Читать книгу Sadan prosentin patriootti - Upton Sinclair - Страница 14

XI.

Оглавление

Sisällysluettelo

Taaskaan ei Petteri tiennyt, kuinka kauvan hän värisi mustassa komerossa. Sen hän tiesi, että hänelle tuotiin vettä ja leipää kolme kertaa ennen kuin Guffey tuli jälleen ja komensi ulos. Nyt istui Petteri tuolilla läjässä, väännellen käsiään, kun raitiotietrustin salapoliisi selosti hänelle uutta ohjelmaa. Petteristä ei enää ollut todistajaksi. Salaliittoutuneet työläiset olivat koonneet suuren puolustusrahaston, heillä olivat koko kaupungin ja koko maan kaikki uniot takanaan. Niillä oli vakoojia, jotka koettivat ottaa selvää syyttäjien jokaisesta toimesta ja todisteista, joita syytettyjä vastaan koottiin. Guffey ei sanonut, että hän olisi potkinut Petterin ulos vankilasta, jollei olisi pelännyt, että hän menee Gooberin roikan puolelle ja kertoo mitä tietää; mutta Petteri arvasi tämän kuunnellessaan Guffeyn selityksiä, ja huomasi ilokseen, että vihdoinkin hän oli saanut oikean otteen hyvinvoinnin tikkaista. Sormen ja kalvosen rusikoiminen ei ollutkaan tapahtunut aivan turhan takia!

"Katso", sanoi Guffey, "asia on näin: Todistajaksi sinusta ei ole, mutta vakooja sinusta tulee. Ne tietävät, että olet kielitellyt ja että olen pitänyt sinua rotkossa. Ja nyt minä teen sinusta marttyyrin. Käsitätkö?"

Petteri nyökkäsi; kyllä hän käsitti. Hänen erikoisominaisuutensa oli käsittää tällaiset.

"Sinä olet rehellinen todistaja, ymmärrätkö? Minä olen koettanut saada sinun valehtelemaan, mutta sinä et ole suostunut; ja nyt sinä menet Gooberin roikan puolelle, ja he ovat mielissään. Ota selvä kaikesta, ja tuon tuostakin laitan niin, että kohtaat jonkun, jota myöten voit lähettää tietoja minulle. Käsitätkö?"

"Käsitän", sanoi Petteri mielissään. Sanoin ei voi kuvata hänen tuntemaansa helpotusta Hänellähän nyt oli oikea toimi! Hänestä tulee salapoliisi — aivan kuin Guffey!

"Nyt", sanoi Guffey, "ensimäiseksi haluan tietää, kuka kantaa kieliä tästä vankilasta; emme voi tehdä mitään heidän tietämättään. Minulla on todistajia, joita haluaisin pitää salassa, mutta en uskalla pitää heitä täällä. Haluan tietää, kuka on petturi. Haluan tietää paljonkin seikkoja, joista sanon sinulle tuonnempana. Haluan että laitat itsesi näiden punikkien läheiseksi, otat selvää heidän aatteistaan, jotta voit puhua samoin kuin hekin."

"Kyllä", sanoi Petteri. Häntä vähän nauratti. Häntähän jo pidettiin "punikkina" — yhtenä pääpukareista! Mutta Guffey oli jo luopunut tuosta pelistä — tai ehkä oli unohtanut sen jo!

Oli oikeastaan helppo toimi tämä, mikä Petterillä nyt oli. Hänen ei tarvinnut esiintyä minään muuna kuin mitä oli. Hän kutsuu itseään olosuhteiden uhriksi ja tulee olemaan vilpittömästi vihanen niille, jotka ovat koettaneet käyttää häntä salaliitossa Jim Gooberia vastaan. Loppu seuraisi itsestään. Hän saavuttaa työläisten luottamuksen — ja Guffey neuvoo häntä, miten menetellä.

"Asetamme sinut koppiin tässä vankilassa", sanoi pääsalapoliisi, "ja olemme panevinamme sinut 'kolmannen asteen' läpi. Muista kirkua ja pitää elämää ja huutaa ettet kerro mitään, niin me lopulta herkeämme ja potkimme sinut ulos. Ja sitten vain odota. He etsivät sinut käsiinsä, jollen ole kovin huono arvaamaan."

Näin tämä ilveily suunniteltiin ja näyteltiin. Guffey tarttui Petteriä kaulukseen ja kuletti hänet vankilan pääosaan, jossa lukitsi hänet erääseen avonaiseen koppiin joita oli useita rivissä. Hän otti Petteriä kalvosesta ja oli vääntelevinään sitä, ja Petteri pani vastalauseita. Hänen ei tarvinnut käyttää mielikuvitustaan, hän tiesi miltä se tuntui, ja hän nyyhki ja kiljui ja vannoi, että hän on puhunut totta, että hän ei tiennyt enempää kuin oli kertonut, eikä voinut kertoa enempää vaikka mikä olisi. Guffey jätti hänet sinne seuraavan päivän iltapäivään, tuli sitten taas, otti häntä niskasta, kuletti vankilan rappusille ja antoi hänelle eropotkun.

Petteri oli vapaa! Mikä ihmeellinen tunne — vapaus! Jumala! Ei mitään voinut olla sen veroista! Hän olisi mielellään huutanut ja melunnut ilosta. Hän ei kuitenkaan sitä tehnyt, vaan hoiperteli pitkin katua ja solui istumaan kiviseinän ulkoumalle, nyyhkien, pää käsien varassa, odottaen, mitä tapahtuisi. Ja tietysti tapahtui. Ehkä tunti oli kulunut, kun joku kosketti häntä keveästi olalle. "Toveri", sanoi pehmeä ääni, ja kun Petteri katsoi sormiensa lomitse, näki hän hameen. Paperilappu painettiin hänen käteensä ja tytön pehmeä ääni sanoi: "Tulkaa tämän osotteen mukaan." Tyttö poistui, ja Petterin sydän löi rajusti. Vihdoinkin oli hän salapoliisi!

Sadan prosentin patriootti

Подняться наверх