Читать книгу Sotamuistelmani 1914-1918 - Erich Ludendorff - Страница 20

Majuri Valdivia, Espanjan oiva sotilasattashee sodan aikana, kysyi minulta lokakuussa 1914 ensi kerran Posenissa päämajassa käydessään, oliko Tannenbergin taistelu taisteltu kauan valmiina olleen suunnitelman mukaan. Tähän minun täytyi vastata kieltävästi. Hän oli ihmeissään; monet olivat niin luulleet, hänkin.

Rintamaansijoitus voi ja sen täytyy olla kauan edeltäkäsin suunniteltu. Asemasodan taistelut vaativat jotain samantapaista. Liikuntasodassa ja liikuntasodasta johtuvassa tappelussa vaihtelevat kuvat, jotka johtajan tulee itselleen luoda, kirjavassa jaksossa. Siinä hänen täytyy tehdä päätöksiä tuntonsa mukaan: sotamiehen käsityö muuttuu taiteeksi ja sotamies taistelujen johtajaksi.

Ajatus, miten taistelu oli suunniteltava, kehittyi yksityiskohtaisesti vähitellen elokuun 24:nnen ja 26:nnen päivän välisenä aikana. Pääkysymys oli, oliko todella mahdollista kuljettaa I reserviosasto ja XVII armeijaosasto Rennenkampfin armeijan luota ja yhdistää ne 8:nnen armeijan muihin osiin taisteluun Narewin-armeijaa vastaan. Tämä riippui yksinomaan Rennenkampfista. Jos hän tiesi käyttää hyväkseen Gumbinnenin luona saavuttamaansa menestystä, ei tämä ollut mahdollista. Ei sen vuoksi ollut muuta neuvoa, kuin tuoda I armeijaosasto ja XVII reserviosasto enemmän lounaiseen suuntaan Wormdittia kohden sillä välin kuin 8:nnen armeijan toinen ryhmä pidätteli Narewin-armeijaa tuottaakseen sille sopivassa tilaisuudessa vastoinkäymisiä. Hätätilassa voitiin myös ajatella kiinteätä puolustusta jollain linjalla Veikselin itäpuolella.

Vähitellen selveni, että Rennenkampf eteni vain aivan verkalleen. Sen johdosta voitiin molemmat armeijaosastot vähitellen peräytymissuunnaltaan poikkeuttaa jyrkkään eteläiseen suuntaan likimain Bartenstein-Gerdauenin linjan kautta Bischofsburgia ja Neidenburgia kohti.

Ensinnäkin XVII armeijaosasto I:sen ratsuväkidivisioonan ja I:n reserviosaston suojassa vedettiin Schippenbeilin kautta etelää kohti Bischofsteiniin. Kun se oli peittynyt I:n reserviosaston taa ja 26 p:nä Bischofsteinistä marssi Bischofsburgia kohti, vietiin I reserviosastokin Schippenbeilin eteläpuolitse Seeburgia kohti. Rennenkampfia vastaan jäi rintamaan vain I ratsuväkidivisioona Schippenbeilin seuduilta eteläänpäin. Siitä sai vielä 26 p:nä I ratsuväkibrigaadi käskyn marssia Rösselin kautta Sensburgiin. Elok. 27 p:stä alkaen seisoi siten vain kaksi ratsuväkibrigaadia Mauer-Seen ja Pregelin välillä Rennenkampfin 24:ää sangen vahvaa jalkaväki- ja useata ratsuväkidivisioonaa vastassa. Järvisulku oli länttä kohti avoin, se voitiin kiertää, Königsberg helposti eristää.

Päätös ryhtyä taisteluun rakentui käsitykseemme venäläisten johdon hitaudesta, sen syvällinen perustus oli velvollisuutemme voittaa heikommuudestamme huolimatta, mutta silti se oli sanomattoman vaikea toteuttaa.

Armeijaosastot täällä marssivat Neidenburgista Allensteiniä kohti etenevän Narewin-armeijan selkään. Samalla ne kuitenkin paljastivat oman selkänsä Rennenkampfin armeijalle ilman sanottavaa suojaa, kahden tai kolmen päivän marssi väliä. Kun sitten 27:ntenä päivänä taistelu alkoi koko ankaruudessaan eikä yhdessä päivässä päättynyt, kuten ennen oli ollut sääntönä, vaan venyi aina 30:nteen saakka, seisoi Rennenkampfin valtava armeija koillisessa kuin uhkaava ukkospilvi. Hänen ei muuta tarvinnut kuin lähteä liikkeelle, niin me menettäisimme tappelun. Mutta Rennenkampf pääjoukkonsa kanssa marssi vain mitättömän matkan yli Allenburgin-Gerdauenin-Neidenburgin linjan ja me saimme loistavan voiton.

Huolesta, jolla näinä pitkinä päivinä katselin Niemenin-armeijaa, ei monikaan tiennyt.

Jotta XVII armeijaosasto ja I reserviosasto pääsisivät täyteen vaikutukseensa, täytyi tietysti 8:nnen armeijan toisen ryhmän hyökätä. Sen lähin velvollisuus kuitenkin oli pitää huolta siitä, ettei sitä lyöty.

Vahvistettu XX armeijaosasto oli saanut kestää sangen vaikeita, rasittavia päiviä. 23 p:nä se oli Gilgenburgin koillispuolisilla kukkuloilla, rintama jyrkkään etelää kohti, vihollisen lähestyessä Neidenburgista, siis kaakosta päin. 3:s reservidivisioona vielä oli kokoontumassa Hohensteinin länsipuolella. I armeijaosasto oli alkanut purkautua junista Deutsch-Eylaun luona. Tosin kenraali v. Scholtzin onnistui torjua suuremmat vihollisvoimat. Mutta hänen täytyi kuitenkin Gilgenburgin itäpuolisista kukkuloista kiinni pitäen vetää vasen sivustansa Hohensteinin länsipuolella jyrkkään takaisin aina Mühlenin seuduille saakka. Vaikka tämä liike olikin joukoille niin epämukava, oli sillä kuitenkin hyväkin vaikutus: venäläisestä tuntui, että se oli voittanut. Se ei luullut saksalaisten enää tekevän vastarintaa, hyökkäyksestä puhumattakaan. Se piti tietä Veikselin itäpuoliselle saksalaiselle alueelle vapaana.

24 p:nä olimme jo kenraali v. Scholtzin luona. Tapasimme hänet Tannenbergissä. Hän ja hänen esikunnanpäällikkönsä, eversti Hell sodan kuluessa vielä saattoivat nimensä suureen kunniaan ja ikuistivat sen historiassa.

Kenraali v. Scholtz antoi valoisan kuvauksen johtoonsa kuuluvain joukkojen suurista saavutuksista sotaretken alusta alkaen viime taisteluitten tavattomasta ankaruudesta. Hän luuli, että vihollinen edelleenkin ahdistaisi häntä, mutta että hän kykenisi pitämään puoliaan.

Matkalla Marienburgista Tannenbergiin oli meille lähetetty salaa siepattu vihollisen kipinäsanoma, joka antoi selvän käsityksen vihollisen toimista lähipäivinä. Narewin-armeija marssi vasemmalle porrastettuna VI:n armeijaosaston kanssa Ortelsburgin kautta Bischofsburgiin, jonka se voi saavuttaa 26 p:nä, jopa edetä sen ohikin, XIII:n armeijaosaston kanssa Neidenburgista Passenheimin kautta Allensteiniin. Sen perässä seurasi XV ja XXIII armeijaosasto, joiden kanssa kenraali v. Scholtz oli näinä päivinä taistellut. Sen eteläisin porras oli 26 p:nä Waplitzin seuduilta haettava. Vielä kauempana vasemmalla ja takanapäin ja länttä kohti työnnettynä marssi I armeijaosasto Mlawan ja Soldaun kautta, joitakuita ratsuväkidivisioonia suojanaan Lautenburgin ja Strasburgin suunnalla.

Meidän tuli nyt lännestä hyökätä tähän liikkeeseen 8:nnen armeijan eteläisellä ryhmällä. Viettelys oli suuri kiertää aina Soldaun eteläpuolitse, jotta ensimmäinenkin venäläinen armeijakunta olisi mutkaan saatu. Venäläisen Narewin-armeijan tappio olisi siten XVII:n armeijaosaston ja I:n reserviosaston liikkeitten yhteydessä käynyt kerrassaan musertavaksi. Mutta siihen eivät voimat riittäneet. Minä sen vuoksi ehdotin kenraali v. Hindenburgille, että hyökättäisiin I:lla. armeijaosastolla Deutsch-Eulausta ja Montowosta ja vahvistetun XX:n armeijaosaston oikealla sivustalla Gilgenburgista Usdauta kohti ja syydettäisiin venäläisten I armeijaosasto Soldaun kautta takaisin etelää kohti. Sitten piti meidän I:n armeijaosaston murtautua läpi Neidenburgin suuntaan, jotta edes Narewin-armeijan pääosa voitaisiin XVII:llä armeijaosastolla ja I:llä reserviosastolla kiertää. Meidän täytyi näin rajoittaa toimintaamme, jos mieli voittaa.

I:n ja XX:n armeijaosaston hyökkäys täytyi jättää 27:nteen päivään. Mielelläni olisin suonut, että se olisi alkanut aikaisemmin, mutta I armeijaosasto ei vielä ollut valmiina, Itä-Preussin rautatiesuhteet olivat vielä epäsuotuisat. Täydellä syyllä I:n armeijaosaston komentava kenraali, kenraali v. François vaati, että hän ennen hyökkäystään saisi koota armeijaosastonsa.

Kaikki ei myöskään kehittynyt niin sujuvasti kuin tässä lyhyessä yleissilmäyksessä voin esittää. Kaikki joukkomme olivat tavattomasti rasittuneet ja yhtämittaiset taistelut olivat niiden lukumäärääkin vähentäneet. Käskyjen lähetystä I:lle reserviosastolle ja XVII:lle armeijaosastolle kohtasivat monet vaikeudet. Vihollisten ratsastavain vartioitten vuoksi seudut olivat epävarmat. Oli kysymyksenalaista, soisiko vihollinen meille riittävästi aikaa aikeittemme toteuttamiseen.

Erikoisen paljon hankaluutta tuottivat v. Scholtzin ryhmän takana olevat pakolaiset. Niitä oli monia tuhansia, jalan ja vaunuilla, ja ne tukkivat tiet. Ne tarrasivat armeijaan kiinni. Armeijaryhmän äkillinen peräytyminen olisi välttämättä tuottanut mitä surkeimpia seurauksia sekä pakolaisille että joukoille. Mutta asiaa oli mahdoton auttaa. Ne vähät santarmit, mitä oli paikalla, eivät riittäneet laumoja johtamaan. Ne täytyi jättää omiin valtoihinsa. Paljon surullisia kuvia on mieleeni jäänyt.