Читать книгу Sadan prosentin patriootti - Upton Sinclair - Страница 15

Sisällysluettelo

Petteri odotti pimeään saakka, antaakseen asialle seikkailun värityksen; hän myöskin imarteli itsetietoisuuttaan, katsellen varovaisesti ympärilleen, kulkiessaan pitkin katua.

Ei hän olettanut, että kukaan häntä seuraisi, vaan Petteri halusi olla salapoliisimainen.

Mutta sen lisäksi hän oli hiukan peloissaan. Hän oli puhunut totta, sanoessaan Guffeylle, ettei hän tiennyt mitä punikit olivat; mutta sen jälkeen hän oli ottanut selvää, ja nyt hän tiesi. "Punikki" oli sellainen, joka oli myötätuntoinen työväenunioille ja lakoille; joka halusi murhata rikkaat ja jakaa heidän omaisuutensa, ja luulivat että nopein keino tähän jakamiseen oli dynamiitin käyttö. Kaikki "punikit" tekivät pommeja ja heillä oli salattuja aseita ja ehkä salaisia myrkkyjäkin — kuka tiesi? Ja nyt Petteri oli menossa heidän joukkoonsa, tulemaan yhdeksi heistä! Se oli melkein liiaksi mieltäjännittävää miehelle, joka ennen kaikkea halusi mukavuutta. Mieleen juolahti: "Karkaa, lähde pois kaupungista ja heitä koko juttu!" Mutta sitten hän ajatteli niitä palkkioita ja sitä kunniaa, mitä Guffey oli hänelle luvannut. Ja sitten hän oli vielä vähäsen uteliaskin; voisihan hän karata tuonnempana, mutta ensin halusi hän olla vähän enemmän aikaa "etsivänä."

Hänelle annettu osote johti pieneen yksikerroksiseen taloon köyhäinosassa kaupunkia, ja hän soitti ovikelloa. Oven avasi tyttö, ja heti Petteri huomasi, että se oli sama tyttö, joka oli häntä puhutellut. Ennenkuin Petteri ehti sanoa mitään, huudahti tyttö innoissaan: "Mr. Gudge! Voi, kun olen iloinen että tulitte!" lisäten: "Toveri!" — aivan kuin Petteri olisi ollut vanha ystävä. Ja sitten: "Mutta olettehan te toveri?"

"Mitä tarkoitatte?" kysyi Petteri.

"Ette siis ole sosialisti? No, sitten teemme teistä sosialistin." Hän kuletti Petterin sisälle, asetti hänelle tuolin ja sanoi: "Tiedän mitä ne ovat tehneet teille; ja te kestitte lujana kaiken! Te olitte ihmeteltävä, ihailtava!"

Petteri ei tiennyt mitä sanoa. Tämän tytön äänessä oli ystävällinen ja ihaileva sävy; eikä Petterillä ollut kolkon elämänsä varrella ollut kokemuksia sellaisista tunteista. Petteri oli katsellut rakastelijoita pyydystelevien tyttöjen ryöppyävää kiimaa; mutta tämän tytön olemus ei ollut sellaista. Hänen äänensä, vaikkakin pehmeä, oli hiukkasen liian vakava ollakseen nuoren tytön; hänen syvät, kaihoovat harmaat silmänsä katselivat Petteriä kuin hellän äidin, jonka lapsi on juuri pelastunut vaarasta.

Hän huusi: "Sadie, täällä on Mr. Gudge." Ja huoneeseen astui toinen tyttö, vanhempi ja pitempi, mutta laiha ja kalpea kuin sisarensakin. Jenni ja Sadie Todd olivat heidän nimensä; vanhempi oli pikakirjottaja ja ansaitsi perheen toimeentulon. Tytöt olivat kovin huolissaan hänestä. He alkoivat kysellä hänen kokemuksiaan, mutta hän ei ollut ehtinyt kuin alkaa, niin vanhempi meni puhelimen ääreen. Oli useita ihmisiä, joille täytyi ilmoittaa heti kun Petteri oli tullut. Hän oli jonkun aikaa puhelimen ääressä, ja ne ihmiset, joille hän puhui soittivat kai toisille, koska parin tunnin kuluessa väkeä virtasi huoneeseen yhtämittaa, ja Petterin täytyi kertoa seikkailunsa useita kertoja.

Ensimäiseksi tuli jättiläiskasvuinen mies, jolla oli yhteenpuristetut huulet ja niin voimakas ääni, että Petteriä pelotti. Häntä ei hämmästyttänyt lainkaan, kun kuuli, että tämä mies oli kaupungin yhden radikalisimmista unioista, merimiesten union, johtomies. Niin, hän varmasti oli "punikki", hän mainiosti sopi yhteen Petterin mielikuvien kanssa — juro, vaarallinen mies, jonka voi kuvitella tarttuvan Simsonin tavoin yhteiskunnan pilareihin ja vetävän ne mukanaan kumoon. "Ne ovat saaneet sinut pelkonsa alle, poikani", sanoi hän huomatessaan Petterin arkailevan vastata hänen kyselyihinsä. "No, olen pelännyt heitä neljäkymmentä viisi vuotta, mutta enpä ole antanut heille vihiäkään vielä." Ja sitten lohduttaakseen Petteriä ja vahvistaakseen hänen hermojaan hän kertoi miten häntä, karattuaan laivasta, oli verikoirin etsitty Floridan aarnioista, saatu kiinni, sidottu puuhun ja piesty taidottomaksi.

Sitten tuli David Andrews, jonka Petteri oli kuullut olevan yhtenä lakimiehenä Goober-jutussa, kookas huomiota herättävä mies, jolla olivat terävät, valppaat piirteet. Mitäs sellainen mies teki näiden hylkyjen joukossa? Petteri päätteli, että varmaankin hän on "viisas", sellainen joka "tekee rahaa" kiihottamalla tyytymättömyyttä. Sitten tuli nuori tyttö, tuntehikas ja hento, lievästi raajarikko. Kun tämä kulki huoneen poikki puristaakseen häntä kädestä, juoksivat kyyneleet pitkin hänen kasvojaan, ja Petteri oli hämillään, arvellen hänen äskettäin kadottaneen jonkun läheisen sukulaisen, eikä tiennyt mitä sanoa. Tytön ensimäisistä sanoista hän kuitenkin hämmästyksekseen käsitti, että kyyneleet johtuivat vain siitä, mitä hän oli kuullut Petterin saaneen kokea.

Ada Ruth oli runoilija, ja se oli aivan uutta Petterille; pitkän aprikoimisen perästä hän luokitteli tytön herkkäuskoisuutensa uhriksi — pieni, tunteellinen tyttöparka, jolla ei ollut aavistustakaan pahuudesta, joka häntä ympäröitsi. Hänen mukanaan tuli kveekari-poika, jolla oli kalpeat itsensäkieltäjän kasvot ja mustat suortuvat, jotka hänen oli puistettava kasvoiltaan tämän tästä; hänellä oli liehuva kaulanauha ja musta huopahattu, ja vielä muitakin löyhäpäisyyden merkkejä, ja hänen puheistaan pääsi Petteri siihen käsitykseen, että hän oli valmis räjäyttämään ilmaan kaikki maailman hallitukset rauhanaatteen takia. Samanlainen oli McCormick, I.W.W. liiton johtomies, joka vastikään oli ollut kuusikymmentä päivää linnassa, hiljainen nuori irlantilainen, jolla oli tiukat huulet ja mustat rauhattomat silmät, ja hän pelotti Petteriä, sillä hän katsoi häneen herkeämättä ja tuskin puhui sanaakaan.