Читать книгу Sotamuistelmani 1914-1918 - Erich Ludendorff - Страница 8

Elämäni on ollut työtä isänmaan, keisarin ja armeijan hyväksi. Neljä sotavuotta olen elänyt vain sotaa varten.

Päiväni kuluivat säännöllisesti. Niin kauan kuin olin idässä esikunnan päällikkönä ja välittömästi johdin joukkoja, järjestyi kaikki sotilaallisen tilanteen vaatimusten mukaisesti. Kello 6:sta tai 7:stä aamulla olin myöhään yöhön virkahuoneessa.

Ensimmäisenä kenraalimajoitusmestarina olin levollisina aikoina kahdeksan tienoissa virastossa. Noin tuntia myöhemmin tuli kenraalisotamarsalkka ja nyt keskustelimme lyhyeen sotatapauksista ja aikomuksista ja vireillä olevista kysymyksistä.

Kello 12 aikaan oli meillä esittely Hänen Majesteettinsa Keisarin luona.

Täsmälleen kello 1 aamiainen, johon kului 1/2 tai 3/4 tuntia. 1/2 4:n vaiheilla olin jälleen virkahuoneessani. Kello 8:n aikaan söimme illallista; 1 1/2 tunnin loman jälkeen kesti työtä puoleenyöhön tai kello 1:een asti.

Tämä yksitoikkoisuus harvoin keskeytyi. Eivät edes ne neljä tai viisi päivää, jotka minulla oli sotalomaa, olleet virkatoimista vapaat.

Olin kaukopuhelimilla ja kaukokirjoittimilla yhteydessä rintaman kaikkien osien ja liittoutuneiden ylimpäin armeijanjohtojen kanssa. Armeijat antoivat tietonsa säännöllisesti aamuin ja illoin ja erikoiset tapaukset paikalla.

Kenttälennättimen päällikkö itäisellä rintamalla, eversti Lehmann ja myöhemmin koko armeijan kenttälennättimen päällikkö, kenraalimajuri Hesse, ovat kaukonäköisesti ja tehokkaasti minua auttaneet. Ylipäällikön esikunnan kaukopuhelumiehistö itäisellä rintamalla ja ylimmän armeijanjohdon kenttälennättimen hoitokunnat, jotka välittivät yksityiskohtaista yhteyttä, ovat työskennelleet mitä etevimmällä tavalla.

Toiselta puolen oli välttämätöntä saada selvä yleissilmäys valtavien rintamien kaikkiin tapauksiin, toiselta puolen taas välittömästi tuntea tavallisuudesta poikkeava painostus, taisteluiden suonentykytys. Ylimmän armeijanjohdon täytyi kuitenkin saada paikalla tieto kaikista tärkeistä tapauksista. Sillä liiankin usein täytyi reservien puutteessa paikalla tehdä kohtalokkaita ratkaisevia päätöksiä.

Joukkojen johto, huolenpito armeijasta ja kotimaan sotakunnosta kävivät kaikkien muitten töitten edellä. Sotilaspoliittiset tulevaisuudenkysymykset seurasivat vasta toisessa sijassa.

Työtuntini kuluivat omaan työhöni, alaisteni osastonpäälliköitten ja viranomaisten esittelyihin ynnä neuvotteluihin.

Erityisellä ilolla ja tyydytyksellä muistelen virallista ja toverillista yhdyselämäämme sekä idässä esikunnassani että ylimmässä armeijanjohdossa.

Kun työtaakkani oli niin suunnaton ja vastuunalaisuuteni niin raskas, en ympärilläni voinut käyttää muuta kuin itsenäisesti toimivia, suoria ihmisiä, joilta vaadin, että he arkailematta lausuivat minulle mielipiteensä, minkä he tekivätkin — usein sangen perusteellisestikin. Yhteistyömme oli rakennettu keskenäiselle luottamukselle miehestä mieheen. Itsetietoisina ja varmoina seisoivat työkumppanini uskollisesti rinnallani. He olivat minulle alttiita ja itsenäisiä apulaisia, korkeimman velvollisuudentunnon läpitunkemia. Tietysti oli ratkaisu minun asiani, sillä edesvastuu ei sallinut epäröimistä. Sota vaati nopeaa toimintaa. Mutta ratkaisu ei ollut mielivaltaa ja milloin poikkesinkin työkumppanieni ehdotuksesta, en loukannut. Tässä ja mielipiteitä yhteensovitettaessa olen pyrkinyt antamaan tunnustuksen poikkeaville mielipiteille epäselvyyteen horjahtamatta. Työtoverieni kunnia ja hyvä maine ilahuttavat minua. Aina olen kannattanut sitä mielipidettä ja kannatan sitä vielä tänäänkin, että sota oli niin valtava ja vaati niin suurenmoisia, ettei yksi mies yksinään voinut vaatimuksia täyttää. Se jätti sangen paljon tilaa loistavalle toimiosuudelle.

Ensimmäinen apulaiseni idässä oli silloinen everstiluutnantti, nykyinen kenraalimajuri Hoffmann, nerokas, eteenpäin pyrkivä upseeri. Kuinka suuren arvon annan hänelle sotilaana, käy parhaiten selville siitä, että ehdotin hänet jälkeläisekseni, kun elokuun lopulla 1916 astuin armeijan ylijohtoon. Hän on tässä toimessa osoittanut yhtä loistavaa kuntoa kuin ennen vanhimpana yleisesikunta-upseerinanikin.

Suuressa päämajassa otin luokseni everstiluutnantti Wetzellin sotatoimia valmistelemaan. Minä tunsin hänet ja tiesin hänen arvonsa jo entisestään. Hän tunsi asiat lännessä. Vanhimpana yleisesikuntaupseerina ja kolmannen armeijaosaston yleisesikunnan päällikkönä oli hän siellä kunnostautunut ja varsinkin Verdunin edustalla toiminut erinomaisesti. Hän on oiva sotilasluonne ja mieleltään uskollinen ja luja. Toimihaluisena ja heräterikkaana, tarkkana työmiehenä tuli hänestä minulle erinomainen ja rakas apulainen. Kun syyskuussa 1918 erosin hänestä, oli arvonanto molemminpuolinen ja tapahtui ero vain siitä yksinkertaisesta syystä, että minun täytyi jakaa esikunta toisella tavalla saadakseni itse hieman enemmän lepoa.

Everstiluutnantti Wetzellin jälkeen tulivat luokseni eversti Heye ja majuri v. Stülpnagel, joka Berliinissä oli kauan ollut virastoupseerinani, kaksi karaistua ja selvää sotilasluonnetta. Olen heidän kanssaan elänyt vaikeimman ajan, mitä sotilas voi elää: oli käynyt ilmeiseksi, ettemme enää voineet sotilaallisesti sotaa voittaa. Inhimillisesti vaikeinta oli minulle se, kun minun tänä aikana täytyi heistä luopua. Järjestämisasiat olivat etenkin majurien v. Vollard-Bockelbergin ja vapaah. v. dem Busche und Frahnertin käsissä, miesten, joilla oli suunnaton työvoima, työilo ja kauas kantava katse. Heidän aikaansaantinsa ovat hyvin huomattavat.

Kolme apulaisistani varsinkin esiintyi enemmän muita julkisuudessa. Se johtui heidän työaloistaan.

Eversti Bauer, selväpiirteinen luonne, joka samoin kuin minäkin käsitti kotimaan sotakunnon lopullisen voiton perustaksi, koetti uupumatta sitä säilyttää ja kohottaa. Hän on ratkaisevalla tavalla edistänyt tykistön kehitystä. Hänen tehtävänsä oli kotimaan edessä edustaa armeijan sotavälinetarvetta ja hankkia selvä kuva teollisuuden tuotantokyvystä työnantajain ja työntekijäin kanssa yhteyttä ylläpitäen. Hänen työalansa oli läheisessä kosketuksessa sotaministeriön työalan kanssa.

Myös sotataloudellisissa ja useissa taktillisissa kysymyksissä hänen myötävaikutuksensa ja neuvonsa tuotti sodankäynnille mitä suurinta hyötyä.

Kenraali v. Bartenwerffer, levollinen ja selvästi ajatteleva, lämmintä isänmaallista tunnetta huokuva mies, oli poliittisen osaston päällikkö. Kenttäarmeijan yleisesikunnan tärkeisiin tehtäviin kuului seurata vihollismaitten ja puolueettomain ulkomaitten sotilaspolitiikkaa ja siitä johtuviin poliittisiin kysymyksiin nähden asettua yhteyteen valtiokanslerin kanssa. Sama oli miehitettyjen alueitten poliittisten tapausten laita, mikäli nuo alueet kuuluivat ylimmän armeijanjohdon alle. Niillä rajoilla, jotka sota meille antaisi, oli isänmaan tulevalle sotilaalliselle turvallisuudelle ratkaiseva merkitys ja kaikki sen yhteyteen kuuluvat kysymykset olivat ylimmälle armeijanjohdolle tärkeä työala. Poliittinen osasto oli kaikissa rauhankysymyksissä kirjeenvaihtoa hoitava sotilaallinen virkapaikka.

Kolmas herra oli everstiluutnantti Nicolai, rautaisen ahkeruuden ja velvollisuudentunnon mies, järjestävä kyky. Hänen tehtävänsä olivat erikoisen monipuoliset, ehkä liiaksikin. Työala oli elimellisesti kehittynyt. Everstiluutnantin tehtävänä oli sanomalehdistön sotilaallinen johto ja läheisessä yhteydessä sen kanssa, mikäli se oli sotilaallisesti mahdollista, mielialan silmällä ja vireillä pitäminen kotimaassa ja armeijassa. Kummassakin oli yhteistyö valtakunnan viranomaisten kanssa luonnollinen. Emme saaneet aikaan mitään. Sanomalehtien valvominen ja tiedoilla varustaminen jäivät sen vuoksi hajanaiseksi, siitä olimme selvillä.

Sanomalehtien sotilaallinen sensuurikin kuului everstiluutnantti Nicolaille ja hänen alaisilleen. Tämän, sodassa valitettavasti välttämättömän pahan olemukseen kuuluu, ettei se voinut ketään tyydyttää. Pidin valitettavana asiana, että ylimmän armeijanjohdon täytyi sitä harjoittaa, muut asianomaiset kun osoittivat pidättyväisyyttä.

Everstiluutnantti Nicolain toinen suuri työala oli salainen tiedonhankinta ja vakoilun torjuminen postia, sähkölennätystä ja kaukopuhelua valvomalla, raja- ja postisululla, ynnä taloudellisen vakoilun ja sabotagen (ilkivaltaisen turmelemisen) vastustaminen. Everstiluutnantti Nicolai on tietoineen hyvin palvellut ylintä armeijanjohtoa. Epätietoisuus kuuluu sodan luonteeseen. Ei vihollinenkaan paljon suuremmista apuneuvoistaan huolimatta saanut koskaan tietää, mitä meillä oli tekeillä. Se yllätettiin aina, paitsi 15 p:nä heinäkuuta 1918, jolloin teimme asiat sille liian helpoiksi.

Vihollista koskevain tietojen käsittely sotilaallista päätöksentekoa varten kuului "Vihollisarmeijat"-nimiselle osastolle, joka oli majuri v. Rauchin, kokeneen ja huolellisen yleisesikuntaupseerin johdossa. Hän täytti edesvastuullisen tehtävänsä. Tässäkin suhteessa yleisesikunta sai aikaan, mitä kohtuudella voitiin odottaa.

Vielä monta muutakin uskollista apulaista minulla oli esikunnassani;

mainitsen everstit v. Tieschowitzin ja v. Mertzin, majurit v. Waldowin,

Crantzin, v. Harboun, Hofmannin, Bartenwerfferin, Muthsin, kapteenit

Weverin, Gabrielin, Geyerin, v. Fischer-Treuenfeldin, v. Gosslerin, v.

Poseckin ja monta muuta.

Erikoisen toverilliset olivat yhteiset ateriamme suuremmassa piirissä. Kenraalisotamarsalkka piti hauskoista jutuista ja vilkkaasta keskustelusta. Minä otin siihen mielelläni osaa, mutta otin myös puheeksi palvelusta koskevat asiat. Luonnollisestikin pidettiin mitä tarkin huoli siitä, ettei tällöin keskusteltu suunnitelluista sotaliikkeistä.

Usein saapui vierailijoita, joko pöytään taikka vain virastohuoneeseen. Joskus oli vieraita erikoisen kriitillistenkin tilanteitten aikana. Muistan, kuinka lokakuussa 1914 Radomissa saimme luoksemme rakkaudenlahja-junaa tuovia herroja, jotka puhuivat Varsovan pian tapahtuvasta valloituksesta, vaikka minun jo täytyi ajatella peräytymistä sieltä. Semmoisissa tilaisuuksissa vieraat olivat raskas hermorasitus, mutta yleensä he tuottivat virkistystä.

Kauttamme matkustavilta upseereilta, jotka edustivat eri aselajeja ja rintaman kaikilla osilla olevia divisioneja, saimme kuulla, mitä armeijassa tapahtui, toisinaan paremminkin kuin suurista virallisista kertomuksista. Annoin mitä suurimman arvon läheiselle yhteydelle rintaman kanssa ja sain paljon herätyksiä, jotka aina otettiin varteen. Nämä sotilasvierailut olivat minulle erikoisen rakkaat ja arvokkaat.

Usein kävi luonamme Berliinistä ja liittovaltakunnista hallituksiin kuuluvia herroja. Valtiokansleri v. Bethmann-Hollweg kävi luonamme jo syksyllä 1914 Posenissa ja sitten helmikuussa 1915 Lötzenissä. Seuraavatkin valtiokanslerit kävivät usein meitä tapaamassa. Joskus kävi luonamme edusmiehiä. Sain aina sen vaikutuksen, että herrat mielellään olivat luonamme, mihin puolueeseen kuuluivatkin. Heille samoin kuin muillekin yksityisille henkilöille esitin sotilaallista asemaa ja ajatuksiani rauhasta tietenkin asian vaatimalla varovaisuudella.

Joskus tuli vieraiksemme suurteollisuuden, kaupan ja työnhakija- ja virkailijaliittojen edustajia, ja istuivat he pöytämme ääressä.

Saapui puolueettomia sotilasattasheita, puolueettomia upseerilähetystöjä, jotka kävivät rintamalla, kotimaisia ja ulkomaisia kirjeenvaihtajia ja myös sanomalehdentoimittajia, tiedemiehiä ja taiteilijoita.

Itäisen rintaman ylikomentajan pöydän ääressä istui erikoisen usein edustajia Itä- ja Länsi-Preussin kaikista osista.

Paljon ruhtinaita oli vierainamme.

Erityinen kunnia tietysti oli, kun Hänen Majesteettinsa Keisari kävi luonamme. Keskustelu silloinkin sujui vapaasti, meistä tuntui, että Hänen Majesteettinsa oli mielellään luonamme.

Minulle oli vieraiden saapuminen pöytämme ääreen aivan erikoisen mieluinen siitä syystä, että tällöin oli tilaisuus ottaa puheeksi kaikkia niitä kysymyksiä, jotka olivat pohdinnan alaisia. Näin minulle jälkeenpäin riitti enemmän aikaa muihin sotilaallisiin tehtäviini.