Читать книгу Sadan prosentin patriootti - Upton Sinclair - Страница 20

Sisällysluettelo

Guffeyn kanssa oli sovittu että viikon kuluttua tulee Petterin tavata salaa erästä päämiehensä miehistä. Niinpä kertoikin Petteri sisarille että hän oli väsynyt olemaan vankina talossa ja että hänen täytyy saada raitista ilmaa.

"Eihän toki, Mr. Gudge" sanoi Sadie, "ette saa asettua sellaiseen vaaraan." Ja hänen kalpeat kasvonsa tulivat vieläkin kalpeammiksi. "Ettekö tiedä, että tätä taloa vahditaan? Ne vain toivovat saavansa teidät kiinni ulkona. Ja se olisi teidän loppunne."

"En sentään liene noin tärkeä henkilö", sanoi Petteri, mutta Sadie oli ehdottomasti toista mieltä, ja Petteri oli mielissään kun häntä sanottiin tärkeäksi tekijäksi.

"Oh!" huudahti tyttö. "Ettekö tiedä, kuinka paljon teidän todistuksestanne riippuu Gooberin puolustus? Tätä juttua seuraa tarkasti miljonia ihmisiä ympäri maapallon. Tässä jutussa koetetaan, Mr. Gudge — voidaanko työväenluokan johtajia murhata ilman taistelua? Ei, meidän täytyy näyttää että on olemassa suuri liike, koko maailman käsittävä työläisten nousu, taistelu palkkatyöläisten vapauttamiseksi —"

Petteri ei jaksanut kuunnella enempää tuollaista. "Hyvä", sanoi hän äkkiä keskeyttäen Sadien agitatsionipuheen. "Luultavasti on velvollisuuteni pysyä täällä, vaikka kuolisin keuhkotautiin raittiin ilman puutteessa." Hän näytteli marttyyriä; eikähän se ollut vaikeaa, sillä olihan hän marttyyri, ja näyttikin marttyyriltä toispuolisine vartaloineen ja kuluneine vaatteineen. Sekä Sadie että Jenni katselivat häntä ihaillen ja päästivät helpotuksen huokauksen.

Mutta myöhemmin pisti Petterin päähän keino. Hän sanoi Sadielle että hän voisi mennä vasta pimeällä ja kulkea takaovesta, joten kukaan ei häntä näkisi; hän ei menisi ihmisvilinään eikä kirkasvaloisille kaduille, joten ei olisi mitään vaaraa sitä, että hänet tunnettaisiin. Oli muuan mies, jota hänen on välttämättä tavattava ja joka oli hänelle velkaa rahaa; hän asui kaupungin toisessa laidassa — siksi hän ei halunnut Jennin seuraavan häntä.

Ja niin kiipesi Petteri sinä iltana taka-aidan yli naapurin kanapihaan ja siitä toiselle kadulle. Oli koko hauskaa kierrellä ja kaarrella väkijoukossa puistaakseen jäliltään jokaisen, joka yritti seurata — hän ei halunnut jätillään ketään "punikkia", joka sattumalta olisi tullut epäluuloiseksi "toveria" kohtaan. Määräpaikka oli loistoton majatalo, jonka nimi oli "American House" ja jossa Petteri nostettiin hissillä neljänteen kerrokseen, hän ei puhutellut ketään ja noputti kolmesti oveen, jossa oli numero 427. Ovi avautui, Petteri luiskahti sisälle, ja siellä hän tapasi Jerry McGivneyn, jonka naama muistutti rottaa.

"No, mitä olet saanut tietoosi?" kysyi McGivney; ja Petteri istuutui kertomaan. Innosta tutisevin käsin aukoi hän neuleita takinliepeissään ja veti esille muistiinpanonsa niistä ihmisistä, jotka olivat tulleet häntä tapaamaan.

McGivney katsoi ne läpi nopeasti. "Jesus!" hän huudahti. "Mitäs hyvää näistä on?"

"No, ne ovat niitä punikkeja!" selitti Petteri.

"Tiedän sen", sanoi toinen, "mutta entäs sitten? Voimme mennä kuuntelemaan heidän puheitaan joka ilta. Meillä on heidän järjestöjensä jäsenluettelot. Mutta entäs Goober-juttu?"

"Tuota", sanoi Petteri, "ne agiteeraavat siitä kaiken aikaa. Ne ovat julkaisseet kirjotuksia minusta."

"Kyllä me sen tiedämme", sanoi McGivney. "Ja pirun hyvän jutun heille kerroitkin; varmaankin oli sinusta hauska kuulla itsesi puhuvan. Mutta mitä hyvää siitä meille on?"

"Mutta mitä te sitte haluatte tietää?" huudahti Petteri harmistuneena.

"Me haluamme tietää niiden salaiset suunnitelmat", sanoi toinen. "Me haluamme tietää, mitä ne tekevät ulottuakseen meidän todistajiimme; me haluamme tietää, kuka meiltä vie tietoja niille ja kuka on se vakooja, joka on vankilassa. Etkö tiedä?"

"E-en", sanoi Petteri. "Ei kukaan sanonut siitä mitään."

"Hyvä jumala!" sanoi salapoliisi. "Luuletko sinä että ne tuovat asioita sinulle hopeatarjottimella?" Hän alkoi uudelleen selailemaan Petterin muistiinpanoja ja lopuksi heitti ne tyytymättömänä vuoteelle. Hän alkoi urkkia Petteriä, ja Petterin harmi muuttui epätoivoksi. Hän ei tiennyt ainoatakaan asiaa, jota McGivney olisi vaatinut. Hänen koko viikon kestänyt "salapoliisina" olo oli mennyt hukkaan!

Salapoliisi ei valinnut sanojaan. "On aivan selvää, että olet pöhlö", hän sanoi. "Mutta olitpa mikä tahansa, niin meidän on tehtävä parhaamme. Nyt kiinnitä huomiosi ja keskitä ajatuksesi tähän: me tiedämme ketä nämä punikit ovat ja tiedämme mitä he opettavat; emmekä voi heittää heitä tyrmään sen takia. Me haluamme että saat tietoosi heidän vakoojansa nimen, ja kutka tulevat olemaan heidän todistajansa Goober-jutussa, ja mitä nämä tulevat todistamaan."

"Mutta miten voin minä saada tietooni tuollaisia asioita?" huudahti

Petteri.

"Sinun on käytettävä järkeäsi", sanoi McGivney. "Mutta annan sinulle neuvon: hanki itsellesi morsian."

"Morsian!" toisti Petteri ihmeissään.

"Niinpä tietenkin", sanoi toinen. "Niin aina menettelemme. Guffey sanoo, että on vain kolme tilaa, jossa ihmiset kertovat salaisuutensa: ensimäinen on, kun he ovat päissään, toinen, kun ovat rakastuneet —"

Sitten McGivney keskeytyi. Petteri, joka halusi täydentää kasvatustaan, kysyi: "Ja kolmas?"

"On silloin, kun he ovat sekä rakastuneet että päissään", oli vastaus. Ja Petteri oli vaiti, ihailun tyrmistyttämänä. Tämä salapoliisi-juttu näkyikin muuttuvan yhä monimutkaisemmaksi ja mielenkiintoisemmaksi kuta enemmän siihen tutustui.

"Etkö ole nähnyt tuossa joukossa tyttöä, josta pidät?" uteli toinen.

"Tuota — ehkä —" sanoi Petteri ujona.

"Sen luulisi olevan helppoa", jatkoi salapoliisi. "Tiedäthän että punikit ovat kaikki vapaarakastajia."

"Vapaarakastajia!" huudahti Petteri. "Mitä tarkotatte?"

"Etkös tiennyt sitä?" nauroi toinen.

Petteri tuijotti häneen. Kaikki naiset, jotka Petteri oli tuntenut tai joista hän oli kuullut, olivat ottaneet rahaa lemmestään. He joko ottivat rahaa suorastaan, tai he ottivat sitä auto-ajelujen, kukkien, makeisten ja huvittelujen muodossa. Oliko sitten mahdollista, että oli naisia, joille raha ei kelvannut kummassakaan muodossa, vaan joiden rakkaus oli tykkänään vapaata?

Salapoliisi vakuutti hänelle, että niin oli. "Ne kerskuvat siitä", sanoi hän. "Ne luulevat sen olevan oikein." Ja Petterin mielestä tämä oli kaikkein pöyristyttävin juttu, mitä hän vielä punikeista oli kuullut.

Niin, niin, kyllä, mutta kun hän asiaa tarkemmin mietti, oli sillä kyllä hyvätkin puolensa; olihan se kovin mukavaa miehelle — säästyi rahaa. Jos naiset halusivat olla noin tyhmiä — ja Petteri havaitsi ajattelevansa pikku Jenni Toddia. Ky-yllä Jenni voi olla noin tyhmä, sen voi helposti käsittää.

Hän auliisti jakoi kaikki mitä hänellä oli; ja olisihan luonnollista, että hän oli "vapaarakastaja."

Petterin valtasi, jätettyään McGivneyn, uusi ja ihmeellinen suunnitelma. Nyt hän ei olisi luopunut toimestaan millään hinnalla. Oli se sentään eri hauskaa tämä salapoliisina olo!

Oli jo myöhä ennen kuin Petteri ehti kotiin, mutta molemmat tytöt olivat ylhäällä odottaen häntä, ja selvästi näkyi helpotus, jota he tunsivat, hänen palatessaan ehjin nahoin. Hän huomasi, että Jennin kasvoissa näkyi syvempi osanotto kuin hänen sisarensa, ja tämä seikka herätti äkkiä uuden tunteen Petterissä. Jennin hengitys kävi kiivaammaksi, kun hän astui huoneeseen; ja tämä vaikutti samaa Petterinkin hengitykseen. Hän lämpeni äkkiä Jenniä kohtaan, hänelle tuli puhtaasti epäitsekäs halu lohduttaa ja rauhottaa häntä; mutta vaistomainen, ennen tuntematon, käsitys sukupuolipelistä ehkäisi tämän, ja hän sen sijaan kääntyi vanhemman sisaren puoleen ja vakuutti tälle ettei kukaan ollut häntä seurannut. Hän kertoi kadulla sepittämänsä laajan jutun, miten hän oli kymmenen päivää hakannut eräälle miehelle puita — kovaa työtä — ja sitten mies oli koettanut väistää maksua. Petteri oli tavannut hänet kotonaan tänä iltana ja oli onnistunut saamaan häneltä viisi dollaria ja lupiin jonkun dollarin viikossa, kunnes summa on maksettu. Tämä viimeinen siksi, että voisi vastakin mennä tapaamaan McGivneytä.