Читать книгу Sotamuistelmani 1914-1918 - Erich Ludendorff - Страница 6

Ensimmäisenä kenraalimajoitusmestarina tuli minun usein persoonallisesti hallitukselle esittää ylimmän armeijanjohdon vaatimukset.

Valtiollisista henkilöistä ja puolueista en ole välittänyt. Ne puolueet, jotka alati vain puhuivat sovinnon aikaansaamisesta, sen sijaan että olisivat virittäneet kansan sotatahtoa, eivät käsittäneet ylimmän armeijanjohdon esittämäin vaatimusten välttämättömyyttä. Hallitus ajatteli samoin kuin he. Ja siten olivat hallitus ja enemmistöpuolueet samaa mieltä ja sisällisesti hylkäsivät minut ja sotilaallisen tahtoni ja ajatukseni.

Oli selvää, että näin ollen sain enemmän kannattajia niiden puolueiden keskuudesta, jotka samoin kuin minäkin pitivät sovintoa mahdottomana vihollisen tuhoamistahdon vuoksi ja sen tähden puolustivat sodankäynnissä mitä suurinta tarmoa. En ole koskaan kääntynyt heidän puoleensa, mutta he luottivat minuun. Näitä puolueita oli oikeistoon kuuluva vähemmistö. Sen vuoksi leimasivat minut muut, vaikka minä ajattelin vain sodankäyntiä, "taantumukselliseksi". Jos olisin nuo samat mielipiteet tavannut kansanvaltaisissa puolueissa, olisin niistäkin saanut kannattajia, ja oikeisto ehkä olisi silloin huutanut, että minä olin "kansanvaltainen", mikä muutoin oikeistotaholta kylläkin usein tapahtui.

En ole "taantumuksellinen", enempää kuin "kansanvaltainenkaan". Minä puolustan yksinomaan Saksan kansan menestystä, sen kulttuurin kukoistusta, sen kansallista voimaa, esivaltaa ja järjestystä. Näillä patsailla lepää isänmaan tulevaisuus. Sodan aikana oli päämäärä: mitä tarmokkain sodankäynti ja sotilaallisten ja samalla taloudellistenkin elämismahdollisuuksien turvaaminen sodan jälkiaikainkin varalle.

Valtakunnanjohdon toimettomuudesta monella alalla koitui minulle se epäkohta, että pahansuovat ja joskus liian innokkaat ystävätkin, vaikka en siihen antanut vähintäkään aihetta enkä koskaan esiintynyt, yhä enemmän sekoittivat minut puoluetaisteluun. Mitä tein, se esitettiin väärin ja yhteydestään irti repäistynä. Toimille ja puheille annettiin merkitys, joka oli niille vieras, lievitettiin epäselviä, kokonaan perusteettomia väitteitä. Sotilaallinen, avoin ajatustapani torjui tuon kaiken alussa olkainkohautuksella, se oli liian merkityksetöntä sen suuren tehtävän rinnalla, jota varten toimin. Myöhemmin valitin tätä ilmiötä, voimatta sitä kuitenkaan muuttaa. Sanomalehdistöä pyysin moneen kertaan jättämään minut rauhaan. Minulla muutoin oli liian paljon työtä voidakseni edes siihen nähden kantaani määritellä. Ja minulta puuttui tilaisuuttakin esiintymiseen; sitä paitsi luotin siihen, että Saksan kansassa oli enemmän ankaran todellisuuden tuntoa. Mutta hallitukselle soveltui hyvin, että se oli saanut ukkosenjohdattimen; sen sijaan että se olisi minua puolustanut, antoi se yllyttäjäin jatkaa yllytystään, esitti minut diktaattoriksi, syytti ylintä armeijanjohtoa ja siten lisäsi kiihtymystä minua vastaan. Semmoinen oli yleiskuva. Valtiokanslerit t:ri Michaelis ja kreivi v. Hertling eivät olleet osallisia tähän yllytykseen, mutta kohtalokas paha — sotilaallisen asemani vuoksi se seurauksineen oli kansallisonnettomuus — oli jo tapahtunut.

Ylin armeijanjohto, ja tässä tapauksessa minut persoonallisesti, tehtiin yhä enemmän vastuunalaisiksi paljosta pahasta. Niinpä esimerkiksi kotoisen muonitusjärjestelmän välttämätöntä kovakouraisuutta ja suoranaisia luonnottomuuksiakin kuvattiin minusta riippuviksi, jopa minua väitettiin ja syytettiin niiden alkuunpanijaksikin. Mutta ei kenraalimajoitusmestarilla, sen enempää kuin kenraali-intendentillä tai minullakaan ollut mitään tekemistä kotimaisen muonituksen kanssa. Se oli yksinomaan sotaministeriön ja sotamuonitusviraston käsissä.

Sosialidemokraattisilta johtajilta sain eroni jälkeen kuulla, että minä muka olisin ollut vastuunalainen siitä, että valtuuttamani komentavat kenraalit hoitivat kokoontumisoikeutta. Tämä oli kokonaan virkavaltuuksieni ulkopuolella.

Ehkä on vielä seuraavakin kuvaavaa. Talvella 1916/17 esitettiin liikenne- ja hiilipula minun syykseni. Syy oli suurimmaksi osaksi siinä, että oli liian vähän huolehdittu, ennenkuin minä ylimpään armeijanjohtoon astuin. Helmikuussa 1917 vaadin hiilikomissaarin asettamista. Valitettavasti ei kohta löydetty oikeata miestä. Vasta myöhemmin valittiin toinen. Kesällä 1917 ylin armeijanjohto vapautti rintamapalveluksesta 50,000 vuorimiestä. Talvella 1917/18 oli hiiliä kotipolttoon riittävämmin kuin edellisenä vuotena, mutta tästä hyvästä ei ylin armeijanjohto, joka oli parannukseen ratkaisevasti vaikuttanut, jolla joka tapauksessa oli siinä suurempi osa kuin talven 1916/17 huonossa asemassa, saanut pienintäkään kiitosta eikä edes tunnustusta. Se ei sopinut niiden miesten ajatuksenjuoksuun, jotka muokkasivat mielialaa minua vastaan taikka paremmasta tiedostaan huolimatta sallivat mielialaa muokata.

Äärettömän edesvastuun johdosta, joka hartioillani lepäsi, halusin sotatointen päättymistä; muuhan ei ollut mahdollistakaan. Usein puhuin tähän suuntaan. Mutta oli saatava rauha, joka isänmaalle takasi elämisen mahdollisuuden, muutoin oli sota menetetty. Minun käsitykseni mukaan oli rauhanmahdollisuus tarjolla vain silloin, kun vihollinenkin oli rauhaan taipuvainen. Rauhanvalmiutemme yksipuolinen painostaminen näytti minusta vaaralliselta.

Käsitin hyvin, ettei rauhaa likimainkaan saada vielä sillä, että siitä puhutaan ja sitä kaikesta sydämestä toivotaan. Sopimusrauhan pasifistinen ajatus oli yksi monesta meitä vastaan käytetystä aseesta; useat sitä tarkoittivat rehellisesti: se osoitti korkeata ihanteellisuutta, joka ei vielä ole toteutumistaan löytänyt tässä taistelun maailmassa. Mutta tiesivätkö asianomaiset, että vihollinenkin ajatteli niin, ja jollei niin ollut, olivatko he selvillä siitä, että he levittämällä ajatusta semmoisen rauhan mahdollisuudesta millä hetkellä tahansa aikaansaivat sanomatonta vahinkoa, sillä siten he, kun ihmiset nyt kerta kaikkiaan ovat sellaisia, ratkaisevasti vahingoittivat sotatahtoa, jota ei olisi koskaan voitu liiaksi kohottaa? He ovat saaneet kansamme rauhaa ikävöimään, mutta ei vihollista rauhaan suostuvaiseksi. Siten he tekivät rauhan saannin vaikeammaksi, koska entente siitä sai yleiskäsityksen oloistamme ja käytti sitä hyväkseen; tämän kautta he myös vaikeuttivat ylimmän armeijanjohdon pyrkimystä saada vihollinen rauhaan taivutetuksi niillä keinoilla, jotka yksistään sodassa johtavat päämäärään. Kaikesta ihanteellisuudestaan huolimatta he ovat syyllisiä isänmaan onnettomuuteen!

Vihollisen kanta oli semmoinen, etten tunne ainoatakaan tilaisuutta, jolloin kohtuullinen ja oikeudenmukainen sopimusrauha olisi voitu tehdä. Kaikki mitä siitä on suullisesti tai sanomalehdissä levitetty, on paikkansa pitämätöntä. Hallitus ei ole kertaakaan ylimmälle armeijanjohdolle esittänyt moista rauhanmahdollisuutta.

Varmaan kyllä olisimme millä hetkellä tahansa voineet saada semmoisen rauhan, jommoinen meidän nyt täytyi tehdä. Kuka valtiokansleri, kuka valtiomies, kuka aatteiltaan saksalainen mies olisi sitä tahtonut? Mutta toisenlaista rauhaa ei ollut mahdollinen saada, sen saattoivat kaikki tarkkaan tietää, ja sen vuoksi täytyi meidän, kun sota kerran oli syttynyt, taistellen pyrkiä voittoon.

Kreivi Czernin oikeastaan ajatteli kuten minäkin, vaikk'ei hän totuutta tunnustanut. Joulukuun 11 p:nä 1918 pitämässään puheessa hän sanoi:

"Aina oli tilanne vain semmoinen, että me jollain ehkä ilmestyvällä sotilaallisesti suotuisalla hetkellä olisimme voineet ehdottaa rauhaa, jolla, jos melkoisia uhrauksia olisi tehty, ehkä olisi ollut toivoa saavuttaa vihollisen hyväksyminen. Mutta kuta loistavampi oli saksalaisten sotilaitten menestys, sitä vaativammiksi he kävivät ja vaikeampi kuin koskaan oli suurien voittojen jälkeen taivuttaa heitä moiseen myöntyväisyyspolitiikkaan.

"Minä muutoin luulen, ettei koko tämän sodan historiassa ollut kuin yksi hetki, jolloin moisella yrityksellä todella olisi ollut sangen hyvät toiveet, nimittäin Gorlicen kuuluisan taistelun jälkeen."

Gorlicen taistelu oli toukokuussa 1915. Myöhemmin ei siis — kreivi Czerninin mielestä — enää ollut mahdollista saada rauhaa melkoisillakaan uhrauksilla. Ja vaikka tämä mahdollisuus olisikin ollut toukokuussa 1915 tai myöhemmin: eivät ainoastaan saksalaiset sotilaat, vaan melkein koko Saksan kansa olisi moisen rauhan hylännyt, niin kauan kuin se vielä ylpeässä itseluottamuksessa tunsi, että sillä oli taisteluun voimaa! Tätä itseluottamusta ja tätä voimaa oli valtiomiesten velvollisuus terästää tehdäkseen isänmaan kykeneväksi voittamaan ja varjellakseen sitä tappiolta ja siihen liittyviltä mittaamattomilta onnettomuuksilta. Vihollistemme tahto oli semmoinen, ettei mitään väliehtoa ollut. Meidän tahdollamme ei niin ollen ollut mitään merkitystä. Vielä ei vihollisen tahto ollut murrettu. Kun se sotilaallisen voiton johdosta vihdoinkin olisi tapahtunut, vasta silloin olisivat diplomaatit voineet puhua sovinnosta — jos enää olisivat halunneet.