Читать книгу Sotamuistelmani 1914-1918 - Erich Ludendorff - Страница 9

Armeijan johtaminen vaatii tahtoa ja ennakkohuoltoa, mutta se vaatii myös valtavan armeijajärjestön hallitsemiskykyä, joka voidaan saavuttaa ja säilyttää vain rautaisella työllä. Tähän on vielä lisättävä sotajoukkojen sielun ja vihollisen erikoisuuden käsittäminen. Tätä ei enää voi työllä hankkia, se sisältyy, kuten suunnattoman paljon muutakin, persoonallisuuteen. Imponderabilit käyvät sitä tärkeämmiksi, kuta suurempi on tehtävä. Luottamus ja voitonusko liittävät toisiinsa johtajat ja sotaväen.

Armeijaryhmäin ja armeijan ylikomennot antoivat meille itsetoimivaa ja asianymmärtävää apuaan meidän ylenmäärin vaikeassa tehtävässämme. Olimme niiden kanssa vilkkaassa ajatusten vaihdossa, mutta ratkaisu kuului meille. Ylimmän armeijanjohdon tuli myös vaikuttaa yhteensovittavasti ja pitää huolta käsityksen yhdenmukaisuudesta niillä suunnattoman monilla aloilla, jotka muodostavat armeijan elämän. Joukkojen tiheäin siirtelyiden vuoksi tämä oli erikoisen tärkeätä.

Näillä välttämättömillä rajoituksilla olivat komentoviranomaiset kukin käskypiirissään itsenäisiä. Tämä tuli näkyviin jyrkemmin sotatoimien aikana ja hyökättäessä kuin asemasodassa ja puolustettaessa. Oli luonnollisestikin taktillisia tilanteita, joissa yksityissuunnitteluissa komentoviranomaisten mielipiteet poikkesivat ylimmän armeijanjohdon käsityksistä. Ratkaisu silloin useinkin jäi paikallisten komentoviranomaisten asiaksi. Jouduin tämän kautta sisällisiin ristiriitoihin: jos ratkaisu johti menestykseen, iloitsin; jos vastoinkäymiseen, tunsin syyllisyyttä.

Suulliselle keskustelulle ja välittömien vaikutuksien hankkimiselle annoin mitä suurimman arvon. Mielelläni kävin rintamalla ja ensimmäisenä kenraalimajoitusmestarina käytin aina ylimääräistä junaa, jossa oli erikoinen työ- ja sähkölennätinvaunu. Virantoimitus ei keskeytynyt matkallakaan. Määrätyillä asemilla otettiin päiväraportit vastaan kuten päämajassakin ja tarpeen tullen asetuttiin koko maailman kanssa yhteyteen.

Persoonallinen suhteeni esikuntiin ja joukkoihin oli sopusointuinen.

Osakseni tuli paljon luottamusta.

Erikoisen mielelläni muistelen suhteitani Saksan kruununprinssin päämajaan. Kruununprinssi osoitti ymmärtävänsä hyvin sotilaanammattia ja teki älykkäitä, asiallisia kysymyksiä. Hän rakasti sotamiehiä ja piti huolta joukoista. Hän ei ollut sodan puolella, vaan puhui rauhan puolesta. Tämä pitää paikkansa, vaikka muut väittäisivätkin päinvastaista. Kruununprinssi lausui aina valittelunsa sen johdosta, ettei hän ollut riittävästi valmistunut keisariuteen, joka häntä odotti, ja koetti kaikella mahdollisella tavalla parsia tätä jäljestäpäin. Hän sanoi minulle, että hänen asemansa oli vaikeampi kuin ammattityömiehen. Hän laati tästä kirjoituksenkin, jonka hän antoi isälleen keisarille ja valtiokanslerille. Kruununprinssiä hänen ulkonainen esiintymisensä vahingoitti; hän oli enemmän kuin näytti.

Saksan kruununprinssin armeijaryhmän esikunnanpäällikkö, eversti kreivi v. der Schulenburg, erinomaisen selvästi ajatteleva ja toimitarmoinen upseeri, oli minulle hyvä ja luotettava tuki.

Baierin kruununprinssin Rupprechtin armeijaryhmän luona olin usein. Sen huolellinen ja tavattoman ahkera yleisesikunnanpäällikkö, kenraali v. Kuhl, oli vanha nuoruudentuttavani; sain ihmetellä hänen levollisuuttaan vaikeissakin tilanteissa.

Kävisi liian pitkäksi puhua muistakin armeijaryhmistä ja armeijoista. Tahdon tässä vain mainita vielä kenraali v. Lossbergin. Tämä etevä upseeri ja taistelun järjestäjä on usein tuonut isänmaalle ja armeijalle avun. Hänen luottamuksensa minuun tuotti minulle erikoista tyydytystä.

Ollessani rintamalla esittivät esikunnanpäälliköt minulle aseman. Ylipäälliköt olivat tässä saapuvilla. Esikunnanpäälliköt lausuivat mielipiteensä aivan yhtä peittelemättä kuin päämajankin herrat. He tiesivät, että tahdoin kuulla heidän oman mielipiteensä ja saada selvyyttä, enkä kaivannut mitään Potemkinin kyliä. Joskus armeijoille muistutettiin, että niiden tuli ilmoittaa aina objektiivinen totuus, epäedulliset asiat samoin kuin edullisetkin.

Esittelyyn liittyi keskustelu, johon ylipäällikötkin ottivat osaa, elleivät he itse esitelleetkin, mistä olin erikoisen kiitollinen. Esittelyn jälkeen yleensä aina viivyttiin jonkun aikaa yhdessä ja minulla oli tällöin tilaisuus keskustella ylipäälliköiden kanssa monista kysymyksistä.

Seurusteluni armeijain kanssa ei rajoittunut viikkomatkoihin. Joka aamu keskustelin kaukopuhelimella armeijain esikunnanpäälliköitten kanssa ja kuulin heidän huolensa ja luottamuksensa. Usein he esittivät pyyntöjä. Milloin saatoin auttaa, autoin, sen he tiesivät. Usein olen näitä herroja rohkaissut ja minusta sitten tuntui, että he taas suuremmalla luottamuksella ryhtyivät vaikeaan tehtäväänsä. Niin sanotun viheriän pöydän ääressä oli strateegisesta ja taktillisesta tilanteesta usein mahdollinen saada varmempi yleiskäsitys kuin itse paikalla voimakkaitten persoonallisten vaikutusten alaisena.

Kaukopuhelinta käytin yleensä tilanteen selvillesaamiseksi. Käskyjä tällöin annettiin vain kiireellisimmissä tapauksissa ja ne sitten toistettiin nimenomaisilla kirjallisilla käskyillä, jotka lähetettiin ylikomennoille.

Itsestään selvää oli, että keskusteluistani annettiin tieto ylipäälliköille. Esikuntavaltaa vieroin kerrassaan. Ylipäälliköt olivatkin siksi itsenäisiä luonteita, ettei se olisikaan voinut saada jalansijaa.

Tietooni tuli yksityisiä tapauksia, joissa ylimmän armeijanjohdon käskynvallan varjolla annettiin käskyjä, joita en koskaan olisi hyväksynyt; milloin semmoisesta kuulin, puutuin jyrkästi asiaan.

Kun en itse voinut lähteä jonnekin näkemään, lähetti ylin armeijanjohto yleisesikuntaupseereja rintamapaikalle näkemään ja selostamaan tai armeijan-ylikomentajan luo saamaan tilanteesta välittömästi itse paikalla niin selvän kuvan kuin suinkin.

Ylimpäin virantoimittajain siirtely oli välttämätöntä. Komentoviranomaiset esittivät niitä sotilaskabinetin päällikölle, yleisesikuntaa varten taas kenttäarmeijan yleisesikunnan päällikölle. Pääasiassahan asianlaita oli jo rauhankin aikana ollut sama. Ylin armeijanjohtokin yksityisissä tapauksissa teki aloitteen henkilömuutoksiin.

Tämä kävi tarpeelliseksi, milloin tuli taistelun polttopisteihin saada erikoisen sodankokeneita upseereja. Tästä oli etua sodankäynnille ja etenkin sotajoukolle ja siten säästimme ihmishenkiä.

Ylipäälliköidenkin ja armeijain esikunnanpäälliköiden kesken tapahtui miesten muutoksia erikoisen pitkällisten taisteluiden aikana, etenkin kun ne eivät käyneet onnellisesti. Se oli ajan pitkään näille miehille aivan suunnaton hermorasitus. Kenraalikomentojen sijaan, jotka olivat uupuneet, lähetettiin taistelurintamalle toisia. Vaihto oli häiritsevä, mutta epäkohdat, jotka siitä koituivat, voitiin voittaa. Kokonaisia armeijan-ylikomentoja ei käynyt vaihtaminen, siitä olisi johtunut liian hankalia hankauksia sanomattoman monella, varsinkin armeijan tarvehankinnan alalla. Henkilömuutos oli ainoa mahdollinen. Siitä johtuva levottomuus oli vähempänä pahana otettava kaupassa lukuun.

Ylimmän armeijanjohdon esityksestä vapautettiin joskus ylipäälliköitä ja esikunnanpäälliköitä, kun oli torjuttava johtoa ja joukkoja uhkaava vahinko; joustavuuden luonnollinen herpoaminen siellä ja täällä oli sodan pituuden vuoksi hyvin selitettävissä. Tyydytykseksemme olivat nämä kuitenkin aivan yksityisiä tapauksia. Tehtävä oli vaikea; ilman loukkausta, ehkä ilman epäoikeudenmukaisuuttakaan, tämä ei tahdo käydä päinsä kaikesta tunnollisuudesta huolimatta. Vastaväitteille soin sijaa, mikäli mahdollista, mutta jos asia sen kautta kärsi haittaa, täytyi minun moittia itseäni kenenkään voimatta minua näistä moitteista päästää.

Vuoden 1918 elokuun 8 p:n voimallisten vaikutusten johdosta tarjosin kenraalisotamarsalkalle paikkani täytettäväksi. Kieltämättä olivat minuakin sodan loppupuolen raskaat pettymykset rasittaneet, mutta pidin kuitenkin hermoni kurissa.