Читать книгу Sotamuistelmani 1914-1918 - Erich Ludendorff - Страница 15

Kylästä ulos marssiessamme huomasimme Maasin puolella Liègeen päin marssivan kolonnan. Minä toivoin, että se olisi 27:s jalkaväenbrigaadi. Mutta ne olivatkin belgialaisia, jotka suin päin peräytyivät Maasin poikki, sen sijaan että olisivat kimppuumme käyneet. Kauan kesti, ennenkuin asemasta oltiin selvillä. Minun luonani olevat voimat sillä välin vahvistuivat sitä myöten kuin jäljelle jääneitä sotamiehiä saapui. Linnoituslinjan murto oli onnistunut. 165:s jalkaväen-rykmentti etevän komentajansa, silloisen eversti v. Ovenin johtamana lähestyi suljetussa järjestyksessä. Kenraali v. Emmich saapui. Marssia jatkettiin Chartreuseä kohti.

Kenraali v. Emmich antoi käytettäväkseni vielä osia kauemmaksi etelään määrätystä 11:nestä jalkaväenbrigaadista, otaksuen senkin murtautuneen läpi. Marssia jatkettaessa ei tapahtunut mitään erikoista. Liègen pohjoisrintaman varustusten näkyvissä nousimme Maasin laaksosta Chartreusen itäpuolisille kukkuloille. Brigaadin sinne saapuessa kello oli kahden vaiheilla. Tykit suunnattiin kaupunkia vastaan. Silloin tällöin ammuttiin laukaus, osaksi merkiksi toisille brigaadeille, osaksi komentajan ja kaupungin taivuttamiseksi. Minun täytyi tarkkaan säästää ampumatarpeita, ne olivat huvenneet sangen vähiin. Joukkomme oli uupunut ja oli osaksi paljon kärsinyt rasittavasta taistelusta. Upseerit olivat menettäneet hevosensa. Kenttäkeittiöt olivat jääneet jäljelle. Annoin brigaadin levätä ja hankin sille muonaa mitä saatiin, vaatimalla sitä ympärillä olevista taloistakin.

Pian kenraali v. Emmich uudelleen saavutti brigaadin. Chartreusen itäpuolella olevilta kukkuloilta näimme mainiosti koko kaupungin. Se oli jalkaimme alla. Maasin toisella rannalla kohosi siitä kaupunkilinna, sitadelli. Sinne nostettiin äkkiä valkoisia lippuja. Kenraali v. Emmich aikoi lähettää sinne sovintoairuen. Minä ehdotin, että odotettaisiin vihollisen airutta. Kenraali pysyi päätöksessään. Kapteeni v. Harbou ratsasti kaupunkiin. K:lo 7 aikaan illalla hän palasi takaisin: valkoinen lippu oli nostettu vastoin komentajan tahtoa. Liègeen emme voineet marssia, oli jo liian myöhä. Vaikea yö odotti meitä.

Olin sillä välin antanut brigaadin majoittua. Asemamme oli ylenmäärin vakava. Toisista brigaadeista ei tullut mitään tietoa, ei edes 11:nnestä. Sananviejiä ei ollut saapunut ainoatakaan. Yhä selvemmäksi kävi: brigaadi oli yksin linnoituspiirissä, ulkomaailmasta eristettynä. Meidän täytyi ottaa lukuun, että vihollinen tekisi vastahyökkäyksiä. Suurta hankaluutta tuotti tuhatkunta belgialaisia sotavankeja. Kun huomattiin, että edessämme oleva Chartreuse, vanha linnoitus, oli ilman puolustusväkeä, lähetin sinne yhden komppanian näiden vankien keralla. Komppanianpäällikkö mahtoi epäillä järkeäni.

Joukkomme hermostus lisääntyi, kun tuli pimeä. Kävin rintamat ja kehoitin joukkoja pysymään levollisina ja jäykkinä. "Olemme huomenna Liègessä"; nämä sanat heitä rohkaisivat.

Kenraali v. Emmich majoittui esikuntineen pieneen talonpoikaistaloon.

En milloinkaan unohda yötä elokuun 7 päivää vastaan. Oli kylmä. Tavarani olin jättänyt jälkeen, majuri v. Marcard antoi minulle viittansa. Jännitettynä kuuntelin, kuuluiko missään taistelua. Toivoin yhä, että ainakin joku brigaadi olisi murtautunut linnakelinjan läpi. Kaikki oli hiljaa, aina puolen tunnin kuluttua ammuttiin vain kaupunkia vastaan haupitsin laukaus. Jännitys oli sietämätön. Kymmenen aikaan illalla annoin kapteeni Ottin jääkärikomppanialle käskyn miehittää Liègessä Maasin sillan, jotta se olisi hallussamme edetessämme ja edessäpäin brigaadille turvana. Kapteeni loi minuun katseen — ja lähti. Taistelutta komppania saavutti päämääränsä. Tietoja siitä emme enää saaneet.

Tuli aamu. Menin kenraali v. Emmichin luo ja keskustelin hänen kanssaan asemasta. Päätös marssia kaupunkiin pysyi lujana. Kenraali vain pidätti itselleen oikeuden määrätä hetken, milloin se tapahtuisi. Parantaessani brigaadin sijoitusta ja koettaessani saavuttaa 11:nnnen jalkaväenbrigaadin etenemistien, sain sitten hyvinkin pian kenraali v. Emmichiltä käskyn marssia kaupunkiin. Eversti v. Oven johti etujoukkoa. Loput brigaadista vankien keralla seurasi jonkun matkan päässä, kenraali v. Emmich esikuntineen ja minä brigaadin esikunnan keralla sen etupäässä. Meidän kaupunkiin marssiessamme antautui paljon ympärillä seisovia belgialaisia sotamiehiä. Eversti v. Ovenin piti miehittää sitadelli. Saamainsa tietojen johdosta hän ei sitä kuitenkaan tehnyt, vaan jatkoi marssiaan kaupungin luoteispuolelle Loncin linnaketta kohti asettuakseen tämän Liègeen vievän tien vartijaksi. Otaksuen eversti v. Ovenin olevan sitadellissa ajoin sinne ottamassani belgialaisessa voimavaunussa brigaadin ajutantin keralla. Siellä ei perille tullessani ollut ainoatakaan saksalaista sotamiestä. Sitadelli oli vielä vihollisen käsissä. Kolkutin suljetulle ovelle. Se avattiin sisäpuolelta. Parisataa belgialaista antautui minun vaatimuksestani. Brigaadi marssi nyt eteenpäin ja miehitti sitadellin, jonka annoin paikalla panna puolustuskuntoon.

Tehtävä, jonka olin itse määrännyt itselleni, oli täten päättynyt. Saatoin pyytää kenraali v. Emmichiä nyt vapauttamaan minut. Aikomukseni oli lähteä linnoituksesta samaa tietä, jota olin tullutkin, antaakseni armeijan-ylikomennolle tiedon siitä, mitä oli tapahtunut, etsiäkseni muut brigaadit ja johtaakseni tykistön marssia linnakkeita vastaan. Minun vielä ollessani sitadellissa saapui sinne muutama sata saksalaista vankia, jotka nyt oli vapautettu. 34:nnen jalkaväenbrigaadin alkupää oli murtautunut Maasin länsirannalle, mutta sitten luopunut taistelusta. Läpimurtautuneet osat oli otettu vangiksi. Sitten tuli 11:s ja myöhemmin 27:s jalkaväenbrigaadi, niin että kenraali v. Emmichillä minun jättäessäni hänet kuitenkin oli koossa jommoinenkin voima. Tosin oli saatu tietoja, että ranskalaiset lähestyivät Namurista käsin. Asema siis pysyi epätoivoisen vakavana. Sitä ei voitu pitää turvattuna, ennenkuin ainakin joitakuita idänpuoleisia linnakkeita oli kukistunut.