Читать книгу Sotamuistelmani 1914-1918 - Erich Ludendorff - Страница 27

Matka Breslauhun ei ollut hauska. Ajoin Allensteinin kautta ja söin siellä päivällistä samassa hotellissa, jossa olin asunutkin. Elämä kulki taas entistä rauhallista latua. Iltapäivällä olin Graudenzissa ja sieltä jatkettiin matkaa myrskyssä ja sateessa Brombergin kautta Poseniin, jonne saavuin yön pilkkopimeydessä ja jossa olin yötä. Monet suhteet liittivät minut Posenin maakuntaan ja kaupunkiin. Isäni, joka polveutui pommerilaisesta kauppiassuvusta, oli asunut siellä aina 1870/71 vuosien Saksan ja Ranskan sodan jälkiaikaan. Minä itse olin palvellut Posenissa ja ilomielin näin sen uudelleen. Vuodesta 1902 vuoteen 1904 olin siellä V:n armeijaosaston kenraalikomennon vanhimpana yleisesikunta-upseerina. Sekä tässä toimessa että edellisessäkin 9:nnen divisioonan yleisesikunta-upseerina Glogaussa tarjoutui minulle tilaisuus oppia tuntemaan maakunnan vaikeat olot. Eräillä manöövereillä jouduin Jarotschinin-Pleshenin seuduille. Puolalaisuus ei ole meitä kiittänyt siitä, mitä olemme sille antaneet. Oikeassa ovat ne, jotka yhä uudelleen ovat kehoittaneet saksalaista isänmaatamme olemaan varuillaan sen pyyteisiin nähden. Syvällä tuskalla näen kotimaakunnalleni alkavan surullisen kehitysajan.

Aamulla syyskuun 16:ntena saavuin Breslauhun. Pian sen jälkeen saavutti minut sähkösanoma, että ylin armeijanjohto oli hyväksynyt 14 p:n illalla tekemäni ehdotuksen. Kenraalieversti v. Hindenburgin ja 8:nnen armeijan pääosan piti viipymättä lähteä Ylä-Schlesiaan Itävalta-Unkarin avuksi. Nämä osat muodostaisivat 9:nnen armeijan.

Itä-Preussiin jäi 8:nneksi armeijaksi. 1 ratsuväkidivisioona, I armeijaosasto, I reserviosasto, 3:s reservidivisioona, v. der Goltzin maanpuolustusdivisioona, muutamia maanpuolustusväenbrigaadeja, Königsbergin pääreservi sekä Veikselin linnoitusten sota-varusväet lukuun ottamatta 35:ttä reservidivisioonaa, joka oli muodostettu etupäässä Thornin sota-varusväestä. Ylipäälliköksi nimitettiin kenraali v. Schubert.

9:s armeija muodostettiin 8:nnesta ratsuväkidivisioonasta, Xl:stä, VII:stä ja XX:stä armeijaosastosta, kaartin reserviosastosta, 35:nnestä reservidivisioonasta ja kreivi v. Bredowin maanpuolustusdivisioonasta. Sen rintamaansijoitus oli suunniteltava. Nostoväki, joka oli asetettu harvaan rajan vartijaksi Kattowitzin ja Thornin välille Puolan puolella, saattoi sitä suojata.

Armeijan ylikomento itse olisi mieluummin koonnut armeijan Beuthenin ja Pleschenin seuduille. Ylin armeijanjohto piti kuitenkin Itävalta-Unkarin armeijan asemaan nähden tarpeellisena siirtää rintamaansijoittumisen jyrkemmin kaakkoa kohti, jotta saksalainen apu Itävalta-Unkarille ja sen armeijalle olisi silmäänpistävämpi. 9:nnen armeijan oikea sivusta, XI armeijaosasto, joutui siten Krakowaan, vasen vietiin näin ollen kauemmaksi etelään. Läheinen liittyminen Itävalta-Unkarin armeijaan tietysti rajoitti 9:nnen armeijan liikuntavapautta. Siitä ei kuitenkaan ollut erikoisia haittoja.

Syysk. 17 p:nä saapui kenraalieversti v. Hindenburg Breslauhun, osa esikuntaa mukanaan. Olimme jälleen kutsutut tärkeälle paikalle sotaiseen yhteistyöhön.

Minä itse lähdin jo 18 p:nä Neu-Sandeciin, Itävalta-Unkarin armeijan päämajaan. Matkalla, joka tapahtui rumalla sateisella säällä, sain nähdä uutta. Ylä-Schlesia ja sen korkea kulttuuri olivat tähän saakka olleet minulle vieraat. Galitsiassa tutustuin Euroopan luultavasti rappeutuneimpaan maahan ja sain käsityksen puolalaisten isännyydestä. Erikoisesti takapajulla oli puolalais-juutalainen, vielä enemmän takapajulla kuin hänen uskon- ja heimoveljensä Puolassa. Se ei ole vain tämän kansan oma syy, vaan myös niiden, jotka ovat sitä hallinneet.

Neu-Sandecissa ilmoittauduin arkkiherttua Friedrichille, miehelle, jolla on lämmin saksalainen sydän ja oikeat sotamiehen tunteet. Muistelen häntä kunnioituksella. Itävalta-Unkarin armeijan sotatointen henkinen johtaja oli kenraali v. Conrad, älykäs, henkisesti erinomaisen joustava ja huomattava kenraali. Hän oli sotapäällikkö, jolla oli harvinainen aaterikkaus, ja Itävalta-Unkarin armeijalle hän antoi alati uutta virikettä. Se on oleva hänen iäinen ansionsa. Itävalta-Unkarin armeija ei ollut kuitenkaan riittävän voimakas jokaisessa yksityisessä tapauksessa toteuttamaan hänen rohkeita suunnitelmiaan. Armeijan hyväksi oli rauhan aikana tehty liian vähän. Sitä laiminlyötiin aivan huomattavasti eikä se kotimaassaan nauttinut sitä arvoa, joka velvoittaa tekoihin, kuten meidän saksalainen armeijamme. Rintama-upseerikunnan kukoistus, joka yli kansallisuus-eripuraisuuden oli armeijaa koossa pitänyt, oli jo ohi; se mitä myöhempänä kautena vielä oli jäljellä, jätti monessa suhteessa toivomiselle sijaa eikä enää muodostanut armeijan kittiä. Hyvä, urhoollinen sotamieskantakin oli jäänyt tappotantereille. Itävalta-Unkarin armeija oli kasvatettu aivan toisella tavalla kuin Saksan armeija. Kenraali v. Conrad ei ollut tähän saakka antanut suurta arvoa rauhanaikaiselle opetuksellemme. Nyt hän tunnusti minulle julkisesti kannattavansa sen periaatteita. Hänen mielestään ei varsinkaan voitu antaa kylliksi arvoa kaikelle sille, joka vahvisti mieskuria. Itävalta-Unkarin armeijan yleisesikunta oli liian paljon teoriain vallassa ja rivipalvelukselle vieras. Käskettiin liian paljon ylhäältä päin ja kaikki itsenäisen toiminnan ilo masennettiin.

Etappilaitos oli hyvin kehitetty, mutta se nieli suunnattomasti upseereja.

Suhteeni kenraali v. Conradiin pysyi aina tyydyttävänä; erikoisen edullisesti vaikutti se, että joskus tapasimme toisemme. Usein sain sen vaikutuksen, ikäänkuin ei esikunnassani ollut Itävalta-Unkarin yhdysside-upseeri olisi ilmoittanut vain tosiasioita, vaan myös juoruja. Liittolaisvallan yhdysside-upseerilla on erikoisen tärkeä tehtävä. Hän saattaa helposti saada aikaan vahinkoa. Siitä syystä hänen tulee olla kauttaaltaan vakaantunut persoonallisuus.

Pohdimme edellisiä ja tulevia sotatoimia. Itävalta-Unkarin armeija ei ollut peräytymistään jatkaessaan kulkenut vain Sanin, vaan Wislokankin yli, se seisoi nyt yli 40:n divisioonansa keralla yhteensullottuna Karpaattien ja Veikselin välillä Wislokan länsirannalla. Minulle oli käsittämätöntä, kuinka armeijalle oli siinä tilaa. Suuri sotavanki-hukka, josta sain myöhemmin kuulla, selitti asian. Armeija oli suunnattomasti kutistunut. Kenraali v. Conrad teki rohkean päätöksen, kun hän Saksan apuun luottaen päätti lokakuun alussa uudelleen lähteä hyökkäämään, vaikkapa Itävalta-Unkarin armeijan aluksi täytyisikin venäläisten painostuksen vuoksi peräytyä vielä kauemmaksi.

9:s armeija jo rintamaansijoittumisellaan suojeli sen pohjoista sivustaa kiertämiseltä; sen tuli ensinnäkin päästä Itävalta-Unkarin armeijan tasalle ja sitten edetä sen mukana Veikselin pohjoispuolella. Liittoutuneiden armeijain tuli käydä venäläisen kimppuun, missä vain sen kohtaisivat. 9:nnen armeijan piti tällöin tarkkaan varoa vapaata vasempaa siipeään ja avointa vasenta sivustaansa.

Venäläisten puolella oli Veikselin laajassa, länttä kohti avoimessa mutkassa aluksi vain joitakuita ratsuväkidivisioonia ja tarkka-ampujabrigaadeja. Nämä eivät voineet estää, että saksalainen rajansuojelusjoukko oli siirtynyt Puolan alueelle ja Woyrschin maaupuolustusosasto oli marssinut suoraan Puolan poikki Radomin kautta Veikselille kulkeakseen tämän poikki Sanin suun pohjoispuolella. Tämä joukko-osasto oli antanut apuaan Itävalta-Unkarin armeijalle vielä ennenkuin tämä joen itäpuolella kärsi tappion.

Venäjän armeijan valtava pääosa oli vielä Sanin itäpuolella, heikkoja osia vain joen länsipuolella ja Itä-Preussissä lyödyt osat ylisen Narewin ja Niemenin varrella. Siperialaiset armeijakunnat eivät vielä olleet kaikki saapuneet Venäjän länsirajalle, osaksi ne vielä olivat matkalla. Ne olivat erikoisen hyvät ja antoivat meille paljon tekemistä.

Meille oli ollut katkera pettymys, ettei diplomatiamme onnistunut pitää Japania erillään vihollistemme luvusta. Se oli seuraus onnettomasta politiikastamme, joka v. 1895 tehdyn Shimonosekin rauhan jälkeen korjasi Venäjän hyväksi kastanjat tulesta ja esti Japania saamasta haltuunsa Port Arthuria. Venäjä ei ole meitä siitä milloinkaan kiittänyt, Japaniin nähden on teko meitä äärettömän paljon vahingoittanut. Tämän maan oli tosiaankin vaikea ymmärtää, mitä syytä meillä oli sitä heikontaa.

Ultimaatumi, jonka Japanin hallitus elokuussa 1914 meille antoi, kuuluu sanasta sanaan olleen samanlainen kuin meidän uhkavaatimuksemme vuonna 1895. Me puhuimme silloin Port Arthurin takaisin antamisesta, Japani nyt Kiautshoun. Japanilainen osaa kostaa!

Ennenkuin sotatoimia jatkettiin, täytyi odottaa, että Venäjän armeija kaikista marssivaikeuksista huolimatta seuraisi Itävalta-Unkarin armeijaa. Sille varsinkin tila Sandomirin ja Krakovan välisen Veikselin-osan eteläpuolella oli aivan liian kapea. Hyökkäystä Unkariin se ei vielä voinut ajatella, sitä uhkasi vaara kärsiä tappio Karpaattien pohjoispuolella. Varmana voitiin pitää, että venäläinen Sanin suun alapuolellakin etenisi. Kuinka suurin joukoin ja kuinka laajalta, sen täytyi etupäässä riippua siitä, saisiko se tiedon saksalaisten voimain uudesta ryhmittelystä ja minkä merkityksen se antoi Itä-Preussissä kärsimälleen tappiolle.

Piirittäen Przemyslin venäläinen todellisuudessa vain heikosti ahdisti Sanin tällä puolella. Niemenin luona oleville joukoilleen se vei aluksi vain ensi hätään apua. Heti sen jälkeen se kuitenkin, saksalaisten etenemisestä selville päästyään, käytti kaikkensa, paraillaan saapuvat siperialaiset armeijakunnatkin, valtavaan ja suuresti suunniteltuun etenemiseen Veikselin yli Varsovasta Sanin suuhun saakka. Neu-Sandecin keskusteluiden aikana asema vielä oli kesken kehitystään. Meidän täytyi sovittaa toimemme lähinnä sen mukaan, kuinka venäläinen marssi Sanin yli ja venäläisiä osastoja eteni ylisen Veikselin pohjoispuolella. Kestääksemme sen ja huomioon ottaen täydelleen mahdollisen sivustaliikkeen Varsovasta käsin pidimme suotavana, että osia ahtaaseen sulloutuneesta Itävalta-Unkarin armeijastakin maanpuolustus-joukkomme mukana, vietäisiin Veikselin pohjoiselle rannalle. Veikselin eteläpuolella oli Itävalta-Unkarin armeija vielä sittenkin riittävän vahva täyttääkseen kaikki, mitä siltä voitiin vaatia.

Kolonnillamme ja kuormastoillamme oli enimmäkseen Puolan sotanäyttämölle liian raskaat vaunut. Näitä ei sitä paitsi ollut riittävästi. Pyysin sen vuoksi kenraali v. Conradia hankkimaan keveitä kuormastokolonnia, joita saimmekin tarvitsemamme määrän. Ne olivat muodostetut aivan kevyistä ajoneuvoista, jotka olivat kevyiden vaatimattomien hevosten vetämiä, talonpoikain ajamia. Piankin pääsi käytäntöön nimitys "panjekolonnat". Panjehevoset ja panjevaunut saivat merkitystä läntiselläkin rintamalla. Nimi johtui siitä, että ajurit käyttivät toisiaan puhutellessaan sanaa "panie", "herra", joksi sotamiehemmekin heitä sanoivat.

Neu-Sandecin sotilaalliset välipuheet oli kaikin puolin tyydyttävästi ja täydellisessä yksimielisyydessä ratkaistu. Yhteistä ylijohtoa ei perustettu. Kenraalieversti v. Hindenburg ja minä pysyimme mieluummin itsenäisinä.

Keskusteltaessa todennäköisistä etappialueista näytti syntyvän kahnausta. Itävalta-Unkari on aina vaarinottanut etunsa paljon suuremmassa määrässä kuin sen sotilaalliset saavutukset olisivat oikeuttaneet. Omalta kannaltaan se menetteli oikein, mutta valitettava asia oli, että Berliinin viranomaiset aina tähän suostuivat. Ne pelkäsivät, että Itävalta-Unkari tekisi ententen kanssa erikoisrauhan, jota minä pidin fyysillisenä mahdottomuutena. Syyskuussa 1914 etappialueen rajoituksessa kuitenkin otettiin huomioon Saksan tarpeet, ilman että Itävalta-Unkarin ylikomento pani sitä pahakseen.