Читать книгу Sotamuistelmani 1914-1918 - Erich Ludendorff - Страница 22

Lännessä oli Saksan aseitten voittokulkua jatkunut. Armeijan ylijohto luuli sen vuoksi voivansa lännestä lähettää kolme armeijaosastoa 8:nnen armeijan vahvistukseksi. Tannenbergin taistelun alussa saimme sähkösanoman, joka toi tiedon näistä apujoukoista. Minulta myöhemmin kysyttiin, voitaisiinko yksi armeijaosasto pitää edelleenkin lännessä. Minä kun en ollut apuväkeä pyytänytkään, suostuin tähän. Tuli vain kaksi armeijaosastoa, kaartin reserviosasto ja XI armeijaosasto, sekä 8:s ratsuväkidivisioona. Liian aikainen oli päätös heikontaa itseämme lännessä. Valitettavasti emme voineet idässä sitä oivaltaa, lännestä saamamme tiedot olivat olleet niin suotuisat. Erikoisen paljon merkitsi vielä se, että itään lähetetyt vahvistusjoukot otettiin ratkaisua tavoittelevasta oikeasta sivustasta eikä vasemmasta, joka nyt oli liian vahva, kun Lothringissa oli taistelu päättynyt. Sinne jätettiin yksi armeijaosasto, joka oli kolmanneksi määrätty itään.

Galitsiassa asema oli nyt jo käynyt epäedulliseksi. Venäjän sotajoukon pääosa oli hyökännyt Itävalta-Unkarin armeijoja vastaan elokuun lopulla ja lyönyt ne Lembergin itäpuolella. Itävalta-Unkarin armeija ei sodan alussa ollut täysipätöinen sotasuure. Jos meillä todella ennen sotaa olisi ollut hyökkäysaikeita, olisi meidän täytynyt vaatia Itävalta-Unkaria parantamaan sotavoimaansa. Valtakunnan rautatieverkkoakin olisi pitänyt täydentää, se kun oli aivan riittämätön. Siitä huolimatta oli suuri erehdys, että jätimme sen tekemättä. Kolmiliitto oli vain poliittinen liitto. Ranskan ja Venäjän välisellä liitolla sitä vastoin oli nimenomaan sotilaallinen luonne. Siitä johtui, että vihollisemme pääsivät meistä paljon edelle.

Välipuheemme Itävalta-Unkarin kanssa yhteisen sodan varalta olivat niinikään puutteelliset. Kenraali kreivi v. Schlieffen pelkäsi salaisuuden kavaltamista, joka todella on tapahtunutkin. Yhteisiä sotatoimia varten oli vain karkea suunnitelma. Itävalta-Unkarin armeijan hyökkäys Sanin taa oli oikeutettu vain siinä tapauksessa, että se yksin oli Venäjän armeijaa voimallisempi, kuten useat itävalta- unkarilaiset upseerit otaksuivatkin, taikka että me saatoimme samalla kulkea Narewin poikki vahvoin voimin. Mutta sitä me emme voineet, syystä ettei viimeisestä armeijanvahvistus-laista saatukaan tulokseksi niitä kolmea armeijaosastoa, joita yleisesikunta toivoi. Nyt oli sitä paitsi korvattava Italian puuttuminen länsirintamalla.

Vanhempain Italian kanssa tekemäimme sotilaallisten välipuheitten mukaan piti Elsassiin tulla kolme italialaista armeijaosastoa ja kaksi ratsuväkidivisioonaa, kun taas armeijan pääosa, rannikkotykistöä lukuun ottamatta, oli koottava Ylä-Italiaan Ranskan rajalle. Laivaston piti samalla pyrkiä katkaisemaan Ranskan yhteys sen pohjoisafrikkalaisen siirtomaavaltakunnan kanssa. Jonkun aikaa otettiin nämä välipuheet lukuun. Sitten ne jäivät. Italian yleisesikunnan päällikön, kenraali Pollion nimenomaisesta pyynnöstä näitä toimenpiteitä sitten uudelleen kehitettiin.

Kesällä 1914, vähän ennen sodan syttymistä, kenraali Pollio kuoli. Ranskan ei kaakkoisrajalleen tarvinnut jättää ainoatakaan miestä. Se saattoi lähettää meitä vastaan kaikki, se kun tarkkaan tiesi, ettei Italia sodassa astuisi meidän puolellemme. Entinen liittolaisemme vahingoitti meitä sen kautta aivan suunnattomasti. Sen vaarallinen asema Englantiin nähden oli ilmeinen. Ristiriita Itävalta-Unkarin kanssa oli olemassa. Nämä suhteet olivat vanhat, mutta eivät ne estäneet Italiaa tekemästä liittoaan Itävalta-Unkarin ja meidän kanssamme. Sillä oli ollut siitä paljon etua. Saatoimme edes odottaa, että Italia tuntisi meihin nähden velvoitusta. Terve kansallinen itsekkyys on ymmärrettävä, sen tulee elää joka kansassa. Mutta on eetillisiä lakeja, joita ei saa rikkoa. Sen Italia teki. Tyytyköön siihen, että meillä on huonot ajatukset sen käytöksestä neljänä sotavuotena.

Itävalta-Unkarin armeijan vaikea asema elokuun lopulla sangen suurta venäläistä ylivoimaa vastassa oli ilmeinen. Itävalta-Unkarin yleisesikunnan päällikkö, kenraali v. Conrad, oli täysin oikeutettu tekemäänsä vaatimukseen, että meidän piti marssia Narewin yli. Tämä ei kuitenkaan ollut mahdollista siihen nähden, että 8:s armeija yhä vielä oli Rennenkampfin armeijaan verraten heikko. Millä hetkellä tahansa Rennenkampf saattoi Allensteinin-Elbingin linjaa vastaan etenemällä pysäyttää meidän etenemisemme Mlawan-Pultuskin linjaa vastaan. Ei ollut muuta neuvoa, kuin ensinnä tehdä tilit venäläisen Niemenin-armeijan kanssa.

Rennenkampf tosin oli Tannenbergin taistelun vaikutuksen alaisena vienyt etujoukkonsa jonkun kilometrin taapäin, mutta näytti kuitenkin aikovan jäädä Pregelin ja Mauer-Seen välille. 8:nnen armeijan täytyi taistella uusi taistelu ja sitä varten koota kaikki voimansa. Tämän aikomuksen toteuttamiseksi vietiin lännestä saadut apujoukot Allensteinin-Elbingin välille ja entinen 8:s armeija koottiin linjalle Willenberg-Allenstein olemaan valmiina eteenpäin marssimaan. Soldaun luo jäi rajan suojaksi vain heikkoja voimia; niiden piti Mlawan suuntaan marssien kulkea Puolan rajan poikki.

Joukkojen sijoituksen päätettyämme tahdoimme Pregelin ja Mauer-Seen välillä käydä Rennenkampfin leveän rintaman kimppuun ja Lötzenin kautta ja vielä kauempaa etelästä kiertää hänen vasemman siipensä. Äärimmäisen eteläsivustamme tehtäväksi jäi armeijan turvaaminen Augustowia ja Ossowietzia vastaan, jonne saattoi arvata vihollisen purkavan sotaväkeä. Paraillaan koossa olevan 8:nnen armeijan piti siten taistella kolmessa ryhmässä Pregelin ja Mauer-Seen välillä Lötzenin itäpuolella ja Eyckin suunnalla.

Syyskuun alussa seisoivat eteenpäin marssiin valmiina:

Veikselin linnain sota-varusväki Soldaun luona.

v. der Goltzin maanpuolustusdivisioona Neidenburgin luona.

3:s reservidivisioona ja I armeijaosasto Willenbergin, Ortelsburpin luona, I ratsuväkibrigaadi Johannisburgin länsipuolella.

XVII armeijaosasto Passenheimissa.

XX, XI armeijaosasto ja I reserviosasto Allensteinissa ja kahden puolen sitä.

Kaartin reserviosasto levitti rintamaansa Elbingistä Passargen alijuoksua kohtaan.

8:s ratsuväkidivisioona marssi Lötzenin suunnalle.

I ratsuväkidivisioona ilman I:stä ratsuväkibrigaadia seisoi vielä Niemenin-armeijan rintaman edessä, senkin piti kulkea Lötzenin kautta eteenpäin.

Königsbergin pääreservi piti Deime-linjaa hallussaan.

Posenin pääreservi ja kreivi v. Bredowin maanpuolustusdivisioona aiottiin myös tuoda avuksi, mutta ne eivät enää ennättäneet siksi ajoissa, että olisivat voineet taisteluun osaa ottaa.

I:n reserviosaston ja XVII:n armeijaosaston kolonnain ja kuormastojen, jotka alkuaan olivat peräytymässä Passargen taa, oli täytynyt suorittaa sangen vaikeita liikkeitä. Ne olivat kuitenkin lopulta ilman kovin suuria hankauksia päässeet oikealle rintamaansijoittumisalueelleen.

Venäläistä ratsuväkeä, jonka edestä I:sen ratsuväkidivisioonan oli täytynyt väistyä, oli joksikin aikaa tunkeutunut kauas länttä kohti aina alas Passarge-Wormdittiin saakka, mutta mitään sotilaallista vahinkoa se ei ollut aikaan saanut. Niinpä se käsittämätöntä kyllä oli jättänyt Elbing-Königsbergin suuren radan hävittämättä.

Meille tietysti oli sangen tärkeätä saada pian uudelleen liikekuntoon rautatiet ja ennen muita ne, jotka Gumbinnenista takaisin marssiessamme olimme katkaisseet. Etenkin oli Korschenin asema tärkeä. Se oli pitänyt hävittää perusteellisesti. 48 tuntia sen jälkeen kuin saimme sen haltuumme, oli se jälleen käyttökunnossa. Tässä oli eduksi, ettei hävitystyö ollutkaan ollut niin perinpohjainen kuin olin odottanut. Joukoilla ei vielä ollut kokemusta. Erikoiset teknilliset ohjeet ovat tarpeen. Olen siitä tulevaisuuden varalle oppinut.