Читать книгу Tuhlaajapoika - Hall Sir Caine - Страница 11

"Oletko siinä — sinä — tosiaan?" hän sopersi, ja hymyili surkean väkinäisesti, mutta Magnus ei häntä nähnyt eikä kuullut.

Magnus ei kuullut mitään, ei nähnyt mitään eikä tiennyt mitään tuona ensi hetkenä muuta kuin että hän, hirmuisen voimakas ja tulinen mies, oli seisomassa hornansyvän ja haudanhiljaisen kuilun partaalla kahden kanssa, jotka olivat olleet hänelle kaikkia muita rakkaimmat maailmassa, ja että he olivat hänet kurjasti pettäneet. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän havaitsi Thoran kasvoilla ilmeen, joka toi mieleen merimies Hansin, sillä tuon saman katseen hän oli nähnyt, silloin kun hän oli heittänyt miehen ilmaan ja tämä oli pudonnut selälleen. Aavemainen käsi tuntui koskettavan häntä hartioihin ja hirvittävä mieleenjohtuma poistui.

Syntyi hetken äänettömyys, jolloin ei muuta kuulunut kuin noiden kolmen nopea hengitys, ja sitten Magnus sai tukahtuneesti äännetyksi ja kävi ankarasti soimaamaan Thoraa.

"Mitä tämä merkitsee?" hän tiuskaisi. "Vasta kuusi päivää olemme olleet erillämme, ja nyt tapaan sinut tällaisena! Puhu! Etkö voi puhua?"

Mutta Thora ei voinut muuta kuin vaikeroida. Oskar oli ponnistellut tointuakseen ja astui häntä puolustamaan. "Ei Thorassa vika ole, Magnus. Vika on minun, jos kenenkään, ja jos sinulla on mitään sanottavana, niin puhu minulle."

"Sinulle!" huudahti Magnus, pyörähtäen häneen päin. "Mikä olet sinä, haluaisinpa tietää? Mies, joka kavaltaa oman veljensä! Sitäkö tekemään sinä tulit kotiin — turmelemaan ihmisten onnen, herättämään eripuraisuutta ja särkemään kaikki? Jumalan nimessä, miksi et pysynyt siellä mistä tulitkin?"

"Magnus", vastasi Oskar koettaen pitää puoliaan, "et saa puhua minulle tuolla tavoin. Et saa haastaa kuin olisin kääntänyt Thoran rakkauden pois sinusta, sillä —"

"No mitä siis olet tehnyt? Jos et ole sitä tehnyt, niin mitä olet tehnyt?"

"Sillä Thora ei ole sinua milloinkaan rakastanut — ei milloinkaan — vaikka minua surettaa se sanoa — suuresti surettaa. —"

"Hiiteen surkusi!" murahti Magnus.

"Ja hiiteen hävyttömyytesi!" huudahti Oskar. "Ja jollet tahdo totuutta kuulla surkutellen sanottuna, niin kuule se uhallakin — Thoran kihlaaminen sinulle ei ole muuta kuin hänen isänsä ja meidän isämme välillä tehty kurja kauppasopimus, jolla hänet on ostettu ja myyty kuin orja."

Isku osui kohdalleen; Magnus tunsi sen todeksi; hän yritti puhua, mutta ei ensimältä kyennyt. Vihdoin änkytti hän:

"Siitä en mitään tiedä. Tiedän vain sen, että olin menossa naimisiin Thoran kanssa ja että kihlauksemme aiottiin vahvistaa kahden päivän kuluttua."

Silloin Thora virkahti hermostuneesti, väräjävin huulin ja äänin: "Ei syy ole kokonaan minun, Magnus — tiedät sen. Muut järjestivät koko asian, eikä minulla ollut siinä mitään sanansijaa. Minulta ei kertaakaan kysytty — ei pyydetty."

"Mutta minä pyysin sinua itse, Thora."

"Kaikki oli silloin jo sovittu ja järjestetty, Magnus."

"Mutta jos olisit ilmaissut minulle edes silloin, Thora — jos olisit sanonut, ettet sitä halunnut — ettet voinut minusta välittää —"

"En tiennyt siihen aikaan, Magnus."

"Et tiennyt, Thora?"

"En tiennyt, ettei se rakkaus, jota sinua kohtaan tunsin, ollutkaan oikeaa rakkautta — että oli kokonaan toisenlaatuista rakkautta, ja että ennenkuin tyttö sitoutuu kenenkään kumppaniksi myötä- ja vastoinkäymisiin, kunnes kuolema heidät erottaa, hänen tulee rakastaa miestä kaikella sydämellään ja sielullaan ja voimallaan."

"Ja tunnetko tuonlaatuisen rakkauden nyt, Thora?" kysyi Magnus, ja

Thora sopersi: "Tunnen."

Se sana oli kuin kuolinsoitto Magnukselle. Hän tuijotti tyhjään ilmaan ja huoahti: "Jumalani! Jumalani!" ja silloin Thora masentui kokonaan.

Kukaan ei toviin hiiskahtanut. Magnuksesta tuntui hirveä taistelu. Hän hoki itselleen, että lopullakin oli näillä kahdella jotakin sanottavaa puolestaan. Heillä oli puolustuksensa, oikeutuksensa. He rakastivat toisiaan eivätkä kenties voineet välttää tekoaan, kun taasen hän — joka oli pitänyt itseään loukattuna puolena — hän se oikeastaan olikin tiellä.

Kun Thoran itku ehtyi, niin Magnus katsahti heihin ja sanoi säälittävän ontolla ja käheällä äänellä:

"Näyttää siis kaikki olevan lopussa, eikä siihen ole apua?"

Kumpikaan ei vastannut, ja Magnus virkkoi taas:

"No, miehen sydän ei pakahdu luullakseni, joten kaiketikin saan tämän kestetyksi."

Toiset eivät vieläkään saaneet sanoiksi; sen vuoksi hän kääntyi Thoraan ja jatkoi: "Isäsi aikoo saada naimasopimuksen kirjoitetuksi meidän paluuseemme — voitko pyytää häntä hävittämään sen?"

Thora ei vastannut.

"Sinä et voi — tiedän, ettet voi — isäsi ei milloinkaan sitä antaisi anteeksi — ei milloinkaan."

Sitten hän kääntyi Oskariin. "Isällä on suunnitelmia liikekumppanuudesta — voitko toteuttaa ne, jos minä peräydyn? — Et? Onko mahdotonta?"

Oskar ei äännähtänyt, ja hetkisen kuluttua lausui Magnus: "Sittenpä kait on minun ensimmäisenä ryhtyminen asiaan. Mutta ehkä niin on sula kohtuuskin, koska meistä minun täytyy väistyä."

"Älä sano sitä, Magnus", huudahti Thora.

"Miksikä en? Parempi hapan totuus kuin makea valhe, Thora."

Thora loi katseensa maahan; Oskar kääntyi syrjin; he kuulivat Magnuksen askeleet kivikossa, ikäänkuin olisi hän ollut poistumassa, mutta eivät uskaltaneet katsoa, jotteivät olisi sattuneet näkemään hänen kasvojaan. Tuokion kuluttua hän seisahtui ja puhui taas:

"Ollessani tulossa alas vuoristosta uskoin meidän menevän kotiin yhdessä — kaikki sinne yhdessä — mutta parempi lienee, ettemme niin tee. Sitä paitsi, jos minun täytyy ensimmäisenä ryhtyä käsiksi asiaan, niin minulla on työni, jota miettiäkseni minun on oltava yksinäni."

"Mitä aiot tehdä?" kysyi Oskar.

"Luoja tiesi!" sanoi Magnus. "Hän on saanut meidät pulmaan. Hänen täytyy meidät siitä päästääkin."

He kuulivat raskaiden saappaiden töminän luisuvilla kivillä, hänen astellessaan alas rinnettä; he kuulivat hänen hypähtäessään satulaan, haastelevan hevoselleen hilpeästi; he kuulivat pitkien ohjaksien läiskähdyksen, ja sitten — mikäli saattoivat sokaisevilta kyyneliltä — he näkivät hänen selkä köyryssä kiitävän yli tasangon.