Читать книгу Sotamuistelmani 1914-1918 - Erich Ludendorff - Страница 19

Kenraalien v. Moltken ja v. Steinin kirjeet, jotka kutsuivat minut suureen päämajaan Coblenziin ja ilmoittivat, että minut oli määrätty Itä-Preussiin 8:nnen armeijan esikunnanpäälliköksi, tapasivat minut elok. 22:sena k:lo 9 aamupäivällä 2:sen armeijan päämajassa Wavren ja Namurin puolivälissä. Kapteeni v. Rochow oli sen tuoja.

Kenraali v. Moltke kirjoitti:

"Teidän on ryhdyttävä uuteen tehtävään, joka ehkä on vielä vaikeampi kuin Liègen valtaus… En tiedä ketään toista, johon niin ehdottomasti luottaisin kuin teihin. Ehkä vielä idässä pelastatte tilanteen. Älkää minulle suuttuko, kun kutsun teidät pois toimesta, jossa ehkä sotatoimet teitä juuri odottivat, toimet, jotka ovat ratkaisevia, jos Jumala niin tahtoo. Teidän täytyy isänmaalle kantaa tämäkin uhri. Keisarikin katsoo teihin luottamuksella. Teitä ei tietystikään voida tehdä vastuunalaiseksi siitä, mitä on tapahtunut, mutta tarmollanne voitte vielä pahimman torjua. Noudattakaa siis uutta kutsua, joka teille on kunniakkain, mitä sotilaan osaksi voi tulla. Te ette saata häpeään osaksenne tullutta luottamusta."

Kenraali v. Stein, silloinen kenraalimajoitusmestari ja myöhemmin sotaministeri, lopetti kirjeensä seuraavin sanoin:

"Teidän siis täytyy lähteä. Tässä sitä vaatii valtion paras. Vaikea on tehtävä, mutta te kyllä siitä suoriudutte."

Kapteeni v. Rochowilta sain vielä kuulla, että kenraali v. Hindenburgista piti tulla ylipäällikkö, mutta ettei tiedetty, suostuiko kenraali ottamaan ylipäällikkyyden vastaan.

Olin ylpeä uudesta tehtävästäni ja siitä luottamuksesta, joka kirjeestä ilmeni. Mieltäni ylensi se ajatus, että saisin pahimmassa pulassa ratkaisevalla tavalla palvella keisaria, armeijaa ja isänmaata. Isänmaanrakkaus ja uskollisuus kuningasta kohtaan ynnä se selvä taju, että jokaisen yksityisen velvollisuus on elää perheen ja isänmaan hyväksi, ne olivat se perintöosa, jonka isänkodista sain mukaani elämään. Vanhempani eivät olleet varakkaita, maallista palkintoa heidän uskollinen työnsä ei saanut. Elimme sangen säästäväisesti ja onnellisesti sopusointuista ja onnellista perhe-elämää. Sekä isäni että äitini omistivat kaikki huolensa meille kuudelle sisarukselle. Olkoot vanhempani tästä kaiken maailman edessä kiitetyt.

Nuorena upseerina täytyi minun kaikilla voimillani ponnistaa eteenpäin. Elämäniloni ei siitä kärsinyt. Suuren osan ajastani vietin vaatimattomassa luutnantinasunnossani Weselissä, Wilhelmshavenissa ja Kielissä ja luin historiaa, sotahistoriaa ja maantieteellisiä kirjoituksia. Mitä lapsena olin vastaanottanut, se nyt laajeni. Kävin ylpeäksi isänmaastani ja suurista miehistämme. Hehkuen kunnioitin Bismarckin valtavaa ja intohimoista suuruutta. Selvänä esiintyi minulle hallitsijahuoneemme vaikutus Preussin-Saksan hyväksi. Uskollisuudesta, jonka olin vannonut, kehittyi syvä sisällinen antautumuksen tunne. Saksa on ollut yhä ja alati Euroopan taistelutantereena ja armeijan ja laivaston ratkaiseva merkitys turvallisuudellemme kävi minulle sitä ilmeisemmäksi, kuta kauemmaksi askel askelelta seurasin historiaa. Elämään tutustuen samalla älysin isänmaan rauhallisten saavutusten suuruuden ja merkityksen kulttuurille ja ihmiskunnalle.

Kun minut 1904 siirrettiin suuren yleisesikunnan rintamaansijoitusosastolle, alkoi välitön työni armeijan hyväksi. Se päättyi esiintymiseeni miljardi-lakiehdotuksen puolesta.

Kauan aikaa oli liikekanta-määräykseni: ylimmän armeijanjohdon sotaliike-osaston päällikkö. Tämä tietysti lakkautettiin samalla kuin sain Düsseldorfissa rykmenttini. Sen sai seuraajani suuressa yleisesikunnassa. Liikekanta-määräys 2:sen armeijan ylimajoitusmestariksi oli minulle Liègen vuoksi tärkeä, vaikk'ei muutoin erikoisen miellyttävä.

Olin kenraali v. Moltken johdon aikana tehnyt hänen kanssaan useita suuren yleisesikunnan matkoja ja päässyt luomaan suureen sotaan syvällisen katseen. Uusi asemani tarjosi minulle tilaisuuden näyttää, kykeninkö teoiksi muuttamaan yleisesikunnan suuren oppimestarin, kenraali kreivi v. Schlieffenin ajatukset, vaikkapa vain ahtaammallakin alalla. Enempää ei sotamiehelle voitu sodassa tarjota. Syvästi valitin sitä, että sain tämän aseman isänmaalle niin erinomaisen vakavassa tilanteessa.

Koko sisäinen olemukseni ja saksalainen tunteeni kannusti minua työhön.

Neljännestunnin kuluttua istuin voimavaunussa ajaakseni Coblenziin. Kuljin Wavren kautta. Edellisenä päivänä olin nähnyt sen rauhallisena kaupunkina, nyt näin sen palavan. Sielläkin oli väestö noussut taisteluun. Näin hyvästeli minut Belgia.

Kello 6 illalla olin Coblenzissa. Ilmoitin itseni heti kanaali v. Moltkelle, joka minusta näytti väsyneeltä. Nyt sain tarkemmin kuulla, millä kannalla asiat olivat idässä. 8:s armeija oli elokuun 20 p:nä Gumbinnenin luona hyökännyt venäläisten Niemenin-armeijan kimppuun, jota Rennenkampf johti. Vaikka hyökkäys alussa menestyi, ei se kuitenkaan johtanut ratkaiseviin tuloksiin. Taistelu oli täytynyt keskeyttää. Armeija oli siitä pitäen kaikkineen peräytynyt Mauer-Seen ja Pregelin välillä Angerapin kautta länttä kohti ja Pregelin pohjoispuolelle Deimen taa, joka oli Königsbergin linnoituksen etumainen varustuslinja. I:n armeijaosaston piti Insterburgin länsipuolisilta asemilta ajaa junalla Gosslershauseniin armeijan-ylikomennon käytettäväksi ja 3:nnen reservidivisioonan Angerburgista Allenstein-Hohensteiniin XX:n armeijaosaston vahvistukseksi.

Järvilinja Nikolaiken-Lötzen, joka oli vain kevyesti varustettu, oli meidän hallussamme. Sitä oli lähestynyt vain heikonlainen vihollinen.

XX:n armeijaosaston komentava kenraali, kenraali v. Scholtz, oli ylijohtajana Itä-Preussin etelärajalla. Divisioonansa, johtoonsa kuuluvan 70:nnen maanpuolustus-brigaadin, ynnä Thornin ja Veikselin muitten linnoitusten sota-varusväkien osat hän oli koonnut Gilgenburgin luo ja sen itäpuolelle, kaiken aikaa taistellen venäläisten Narewin-armeijaa vastaan, jota Samsonow komensi. Tämä ahdisti häntä ankarasti.

Oli otettava lukuun, että molemmat vihollisarmeijat etenisivät järvisulun kahden puolen. Kenraali v. Moltke sanoi minulle, että 8:s armeija aikoi luopua Veikselin itäpuolella olevasta maasta, linnoihin vain jätettäisiin sota-varusväki ja niitä puolustettaisiin. 8:s armeija epäilemättä oli tehnyt tämän päätöksen siinä odotuksessa, että lännessä pian tapahtuisi ratkaisu, jonka jälkeen sieltä saapuvain apujoukkojen kanssa Itä-Preussi voitaisiin valloittaa takaisin ja maahan tunkeutunut vihollinen voittaa. Kenraali kreivi v. Schlieffenin strateegisissa sotaleikeissä oli näin useinkin tapahtunut. Jos edellytys piti paikkansa, oli 8:nnen armeijan päätös säilyttää itsensä myöhempää taistelua varten oikea. Mutta se ei ottanut huomioon sodan todellisuutta eikä sitä suunnatonta edesvastuuta, jonka oman maan viholliselle luovuttaminen tuotti. Mitä sodan välittömästi kohtaamain maitten täytyy kärsiä humaanisimmankin sodankäynnin jaloissa, sen on tämä maailmankamppailu jälleen ihmiskunnalle opettanut. Siihen nähden kuinka asiat sitten kehittyivät, olisi peräytyminen Veikselin taa ollut häviömme. Veikselin linjaa emme olisi kyenneet puolustamaan venäläisten ylivoimaa vastaan, emme ainakaan kyenneet syyskuussa välittömästi auttamaan Itävalta-Unkarin armeijaa. Seuraus olisi ollut sen perikato. Tilanne, joka minua odotti, oli epäilemättä sangen vakava, mutta olihan onneksi sentään keinojakin.

Minun pyynnöstäni lähetettiin itään heti käsky, että 8:nnen armeijan pääosain peräytyminen 23 p:nä keskeytettäisiin. I:n reserviosaston ja XVII:n armeijaosaston ja Königsbergin linnoituksen pääreservin piti levätä. I:tä armeijaosastoa ei pitänyt viedä Gosslershauseniin vaan lähemmäksi kenraali v. Scholtzia Deutsch-Eylaun itäpuolella olevaan seutuun. Kaikki mitä Thornin, Kulmin, Graudenzin ja Marienburgin sota-varusväestä suinkin vielä liikeni, oli lähetettävä Itä-Preussin Strasburgiin ja Lautenburgiin. Näihin sota-varusväkiin kuului vain maanpuolustus- ja nostoväki-muodostuksia. Itä-Preussin lounaisosaan täten keräytyi vahva armeijaryhmä. Sillä saattoi ryhtyä hyökkäykseen, sillä välin kuin pohjoinen ryhmä edelleen jatkoi peräytymistään lounatta kohti taikka poikkeutettiin jyrkkään etelää kohti taisteluun Narewin-armeijaa vastaan. Mitä sitten oli tehtävä, se voitiin vasta paikalla määrätä. Ilman uutta taistelua emme aikoneet venäläistä laskea. Jokaisen yleisesikunta-upseerin lihassa ja veressä oli, että molempain vihollisarmeijain erillisyyttä oli sitä varten hyväksi käytettävä.

Annoin myös ilmoittaa itseni Hänen Majesteetilleen Keisarille. Hänen Majesteettinsa oli levollisella mielellä, puhui vakavasti itäisen rintaman tilanteesta ja valitti haikeasti, että osa Saksan isänmaasta oli joutunut vihollisen hyökkäyksen jalkoihin. Hän ajatteli alamaistensa kärsimyksiä. Keisari antoi minulle Liègen johdosta luvatun "Pour le mérite"-ritarimerkin ja lausui minulle tunnustuksen sanoja. Tämä on kautta elämäni oleva minulle ylpeä ja surumielinen muisto.

K:lo 9 illalla lähdin Coblenzista ylimääräisellä junalla itään.

Vähän ennen lähtöäni sain tiedon, että kenraali v. Hindenburg oli suostunut ottamaan vastaan ylipäällikkyyden ja astuisi junaan Hannoverissa kello 4 aamulla. Hannoverissa kenraali oli asemalla. Ilmoittauduin hänelle. Näimme toisemme silloin ensi kerran. Kaikki muu kuuluu juttusepittelyn piiriin.

Esitin lyhyesti aseman, sitten lähdimme levolle.

Elokuun 23:ntena kello 2 aikaan iltapäivällä saavuimme Marienburgiin, jossa ylikomento meitä odotti. Asema oli muuttunut. Päätöksestä peräytyä Veikselin taa oli luovuttu. Lähinnä aiottiin puolustaa Passargea. Kenraali Grünert, 8:nnen armeijan ylikomentaja ja everstiluutnantti Hoffmann olivat vaikuttaneet siihen suuntaan.

Vastaanottomme Marienburgissa oli kylmä. Minusta se oli kuin toista maailmaa: Liègestä ja nopeasta etenemisestä lännessä tähän painostaneeseen mielialaan. Kaikki muuttui nopeaan. Mieliala elpyi. Yhdyselämämme esikunnassa muodostui semmoiseksi kuin olen ennen kuvannut.