Читать книгу Haaksirikko - Rabindranath Tagore - Страница 5

Sisällysluettelo

Sumu hälveni ja laajan hiekkakentän peitti kirkas kuunvalo häikäisevän valkoisella, leskiemme vaatetusta muistuttavalla verholla. Virralla ei näkynyt venhettä, eipä laineen värettäkään, rauha, sellainen rauha, jonka kuolema suo kiusatulle kärsijälle, levisi yli virran ja rantojen.

Tullessaan tajuihinsa Ramesh havaitsi makaavansa hiekkasaaren rantamalla. Kului hetkinen, ennenkuin hän kykeni muistamaan, mitä oli tapahtunut. Sitten koko onnettomuus palasi hänen mieleensä kuin kuumeuni, ja hän hyppäsi jaloilleen. Ensi työkseen hän tahtoi saada selville, kuinka isän ja hänen ystäviensä oli käynyt. Hän silmäili ympärillensä, mutta missään ei näkynyt jälkeäkään ihmisistä. Hän kulki pitkin rantaa turhaan etsien. Lumivalkea saari lepäsi kuin lapsi suuren Padma-virran, Gangesin lisäveden sylissä. Ramesh kuljeskeli ristiin rastiin saaren toista rantaa ja oli aikeissa ryhtyä tutkimaan toista, kun samassa havaitsi jotakin punaisen puvun tapaista. Hän joudutti askeliansa ja löysi punaiseen morsiuspukuun puetun nuoren tytön, joka makasi hiekassa ikäänkuin kuolleena.

Ramesh tiesi, miten hukkuneita oli eloon elvytettävä. Hän ponnisteli pitkän aikaa saadakseen hänet jälleen hengittämään, veti tytön kädet kauas pään taakse ja puristi ne sitten jälleen hänen kylkiänsä vasten, kunnes tointunut vihdoin alkoi hengittää ja avasi silmänsä.

Ramesh oli ponnistuksistaan ihan uupunut eikä kyennyt pariin minuuttiin mitään kysymään. Tyttökään ei näyttänyt tulleen täysin tajuihinsa, sillä hän oli tuskin avannut silmänsä, kun jo väsyneenä ne jälleen sulki. Ramesh kuitenkin havaitsi, että hänen hengityksensä oli esteetön. Pitkän aikaa hän istui siinä, kelmeässä kuunvalossa, katsellen neitoa. Omituinen oli heidän ensimmäisen todellisen kohtaamisensa paikka, tämä autio rantahietikko, jota maa ja vesi rajoittivat kuin elämä ja kuolema.

Kuka olikaan sanonut, ettei Susila ollut kaunis? Kuutamo valoi maisemaan hopeista hohdettansa, ja heidän ylitsensä kaareutuva taivas näytti äärettömältä, mutta Rameshista näytti siltä, kuin olisi luonnon koko suurenmoisuus vain kehystänyt pienen nukkujan kasvoja.

Kaikki muu oli unohtunut. "Nyt olen iloinen", ajatteli Ramesh, "etten tullut häntä nähneeksi häiden hälinässä ja levottomuudessa. Minä en olisi missään tapauksessa nähnyt häntä niinkuin nyt. Herättämällä hänet jälleen eloon olen tehnyt hänet omakseni paljon oikeammin kuin toistamalla määrättyjä vihkimiskaavoja. Kaavoja toistamalla olisin tehnyt hänet omakseni ainoastaan ihmisten nähden, mutta nyt olen saanut hänet erikoisena lahjana suopealta kohtalolta."

Neito tuli tajuihinsa ja nousi istumaan. Hän suori epäjärjestykseen joutunutta pukuansa ja veti harson kasvoillensa.

"Tiedätkö mitään siitä, kuinka on käynyt toisten samassa venheessä olijain?" kysyi Ramesh.

Neito pudisti päätänsä mitään virkkamatta.

"Voinko jättää sinut muutamaksi hetkeksi yksin ja lähteä heitä haeskelemaan?" jatkoi Ramesh. Neito ei vastannut, mutta hänen värähtävä ruumiinsa virkkoi selvemmin kuin mitkään sanat: "Älä jätä minua tänne yksin!"

Ramesh ymmärsi hänen sanattoman pyyntönsä. Hän nousi seisomaan ja silmäili ympärillensä, mutta heleällä hiekka-aavikolla ei näkynyt minkäänlaista elonmerkkiä. Hän huusi jokaista ystäväänsä nimeltänsä, niin äänekkäästi kuin suinkin voi, mutta vastausta ei kuulunut.

Havaittuaan ponnistuksensa turhiksi Ramesh jälleen istuutui. Neito oli nyt kätkenyt kasvonsa käsiinsä ja yritti pidättää itkuansa, mutta hänen povensa kohoili kiivaasti. Ramesh tajusi vaistomaisesti, ettei pelkistä lohdutuksen sanoista ollut hyötyä, istuutui neidon viereen ja silitti hellävaroen hänen kumartunutta päätänsä ja niskaansa. Neito ei voinut enää hillitä itkuansa: hänen murheensa purkautui ilmi epämääräisinä valitusääninä. Rameshin silmiin kohosivat myötätunnon kyynelet.

Heidän kyllikseen itkettyänsä kuu oli painunut näkymättömiin. Pimeyden peitosta kuumotti autio maa kuin kaamea unennäkö, ja valkoinen hiekkaranta hohteli aavemaisena. Paikoitellen kimalteli virta tähtien heikossa valossa kuin jättiläiskäärmeen kiiltäväsuomuinen selkä.

Ramesh tarttui neidon käsiin — hentoisiin kätösiin, joita vilu värisytti — ja veti hänet hellävaroen puoleensa. Neito ei ollenkaan vastustellut; pelko oli jättänyt häneen yhden ainoan tunnon: halun saada olla toisten ihmisten seurassa. Pohjattomassa pimeydessä hän löysi kaipaamansa turvapaikan Rameshin sykkivällä lämpöisellä rinnalla. Nyt ei ollut turhan ujostelun aika: hän antautui luottavaisesti suojaavaan syleilyyn.

Aamutähti laski; virran harmajan pinnan yläpuolella idän taivas vaaleni, sitten punertui. Ramesh makasi hietikolla sikeässä unessa, ja hänen vieressään nukkui nuori morsian, pää hänen käsivarsiensa varassa. Aamuauringon säteet hipaisivat heidän silmiänsä, ja molemmat kavahtivat hereille. Hetkisen he tuijottivat ihmeissään ympärillensä kohta tajutakseen, että olivat ajautuneet oudolle rannalle ja että koti oli kaukana.