Читать книгу Sotamuistelmani 1914-1918 - Erich Ludendorff - Страница 5

Tämä maailman- ja kansansota vaati suunnattomia meiltä saksalaisilta, joiden hartioilla se lepäsi koko raskaalla painollaan. Jokaisen yksityisen täytyi antaa viimeisensäkin, jos meidän mieli voittaa se. Meidän täytyi sanan todellisessa merkityksessä taistella ja tehdä työtä viimeiseen veri- ja hikipisaraamme saakka ja samalla kuitenkin pysyä taistelunhaluisina ja vielä voitonintoisinakin: se oli raskas, mutta pakottava vaatimus, vaikka vihollinen tekikin elantomme ja toimeentulomme niin vaikeaksi ja vaikka se meitä vainosikin yllytyksellään, joka ulkonaisesti oli niin huomaamaton, mutta kuitenkin niin alkuvoimaisen ankara.

Armeijan ja laivaston juuret ovat isänmaassa, samoin kuin tammen Saksan mannussa. Kotimaasta ne elävät, siitä saavat voimansa. Ne voivat säilyttää, mitä tarvitsevat, eivät sitä vastoin itse aikaan saada, ne voivat taistella vain niillä sielullisilla, aineellisilla ja ruumiillisilla voimilla, jotka kotimaa niille antaa. Näiden avulla armeija ja laivasto voivat voittaa, uskollisesti antautua tehtäväänsä, epäitsekkäästi uhrautua jokapäiväisessä taistelussa ja sodan rasituksissa. Ne yksin saattoivat Saksalle taata lopullisen voiton. Niiden avulla isänmaa kävi tätä jättiläistaistelua maailmaa vastaan, jossa tosin liittolaisetkin auttoivat ja anastettuja alueita käytettiin hyväksi, mikäli maasodan lait sallivat.

Armeijan ja laivaston täytyi sen vuoksi saada kotimaasta yhä uutta henkistä joustavuutta, ihmisiä ja sotakojeita ja siitä myös lakkaamatta uudistua.

Kotoista sieluntilaa ja sotatahtoa oli vahvistettava; hukka peri meidät, jos ne turmeltuivat! Kuta kauemmin sotaa kesti, sitä suuremmaksi kävivät tuohon nähden vaarat, sitä enemmän karttui voitettavaa, sitä pakottavammaksi kävi samalla armeijan ja laivaston sielullisen ja siveellisen vahvistuksen vaatimus.

Isänmaan ihmisvoimat ja aineelliset voimat olivat sodankäyntiä varten viimeistä myöten liikkeelle ja käytettäviksi saatavat.

Nämä olivat kotimaalle valtavia tehtäviä. Se ei ollut vain se perustus, jolla uljas sotavoimamme lepäsi ja joka oli pienimmältäkin säröltä varjeltava, se oli mahtimme lähde, joka oli säilytettävä hopean kirkkaana ja puhtaana ja samalla voimallisenakin, jotta se saattoi terästää armeijan ja laivaston hermot ja yhä nuorentaa niiden voimia. Kansa tarvitsi sisäistä lujuutta, sillä se yksin saattoi tehdä sen kykeneväksi ehtymättä luovuttamaan voimia armeijaan ja laivastoon. Kansan voima ja sotavoima punoutuivat niin kiinteästi yhteen, että niitä oli mahdoton erottaa toisistaan. Sotavoimain sotakunto vihollista vastassa riippui läheisesti kansan kotoisesta sotakunnosta. Kotimaassa alkoi semmoinen työ ja elämä sodan hyväksi, että tuskin milloinkaan on sen vertaa nähty. Ja tätä elämää ja työntekoa täytyi hallituksen, täytyi vastuunalaisen valtiokanslerin johtaa ja voimallisena säilyttää.

Hänen eteensä nousi vielä toinen suuri sodankäyntitehtävä: hänen tuli johtaa taistelua kotimaan vihamielisiä rintamia vastaan. Pitikö Saksan jättää käyttämättä tätä mahtavaa sotakeinoa, jonka vaikutuksen se joka päivä koki omassa ruumiissaan? Eikö viholliskansain sieluntilaa pitänyt koettaa järkyttää samalla tavalla kuin vihollinen valitettavasti niin hyvällä menestyksellä järkytti meidän maamme sieluntilaa? Tätä taistelua oli käytävä kotimaasta puolueettomain ulkomaitten kautta ja vasta sitten rintamasta rintamaan. Tosin Saksalta puuttui yksi voimakas apukeino tässä propagandassa: nälkäsaarto vihollismaitten asukkaita vastaan.

Suuret olivat ne tehtävät, jotka hallituksen tuli kansakunnan palveluksessa ratkaista saattaakseen sodan onnelliseen päätökseen. Enempää ei ole vielä ainoaltakaan Saksan hallitukselta vaadittu, kuin mitä on Saksan kansan yhdistetyn voiman asettaminen keisarin käytettäväksi voiton saavuttamiseksi tappotanterella ja taistelun johtaminen viholliskansain henkeä ja mielialaa vastaan. Hallituksen työ ja toiminta saavutti täten sodassa ratkaisevasti vaikuttavan merkityksen. Tämä vaati hallitukselta, valtiopäiviltä ja kansalta ennen arvaamatonta antautumusta sota-aatteelle. Niin oli asia: sodankäynnin voima oli kotimaassa, voimanilmaus vihollisrintamalla.

Voimallinen sodankäynti yksin oli omiaan viemään suureen päämääräämme, rauhaan. Sotatyöllään hallitus sen vuoksi samalla edisti rauhan asiaa. Rauhan palauttaminen mitä nopeimmin oli sen korkea tehtävä.

Kenraalisotamarsalkka ja minä ylimpään armeijanjohtoon kutsuttuina ja asemaan perehdyttyämme heti ilmoitimme valtiokanslerille, mitkä mielestämme armeijan ja samalla laivastonkin tarpeet olivat, ja harkitsimme niitä tehtäviä, jotka siitä kotimaalle johtuivat. Kutsuimme hänet sodankäyntiä varten yhteistyöhön ja olimme aseman uhkaavasta vakavuudesta huolimatta toivehikkaita.

Hallitus oli ottanut meidät suosiollisesti ylimpään armeijanjohtoon. Avoimella luottamuksella suostuimme sen esitykseen. Pian alkoi kuitenkin keskenään taistella kaksi aatemaailmaa, joita hallituksen ja meidän käsityksemme edustivat. Tämä vastakohta oli meille raskas pettymys ja samalla suunnaton rasitus.

Berliinissä ei voitu hyväksyä meidän käsitystämme sodan välttämättömyyksistä, siellä ei ollut sitä rautaista tahtoa, joka yhdistää koko kansan ja kohdistaa sen elämän ja ajatuksen yhteen päämäärään: sotaan ja voittoon. Ententen suuret kansanvallat tähän pystyivät. Gambetta 1870/71, Clemenceau ja Lloyd George tässä sodassa alistivat kansansa ankaralla tahdonvoimalla voiton palvelukseen. Tämän päämääräntietoisen pyrkimyksen, ententen voimallisen tuhoamistahdon täyttä terävyyttä ei hallitus älynnyt. Ei koskaan ollut siitä epäilystä. Sen sijaan että olisi koottu kaikki tarjolla olevat voimat sotaan ja jännitetty ne ylimmilleen, jotta rauha saavutettaisiin taistelutanterella, kuten sodan luonne vaati, poikettiin Berliinissä toiselle tielle; puhuttiin yhä enemmän sovinnosta ja ristiriitain sovittamisesta, antamatta samalla omalle kansalle voimakasta sotaista herätettä. Berliinissä luultiin tai kuviteltiin näin: viholliskansat muka ikävöiden kuuntelisivat sovinnollisuuden sanoja ja vaatisivat hallituksiaan solmimaan rauhan. Niin vähän siellä oli tietoa viholliskansain ja niiden hallitusten mielentilasta, voimakkaasta kansallisesta ajatussuunnasta ja teräskovasta tahdosta. Berliini ei ollut mitään oppinut entisaikain historiasta. Siellä vain tunnettiin oma voimattomuus vihollisen sielunvoimien rinnalla, menetettiin voiton toivo ja antauduttiin tuuliajolle. Rauhan saavuttamisen ajatus kävi voimallisemmaksi kuin tahto taistella voiton hyväksi. Tietä rauhaan oli vihollisen tuhoamistahdon vuoksi mahdoton löytää. Näin laiminlyötiin kansan johtaminen voiton vaikealle tielle.

Valtiopäivät ja kansa huomasivat olevansa ilman moista johtoa, jota suuri osa kiihkeästi kaipasi, ja ne liukuivat hallituksen kanssa kaltevalle radalle. Itse sodan valtavat kysymykset työnnettiin yhä enemmän syrjään. Sisäpoliittiset näkökohdat ja oman itsensä muistaminen hautasivat ne alleen. Se koitui isänmaalle onnettomuudeksi. Voi olla, että se vallankumous, joka nyt kauttaaltaan järisyttää Eurooppaa, saa aikaan toisen maailmanjärjestyksen ja paremmin kypsyttää kansain ajatukset ja tunteet semmoiseen rauhaan, joka antaa ihmiskunnalle oikeuden ja sovinnon. Aselepo- ja rauhanehdot tosin vastustavat semmoista käsitystä. Vielä sillä ajalla, jonka minä olin ensimmäisenä kenraalimajoitusmestarina, ei maailma ainakaan ollut muuttunut.

Ylin armeijanjohto asettui samalle kannalle kuin presidentti Wilson marraskuussa 1918 esiintyessään suuren amerikkalaisen laivasto-ohjelman puolesta: hän sanoi pitävänsä epäviisaana, että Amerikka nyt jo laatisi laivasto-ohjelmansa tulevaisuuden maailmanpolitiikan mukaiseksi, kun ei tätä maailmanpolitiikkaa vielä oltu ratkaistu.

Samassa mielessä kirjoitti marraskuussa 1918 4:nnen armeijan sotamiesneuvoston esimies:

"Vallankumous perustuu ehkä monen päässä ihanteihin. Joka on seisonut vihollista vastassa, sen täytyy tunnustaa, että ententen maailmankatsomus tällä hetkellä vielä palvelee materialismia."

Nyt ovat hämmästyneen ja ihanteissaan pettyneen maailman silmät auenneet. Mutta petetty Saksan kansa saa maksaa harhaluulonsa hengellään.

Ylin armeijanjohto oli sillä kannalla, että ensin tuli ihmiskunnan muuttua, sitten mekin voisimme laskea aseemme ja ajatella sovinnon tekoa; muutoin oli varmasti odotettavissa turmiolliset seuraukset. Rauhan palmu ei ole puolustus miekkaa vastaan. Niin kauan kuin ihmiset ja varsinkin vihollisemme pysyvät sinä, mitä ihmiskunta on tähän saakka ollut, tuli Saksan ja joka tapauksessa kenraalisotamarsalkan ja minun vastuunalaisina sotilasjohtajina pitää miekka kourassamme ja yhä uudelleen teroittaa sitä. Sen vuoksi oli vakava velvollisuutemme hallituksen suhteen hellittämättä vaatia sodan välttämättömyyksien toteuttamista ja juurruttaa siihenkin päättäväisyys, jota meidän täytyi pitää ainoana oikeana.

Kaikissa kysymyksissä ylin armeijanjohto kääntyi perustuslaillisten tekijäin puoleen. Sota vaati siltä joka hetki nopeita ja kauaskantavia ratkaisuja, se vaati ja vahvisti päätöskykyä. Berliinissä pysyttiin totutulla rauhan tolalla. Usein saapui vasta viikkojen kuluttua vastauksia, jopa tärkeimpiinkin kysymyksiin. Tästä berliiniläisten viranomaisten tavattoman vitkastelevasta asiain käsittelystä ja sodan välttämättömyyksien tajuamattomuudesta oli seurauksena, että keskenäinen yhteytemme joskus sai tylyn sävyn. Olemme tätä valittaneet. Meidän sielussamme poltti tuli. Oli nopeaan toimittava, sillä usein täytyi estää mittaamattomia vahingoita.

Rauhan aikana oli valtakunnan hallituksella kaikkiin viranomaisiin nähden ratkaiseva sananvalta. Ulkoasiain virasto tunsi olevansa kaiken arvostelun yläpuolella. Vaikea oli valtakunnan virastojen tottua siihen, että sodan puhjettua ylimmästä armeijanjohdosta oli tullut paikka, joka ei ainoastaan jakanut vastuunalaisuutta valtakunnankanslerin kanssa, vaan jonka kannettavana oli niin suunnaton edesvastuu, että se sitä enemmän tuli pakotetuksi tarmokkaaseen toimeen, kuta vähemmän Berliinissä toimittiin. Olisin toivonut, että hallituskin olisi selvään tajunnut tämän yksinkertaisen asianlaidan. Kenraalien v. Moltken ja v. Falkenhaynin suhde hallitukseen ei pääasioissa ollut toinen kuin kenraalisotamarsalkan ja minunkaan.

Hallitus kulki omia teitään eikä ylimmän armeijanjohdon tahtoon nähden jättänyt mitään tekemättä, mitä se piti tarpeen vaatimana. Mutta paljon semmoista jäi tekemättä, mikä sodankäynnin kannalta oli merkittävä pakottavan välttämättömäksi.

Ylimmän armeijanjohdon täytyi jo heti sodan puhkeamisen jälkeen esiintyä toimivana eräillä aloilla, jossa tämä olisi ollut toisten viranomaisten asia. Sanomalehdistön laaja ala, sensuuri, vihollisen vakoilun ja sabotagen torjuminen ynnä valtiojärjestyksen kukistamista sodassa puuhaavain voimain selville saaminen jäivät sotilaallisen omin neuvoin selviytymisen varaan sodankäynnille vahingoksi. Epäselvyys siitä kenelle asia kuului ja henkilöjen puute ehkäisivät asianomaisten viranomaisten aloitetta. Edesvastuun syvä tunto pakotti yleisesikunnan ryhtymään luovaan työhön. Se saattoikin paremmin täyttää henkilöpuutteen armeijasta otetuilla, etenkin sitä varten hyvillä ennakkotiedoilla varustetuilla virkavapailla upseereilla. Johto täten joutui yleisesikunnan käsiin. Toimeenpano usein jäi kotoisten mahtien asiaksi. Rajaviiva, jonka takana vastuunalaiset viranomaiset yksin pitivät itseään asianomaisina, ei ollut selvä. Hankauksia ei voitu välttää. Selvä ja luja johto kotimaassa, jota ylin armeijanjohto usein pyysi, olisi tämän estänyt.