Читать книгу Haaksirikko - Rabindranath Tagore - Страница 18

Sisällysluettelo

Oli iltamyöhä, ennenkuin kaikki kirjeet olivat matkassa. Ramesh meni levolle, mutta ei päässyt uneen. Hänen ajatuksensa liikkuivat kahtena virtana, kirkkaana ja sameana, niinkuin Gangesin ja Dzhumnan yhtymävedet. Virrat sekaantuivat toisiinsa häiriten hänen lepoansa. Hetken aikaa hän kieriskeli kyljeltä toiselle, heitti sitten peitteen pois ja nousi.

Hän astui ikkunaan ja silmäili ulos. Kadun toisella puolella olivat rakennukset syvässä varjossa, toisella puolella niitä valaisi kirkas kuutamo. Ramesh seisoi siinä hiljaa mietteissään. Tuntui siltä, kuin olisi hänen sisin olemuksensa karistanut pois aineellisen ympäristön kahleet, vapautunut sen taisteluista ja huolista ja liitänyt äärettömän, iäti rauhallisen kaikkeuden helmaan.

Hän näki syntymän ja kuoleman, työn ja levon, alun ja lopun lakkaamattomana virtana kumpuavan näkyväisyyden äänettömältä ja äärettömältä taustalta rajallisuuden näyttämölle, hän näki miehen ja naisen rakkauden sukeltavan tämän maailman tähtivaloon siitä rajattomuudesta, jossa ei ole valoa enempää kuin pimeyttäkään.

Ramesh nousi verkalleen katolle. Hänen katseensa suuntautui Annada Babun taloon. Yksikään ääni ei häirinnyt hiljaisuutta. Kuutamo ja varjo kutoivat kudelmaansa talon seinään, vesikourujen alle, ovien ja ikkunoiden väripintoihin ja katon laastitukseen. Kuinka ihmeellistä! Tuolla, tuossa mitättömässä talossa, kuhisevan kaupungin sydämessä, asui ihmeellinen olento vaatimattoman ylioppilasneidon hahmossa.

Pääkaupungissa vilisi Rameshin kaltaisia ihmisiä — asianajajia, oppineita, vieraita ja maan omia asukkaita. Miksi piti yksin hänen osaksensa tulla jumalallisen suosion merkki, kaikkien muiden jäädessä sitä vaille? Miksi pitikään juuri hänen olla se, joka oli seisonut ikkunan ääressä tuon neidon rinnalla syysauringon leppoisassa loisteessa ja oli nähnyt koko luomakunnan keinuvan salaperäisen riemun rajattomalla merellä? Millainen ihme se olikaan! Ihme, joka oli muuttanut toiseksi hänen sisimmän sielunsa ja koko maailman hänen ympärillänsä!

Hän käyskeli katolla edestakaisin, kunnes yö oli kulunut pitkälle. Laskeva kuu oli piiloutunut vastapäätä olevan talon taakse, ja yön pimeys levisi yli maan, taivaankannen vielä hohdellessa häipyvän valon jäähyväissuuteloa.

Rameshin uupuneet jäsenet värisivät vilusta, ja hänet valtasi äkkinäinen pelko iskien kyntensä hänen sydämeensä. Aamulla hänen piti jälleen käydä elämän areenalle taistelemaan. Taivaan kasvoissa ei ollut yhtäkään huolen piirrettä, mikään taukoamaton toimeliaisuus ei häirinnyt kuutamon hiljaista kirkkautta, mikään ei keskeyttänyt yön rauhaa, ja koko maailmankaikkeus lukemattomine tähtinensä lepäsi alinomaisesta liikkeestänsä huolimatta ikuisen rauhan helmassa; ainoastaan ihmisen levoton taistelu on lakkaamaton. Onnessa samoin kuin onnettomuudessakin on inhimillinen elämä taukoamatonta kamppailua ylivoimaa vastaan.

Toisaalla äärettömyyden ikuinen rauha, toisaalla maailman ikuinen taistelu! Kuinka voivatkaan ne molemmat olla olemassa toistensa rinnalla? Omia vaikeuksiansa hautoen Ramesh pakostakin johtui hetkiseksi mietiskelemään tuota ratkaisematonta kysymystä.

Äsken oli hänelle ilmestynyt näkynä Rakkaus, luomiston ikuisessa ja rajattomassa rauhassa. Nyt hän näki Rakkauden maailman koskettamana, elämän tungoksessa, pahoinpideltynä. Kumpi näky oli oikea, kumpi pelkkä harhakuva?