Читать книгу Haaksirikko - Rabindranath Tagore - Страница 12

Sisällysluettelo

Akshain ääni oli aivan keskinkertainen, mutta kun hän lauloi ja säesteli itseänsä viululla, pidättyi ainoastaan erittäin ankara arvostelija häntä kiittämästä. Annada Babu ei musiikista paljoa välittänyt. Sitä hän ei milloinkaan myöntänyt, mutta hänellä oli eräitä puolustuskeinoja, joita hän käytteli ollessaan sitä mieltä, että musiikinharrastajat olivat riittävän kauan saaneet tehdä, mitä tahtoivat.

Jos joku pyysi Akshaita laulamaan lisää, niin Annada Babu puuttui asiaan:

"Ei, riittää jo; miksi ahdistatte poika parkaa alinomaa vain sen vuoksi, että hän osaa laulaa?"

Akshai vastasi leppoisasti: "Aivan oikein, Annada Babu, epäilemättä.

Sopii vain kysyä, kuka tässä ahdistaa ja ketä."

Ensimmäinen puhuja huudahti siihen: "Sen kysymyksen me ratkaisemme, kunhan laulatte vielä vähän."

Eräänä iltapäivänä taivas oli sankassa pilvessä. Tuli ilta, ja satoi yhä taukoamatta. Rajuilma esti Akshaita lähtemästä. Hemnalini ehdotti, että hän laulaisi, ja alkoi näppäillä pienten, Bengalissa yleisesti käytettyjen kamariurkujen koskettimia.

Akshai viritti viulunsa ja lauloi hindustanisen laulun:

Bajti bahin purbaina

Nida nahin bin saina.

Kuulijat eivät ymmärtäneet laulun sanoja, mutta se ei haitannut, sillä kun tunteet ovat korkeassa vireessä, riittää pieninkin vihjaus. Yleinen sisällys oli selvä: sade kohisi, riikinkukot huusivat, ja rakastavainen ikävöi rakastettuansa.

Akshai yritti laulun välityksellä esittää lausumattomia ajatuksiansa, mutta laulu toimi kahden muun läsnäolevan henkilön tunteiden ilmauksena. Kaksi sydäntä sykki yhteen tahtiin sukeltaen sointujen virtaan. Kaikki näytti korkenevan ja kirkastuvan; koko maailma ui ruusuisessa hohteessa. Tuntui siltä, kuin olisivat kaikki ihmissydäntä milloinkaan sykähdyttelevät tunteet keräytyneet näihin kahteen sydämeen luoden niihin autuuden ja tuskan, kaipuun ja pelon rajattoman runsauden.

Laulu oli yhtä taukoamaton kuin sadekin. Hemnalinin tarvitsi vain sanoa "Älkäähän lakatko, Akshai Babu, laulakaa vielä jotakin", ja laulaja kajahdutti heti ilmoille uuden laulun. Nyt oli sävel kuin synkeä pilvirykelmä, jota salama halkoi, mutta siinäkin piili ihmissydämen kaipaus.

Oli jo myöhä, kun Akshai sinä iltana asteli kotiinsa. Hyvästellessään silmäili Ramesh Hemnalinia hetkisen ikäänkuin sävelten sumun läpi. Hemnalini puolestaan loi häneen hämmentyneen katseen, sillä sointujen taika oli vallannut hänetkin.

Sade oli tauonnut vain hetkiseksi, ja kun Ramesh meni kotiin, tulvi vettä jälleen tulvimalla. Hän ei voinut nukkua sinä yönä. Hemnalinikin istui kauan aikaa pimeässä uneksien ja kuunnellen pisarain alinomaista sorinaa. Samalla hänen mielessään yhä soivat laulun kertosäkeet:

Baju bahin purbaina

Nida nahin bin saina.

Seuraavana aamuna Ramesh virkkoi itsekseen: "Kunpa osaisin laulaa! Luovuttaisin siitä hyvästä mielelläni kaikki muut taitoni." Hän tiesi kuitenkin, ettei hänestä parhaallakaan harjoituksella tulisi laulajaa. Jotakin soittokonetta hän sentään voisi oppia käyttelemään. Hän muisti kerran Annada Babun luona yksin ollessaan yrittäneensä saada viulusta ilmoille säveltä, mutta yksi ainoa tempaus oli riittänyt. Soiton jumalatar oli nuhdellut häntä niin ankarasti, ettei hän ollut myöhemmin milloinkaan uskaltanut koettansa uudistaa. Niin ollen hän hillitsi kunnianhimoansa ja hankki itselleen kamariurut. Hän toimitti soittokoneen huoneeseensa, sulki oven ja alkoi arastellen sitä kosketella. Aivan pian hän havaitsi, etteivät urut olleet läheskään niin vaativainen soitin kuin viulu. Kun hän saapui seuraavan kerran Annada Babun luo, tervehti häntä Hemnalini huomauttaen: "Me kuulimme eilen jonkun soittavan urkuharmonia teidän huoneistossanne."

Ramesh oli otaksunut, ettei kukaan voisi häntä keksiä, kun ovi oli suljettuna, mutta joku oli ilmeisesti niin tarkkakuuloinen, että äänet saapuivat hänen korviinsa lukittujen ovienkin takaa. Rameshin täytyi hieman hämillään tunnustaa.

"Teidän ei kannata sulkeutua kammioonne ja suotta yrittää opetella omin päin", virkkoi Hemnalini. "Tulkaa mieluummin tänne harjoittelemaan. Minä ymmärrän asiaa hieman ja voin luullakseni olla teille avuksi."

"Minä olen kovin kömpelö", vastasi Ramesh, "kärsivällisyytenne joutuu kovalle koetukselle."

"Sen, mitä osaan, minä opetan teille", sanoi Hemnalini, "vaikka ette olisikaan taitava."

Pian kävi ilmi, ettei Ramesh ollut esiintynyt itseänsä kömpelöksi. Innostuneenkin opettajan oli vaikea saada hänen päähänsä aavistustakaan musiikista. Olemme nähneet henkilön, joka ei osaa uida, putoavan lammikkoon ja huitovan käsin ja jaloin kuin mieletön. Sellainen tapaus antaa meille jonkinlaisen käsityksen Rameshin järjestyksettömistä ponnistuksista, vaikka tässä tapauksessa olikin vettä vain korkeintaan polviin saakka. Hänellä ei ollut minkäänlaista käsitystä siitä, mitä kunkin sormen oli tehtävä; hän iski silmää räpähdyttämättä väärän äänen jokaisessa tahdissa; sointu ja epäsointu olivat hänelle sama asia, ja hän rikkoi ylevän aavistamattomasti kaikkia sääntöjä. Kun Hemnalini huudahti: "Mitä teettekään, sehän on kaikki ihan väärin!" niin hän ehdätti korjaamaan virhettänsä tekemällä toisen. Vakaa, vääjäämätön miehemme ei kuitenkaan hevillä irroittanut kättänsä auran kahvasta. Niinkuin höyryjyrä kulkee tyynesti kulkuansa välittämättä siitä, mitä sen alle murskautuu, niin vyöryi Ramesh vastustamattomasti ja häikäilemättä onnettomien urkujensa koskettimiston yli.

Hemnalini nauroi hänen virheillensä, ja hän itse nauroi mukana. Hemnalinia huvitti hänen harvinainen kykynsä menetellä säännöllisesti väärin. Rakkaus osaa iloita erehdyksistä, epäsoinnuista ja taitamattomuudestakin. Äidinrakkaus kuohuu yli äyräittensä, kun lapsi kävelemään opetettaessa astuu mahdottomia askeleita, ja Rameshin tavaton epämusikaalisuus herätti Hemnalinissa salaista riemastusta.

Ramesh sanoi pari kertaa: "Teidän on hyvä nyt nauraa, mutta olettehan itsekin tehnyt virheitä opetellessanne?"

"Epäilemättä", vastasi Hemnalini, "mutta totta puhuen, Ramesh Babu, en läheskään niin paljon kuin te."

Rameshia ei masentanut mikään; hän vain nauroi ja alkoi jälleen alusta. Annada Babu, kuten sanottu, ei ollut mikään musiikin tuntija, mutta toisinaan hänen kasvoihinsa kohosi tärkeä ilme, hän heristi korviansa ja virkkoi: "Sanokaa mitä tahdotte, Rameshista tulee tuossa paikassa mestari."

Hemnalini: "Epäsointujen mestari."

Annada Babu: "Eikö mitä, hän on edistynyt kelpo tavalla ensi kuulemastani. Saat olla varma siitä, että jos Ramesh jatkaa harjoituksiansa, niin hänestä koituu ajan pitkään kelpo soittoniekka. Siihen tarvitaan vain alinomaista harjoitusta. Kunhan nuotit on opittu, käy kaikki ihan itsestään."

Sellaisia lausuntoja ei käynyt vastustaminen. Kun ukko ilmaisi mielipiteensä, oli perheen sitä kuunneltava kunnioittaen ja ääneti.