Читать книгу Haaksirikko - Rabindranath Tagore - Страница 8

Sisällysluettelo

Ramesh tiesi nyt, ettei tyttö ollut hänen vihitty vaimonsa, mutta ei ollut helppoa saada selville, kenen vaimo hän oli. Kerran Ramesh tiedusteli viekkaasti: "Mitä ajattelitkaan, kun vihittäessä ensi kerran minut näit!"

"Minä en sinua nähnyt", vastasi tyttö, "minä en kohottanut kertaakaan silmiäni."

Ramesh: "Etkö kuullut minun nimeänikään?"

Tyttö: "Minä kuulin sinusta ensi kerran vasta häiden aattopäivänä. Tätini tahtoi päästä minusta niin nopeasti, ettei edes maininnut minulle nimeäsi."

Ramesh: "Minulle kerrottiin, että osaat lukea ja kirjoittaa; näytähän, osaatko kirjoittaa nimesi." Hän ojensi tytölle paperiarkin ja lyijykynän.

"Ettenkö osaisi nimeäni kirjoittaa!" huudahti tyttö ylpeästi. "Se onkin muuten aivan helppo." Hän piirsi suurin kirjaimin "Shrimati Kamila Debi."

Ramesh: "Kirjoita nyt enosi nimi."

Kamila piirsi "Shrijukta Tarini Tsharan Tshattopadhjai."

"Teinkö virheitä?" kysyi hän.

"Et", vastasi Ramesh. "Kirjoita nyt vielä kylänne nimi."

Hän kirjoitti "Dhobapukur."

Siten Ramesh vähitellen keräsi koko joukon yksityiskohtaisia tietoja tytön menneisyydestä, mutta havaitsi päähän päästyänsä olevansa kysymysten varsinaisesta tarkoitusperästä yhtä kaukana kuin ennenkin.

Ramesh ryhtyi nyt sommittelemaan suunnitelmaa tulevalle menettelyllensä. Kamilan mies oli todennäköisesti hukkunut. Siinäkin tapauksessa, että voisi saada tietoonsa, missä miehen sukulaiset asuivat, ja lähettäisi Kamilan heidän luoksensa, oli sangen epätietoista, suostuisivatko he ottamaan hänet vastaan, ja toisaalta olisi armotonta lähettää hänet takaisin enonsa luo. Miten ihmiset häntä kohtelisivatkaan, jos tulisi ilmi, että hän oli koko ajan elänyt vieraan miehen luona? Mistä hän voisikaan löytää turvapaikan? Jos hänen miehensä sattuisikin olemaan elossa, niin oliko todennäköistä, että hän haluaisi tai uskaltaisi ottaa hänet luoksensa? Minne Ramesh hänet lähettäisikin, hän jäisi aina ajelehtimaan oman onnensa nojassa tuntemattomalla merellä. Hän voi pitää hänet luonansa ainoastaan vaimonansa, ja kenellekään muulle hän ei voinut häntä luovuttaa; mutta toisaalta he eivät voineet elää yhdessä miehenä ja vaimona. Rameshin täytyi nopeasti hävittää mielestänsä se viehättävä kuva, joka oli hänelle esittänyt tätä tyttöä tulevana elämänkumppanina, vaikka olikin maalannut sen ylen hehkuvaksi, rakkauden toimiessa värien sekoittajana!

Pitempiaikainen oleskelu kylässä olisi käynyt sietämättömäksi; Kalkuttan vilinässä hän sitävastoin voi jäädä huomaamatta, ja siellä saattoi kukaties löytyä jonkinlainen ratkaisukin. Niinpä hän veikin Kamilan mukanansa Kalkuttaan ja vuokrasi huoneiston melkoisen kaukana entisestä asumuksestansa.

Kamilan mieltä nämä kokemukset kovin kiihdyttivät. He olivat tuskin ehtineet asettua huoneistoonsa, kun hän jo istuutui ikkunan ääreen. Loppumaton ihmisvirta oli näytelmä, joka herätti hänessä ehtymätöntä uteliaisuutta. Heillä oli palvelijatar, jolle ei Kalkuttan katuelämässä ollut mitään uutta ja jonka mielestä tytön ihmettely oli pelkkää hullutusta.

"Mitä ihmettä siinä on tuijoteltavaa? Ettekö lähde kylpemään? On jo myöhä!" huudahteli hän äreästi.

Tämän naishenkilön piti olla palveluksessa päivisin ja mennä iltaisin kotiinsa, koska oli mahdotonta löytää palvelijatarta, joka olisi jäänyt yöksi.

"Minun ei käy enää nukkuminen Kamilan kanssa", mietti Ramesh, "mutta kuinka voi lapsi viettää yönsä yksinään vieraassa paikassa?"

Illallisen jälkeen palvelijatar poistui. Ramesh osoitti Kamilalle, missä hänen tuli nukkua, ja sanoi: "Mene nyt makuulle; minä tulen myöhemmin vielä hieman luettuani."

Hän avasi kirjan ja oli lukevinansa. Kamila oli väsynyt ja vaipui pian uneen.

Ensimmäisenä iltana asia luonnistui. Seuraavanakin iltana Ramesh keksi keinon lähettääkseen Kamilan yksin vuoteeseen. Päivä oli ollut erittäin helteinen. Ramesh levitti peitteen makuuhuoneen parvekkeelle ja asettui sinne yöksi. Hän makasi kauan miettien ja viuhkoen itseänsä, mutta puolenyön tienoissa hän vihdoin vaipui uneen.

Kahden-kolmen tienoissa aamupuolella hän hieman havahtui ja huomasi, ettei ollut yksin: joku leyhytteli hiljakseen viuhkaa hänen vierellänsä. Täysin heräämättä hän veti tytön puoleensa ja hymisi unissaan: "Mene nukkumaan, Susila; älä minua viuhko?" Kamila, joka pimeässä pelkäsi, sujuttautui hänen käsivarrellensa siihen rauhallisesti nukahtaen.

Ramesh heräsi varhain ja oli kovin hämmästyksissään. Kamila vielä nukkui, oikea käsivarsi hänen kaulallansa. Hän oli vastustamattoman luottavaisesti käytellyt oikeuksiansa ottaen Rameshin rinnan pielukseksensa. Rameshin silmät kyyneltyivät, kun hän katseli nukkuvaa tyttöä. Kuinka hän voisikaan karusti rikkoa näiden luottavaisten lapsenkätten lempeän paulan? Nyt hän muisti, että Kamila oli hiipinyt hänen luoksensa keskellä yötä viuhkoakseen häntä.

Syvään huoaten hän hellävaroen irtautui Kamilan syleilystä ja nousi.

Kauan huolestuneena asiaa harkittuansa hän päätti toistaiseksi ratkaista ongelman siten, että lähettäisi Kamilan erääseen koulukotiin, ja otti asian kohta puheeksi.

"Etkö haluaisi saada hieman opetusta, Kamila?"

Kamilan ilme lausui selvemmin kuin sanat: "Mitä ihmettä tarkoitatkaan?"

Ramesh ryhtyi seikkaperäisesti selvittelemään sivistyksestä koituvia etuja ja opintojen aiheuttamaa iloa, mutta olisi yhtä hyvin voinut olla mitään sanomatta, sillä Kamila vastasi vain: "Hyvä, opeta sinä minua."

"Sinun on mentävä kouluun", virkkoi Ramesh.

"Kouluun!" huudahti Kamila. "Minun, ison tytön!"

Rameshia hymyilyttivät Kamilan kypsyysvaatielmat. "Paljoa vanhemmatkin tytöt käyvät koulua", sanoi hän.

Kamila ei tietänyt enää mitään vastata, ja niin hän eräänä päivänä ajoi Rameshin kanssa kouluun. Se oli ankaran suuri laitos, ja tyttöjä siellä näytti olevan lukematon määrä, vanhempia ja nuorempia kuin Kamila.

Ramesh uskoi hänet johtajattaren hoiviin ja teki lähtöä, kun Kamila samassa valmistelihe hänkin matkaan.

"Mihin sinä aiot?" kysyi Ramesh. "Sinun on jäätävä tänne."

"Etkö sinä jää tänne?" tiedusteli Kamila vavahtavin äänin.

"Ei käy päinsä", virkkoi Ramesh.

"Niinpä en minäkään voi jäädä", sanoi Kamila tarttuen hänen käteensä.

"Ota minut mukaasi."

"Älä ole hupsu, Kamila", sanoi Ramesh irroittaen kätensä.

Tämä moite sai Kamilan mykistymään; hän seisoi siinä ikäänkuin loihdittuna, ja pelko näytti kutistavan hänen kasvonsa melkein olemattomiin. Ramesh riensi pois ahdistavin sydämin, mutta kiiruhtipa miten hyvänsä, ei hän kuitenkaan voinut unhottaa somien pienten kasvojen avutonta ja säikähtynyttä ilmettä.