämäntapaisiin hän vastasi aina: "no eihän!" tahi "mahdotonta!" tahi "turhaa on siitä enää puhuakaan", mutta Helgan sanat olivat kuin elävä henkäys hänen unelmilleen, jotka olivat olleet tähän saakka epämääräisempiä ja joita hän oli yritellyt unohtaa siitä asti, kuin Thoran kanssa kihlautui:

"Eikö voisi nousta toinen Wagner, islantilainen Wagner, Wagner, jolla olisi vielä suurenmoisempi näkymö ja vielä uljaammat tarinat — tämän vanhan, jylhän maan sadut ja eddat?"

Helga oli ollut kuukauden päivät Islannissa, kun ehdotti Oskarille, että tämä kirjoittaisi vuorolaulujakson eräästä hänen valitsemastaan taruaiheesta. Siinä vanhat pakanamaailman jumalat, ihmissuvulle kristikunnan perustamisesta vihastuneina, repivät maanjäristyksin heidän hedelmälliset laaksonsa auki uumenia myöten ja syöksevät heidän päälleen laavatulvan, ja sitten Kristus astuu läpi sekasorron, lausuen: "Olkoon rauha!"

"Suurenmoista! Loistavaa! Valtava aihe! Mutta kykenenköhän minä siihen?" intoili Oskar.

"Kykenet hyvinkin, sinun täytyy", vakuutti Helga, ja siitä hetkestä asti Oskarin suonissa poltti alituinen kuume, kunnes työ oli valmis. Thora ei päiväkausiin nähnyt häntä vilaukseltakaan, paitsi milloin hän tulla tohahti Helgan avulla koettamaan jotakin partituurinsa osaa, taas sanaakaan hiiskumatta rynnätäkseen takaisin työhönsä. Kun teos oli valmis ja sitä oli koetettava uruilla, sanoi hän:

"Pistäydytkö sinä tuomiokirkkoon tänään, Thora? Etkö? Ehkä onkin parempi, ett'et tule. Meidän täytyy kerrata samaa uudelleen ja aina uudelleen — se voisi väsyttää."

Oli alkutalven kalsea iltapäivä, ja askartelevan maailman ikäviä ääniä pyrki Oskarin mukana tunkeutumaan tuomiokirkkoon. Vuonolla purki laiva lastiaan — hän kuuli miten rautaiset työntökärryt romisivat pitkin kivettyä laituria johtajan tavarasuojamaan. Tuomiokirkon korttelin kulmassa oli talo rakenteella — hän kuuli muuraajan lastan kepeän kalkkeen. Alhaalla sataman veistämössä korjattiin laivaa varatelakassa — hän kuuli niittaajan vasaran tiheät iskut.

Mutta toinen ilmakehä oli tuomiokirkossa, ja Oskar liukui siinä kuin virralla — hiljainen pyhättö, tyhjät penkkirivit, kumukattoinen tyhjä saarnatuoli, tyhjä alttari, jonka taustaa verhosi pääsiäis-aihetta esittävä taulu, marmorimalja, missä nousevat sukupolvet kastettiin, menneitten muistolle pystytetyt marmoripatsaat, ja kaiken yli leijuva kuunteleva ilma, joka heräsi kuiskaukseen tahi jalan sipsutukseen ja henkäili kuoleutuneen rukouksen ja hälvenneen kiitoksen huounnassa.

Tässä taiteen ja uskonnon ilmakehässä Oskar istuutui urkujen ääreen ensi kertaa koettamaan kappalettaan, Helga vierellään. Urut hytkyivät hänen sormiensa koskettelusta, autio tuomiokirkko vavahteli kuin rantakallion luola ääniaaltojen pauhusta, ja ensi harjoituksen loppuun päästyään hän värisi kiihkosta, ja Helga oli kuumeissaan.

"Mitä minä sanoin?" huudahteli Helga. "Enkö ollut oikeassa? Oi, jospa tämä kuultaisiin Tanskassa!"

"Taikka Englannissa!" huokasi Oskar.

He soittivat kappaleen taasenkin ja yhä uudelleen, ja jokainen kertaus lisäsi heidän kiihkoaan, kunnes tämä lähenteli hysteriaa ja heidän äänensä sointuivat autiossa holvirakennuksessa kimeinä kuin vuorenkukkulalla vinkuva tuuli. Viimein he koettivat sävellyksen sanoja, eikä mielenliikutuksella silloin enää ollut rajaa.

Urut vavahtelivat ja notkuivat jälleen, ja sitten nousi kaiken pauhun yli Helgan eloisan äänen sointu, kuin inhimillisenä huutona luonnon kohisevilla aalloilla, milloin itkien, milloin riehuen, milloin kyyristellen, milloin hyökyaallokosta ylös tempautuen, ja lopulta aleten leppeäksi kuiskaukseksi: "Olkoon rauha!"

Kun laulu ja soitto oli lopussa, ja kaikki hiljaista, silloin Oskar istui hetken hievahtamattomana, kuulumattoman kaiun vielä tuntuessa vyöryvän halki äänettömän ilman; ja sitten se ilon tahi hulluuden salama, joka valtaa jokaisen neron kerran elämässä, yllätti hänetkin, ja hänen sydämensä huusi päihtyneessä onnessaan: "Minäkin olen suuri säveltäjä!"

Tuon hetken huumeessa Oskarin käsi heilahti alas, tarttui Helgan käteen ja piteli sitä; heidän sormensa nytkähtelivät yhdessä, ja he olivat kuulevinaan toistensa sydämen sykinnän. He katsoivat toisiinsa — Oskarin silmät veristivät ja Helgan olivat kosteat.

"Helga!" huudahti Oskar.

"Oskar!" vastasi tämä, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä kiskaisi tuuli urkulehterin portaiden sivusta ikkunan auki, ja Oskarin korviin tunkivat taaskin ulkopuolella ahertavan arkimaailman oneat äänet — työntökärryjen romina, muurauslastan kepeä kalke ja niittaajan vasaran tiheät iskut. Hän heräsi kuin vanki komerossaan, vartian kolkutuksen hälventäessä loistavat unelmat ja vankilan muurien jälleen sulkeutuessa ympärille.

Oskarin sormet höllenivät irti ja sitten hän kuuli Helgan kiivaasti huohottavan takanaan ja hänen äänensä virkkavan inhan katkerasti: "Thorako siellä?"

Oskar hätkähti ja kääntyi. "Missä?" hän kysyi.

"Tuolla alhaalla, alttarin portaiden päässä. Ei, erehdyin. Varjo se vain on. Alkaa hämärtää."

Sitten hän jatkoi yhtä katkerasti: "Mutta kaiketi hän on siellä piakkoin, ja sinä hänen kanssaan."

Oskar värähti, kuin olisi haavoittunut valtimo reväisty auki, ja toinen jatkoi:

"Sitten sinä käyt takaisin liikepuuhiin, ja Oskar — Oskar Stephensson, säveltäjä — kuolee maailmalta."

Oskar hapuili sormillaan koskettimia eikä vastannut, jolloin Helga alkoi peittelemättömän ivallisesti kuvailla sitä tylsää liike-elämän latua, mikä häntä odotteli naimisensa jälkeen — sen koronlaskuja, sen saivarteluja maamiesten kanssa, sen kaiken maailman kiluihin ja kaluihin ulottuvia ostoja ja myyntejä.

"Kyllä on sääli", hän lausui.

"Älä kiduta minua, Helga", pyyteli Oskar.

"Eikö ole mitään pelastuksen tietä?"

"Ei, ei, ei!"

"Ei niin mitään tietä, Oskar?"

"Mennään", äännähti Oskar ja oli tullut alaovelle asti, ennenkuin muisti jättäneensä hattunsa lehterille.

Thoralla oli tee valmiina heidän saapuessaan kotiin. Hän oli hauskan takkavalkean ääressä polvillaan, leikkomiaan voileivän viipaleita karistelemassa, ja vilkaisi heihin hermostunut, kysyvä, kyyneleinen hymy huulillaan.

"Pikku raukka! Ei saa antaa hänen sitä koskaan tietää — ei koskaan, ei!" ajatteli Oskar.