Читать книгу Sadan prosentin patriootti - Upton Sinclair - Страница 26
XXIII.
ОглавлениеSe oli mieltäkiinnittävää peliä, eikä Petteri olisi kyllääntynyt siihen koskaan, jollei hänen olisi ollut pakko olla päiväkaudet kahden pikku Jennin kanssa. Kuherruskuukausi on paikallaan, jollei sitä kestä enemmän kuin kuukauden, mutta ei kukaan voi kestää sitä ijankaiken. Pikku Jenni ei nähtävästi koskaan väsynyt suuteloihin eikä näkynyt koskaan pääsevän varmuuteen siitä, että Petteri häntä rakasti. Miehen rakasteleminen laimenee jonkun ajan kuluttua, mutta kaikesta päättäen ei nainen koskaan muuta sitä puheenaihetta; Jenni alinomaa arveli sitä ja tätä, punnitsi seurauksia ja vastuunalaisuutta, velvollisuuksia, mainetta ja muuta sellaista. Joka luonnollisesti oli sangen väsyttävää.
Jennin oli paha olla sen takia että hän petti sisartaan; hänen teki mieli kertoa Sadielle, mutta jostakin syystä oli helpompi jatkaa salaamistaan kuin tunnustaa että oli salannut. Petteri ei käsittänyt miksi lainkaan tarvitsisi kertoa Sadielle; hän ei käsittänyt mikseivät asiat saisi jatkua samalla tavalla yhä edelleenkin, ja miksei hän ja hänen morsiamensa voisi silloin tällöin pitää hauskaa, sen sijaan että aina ovat allapäin, aina murehtivat luokkasotaa, puhumattakaan maailmansodasta ja Amerikan edellytetystä osanotosta siihen.
Tämä ei tarkottanut sitä, että Petteri oli kovasydäminen ja tunteeton. Ei, kun Petteri sulki pikku Jennin syliinsä, oli hän syvästi liikutettu; hän tunsi todella, kuinka hellä ja hyvä ja sielukas tuo pikku tyttö oli. Petteri oli kahdenkymmenen vuotisen ikänsä kestäessä tullut selvästi tietoiseksi sellaisista, joita kutsuttiin "aatteiksi", "liikkeiksi" ja "uskonnoiksi." Eivät ne olleet muuta kuin syöttejä pöhlöille; ja on ijankaikkinen kilpailu pöhlöjen — jotka eivät halua mennä ansaan — ja "viisaiden" välillä, joiden on alinomaa keksittävä uusia syöttejä saadakseen nämä pöhlöt pauloihinsa. Petteri oli nyt jo niin paljon kuullut "toverien" puheita, että käsitti heidän syöttinsä olevan harvinaisen erinomaisen; ja niinpä oli tässä pikku Jenni täydellisesti heidän pauloissaan — ja minkäpä Petteri sille voi?
Mutta tämä kuitenkin kaikitenkin oli Petterin ensi lempi, ja kun hän oli lemmen huumaamana, käsitti hän Guffeyn puhuneen totta sanoessaan että kun on rakastunut, niin haluaa puhua totta. Petterin teki mieli välistä sanoa: "Heitä tuo saarnaaminen ja levähdä hetkinen! Nauttikaamme elämästä hiukan."
Väliin otti lujille olla sanomatta tuota — vaikkakin hän tiesi että se olisi koko lorun loppu. Kerran oli Jennillä uusi silkkipuku, jonka yksi noista rikkaista naisista oli hänelle ostanut huomattuaan hänen pukunsa kehnouden. Se oli pehmeää, harmaata silkkiä — halpaa silkkiä, mutta uusi, eikä Petteri ollut koskaan ennen halannut mitään niin hienoa. Se oli Jennin harmaiden silmien värinen, ja sen tuoreus sai hänen poskilleen vienon punan; tai lieneekö ollut niin, että kun Petteri häntä ihaili ja rakasteli enemmän, niin se toi veren hänen poskiinsa? Petterin teki mieli viedä hänet ulos ja näytellä häntä, ja hän painoi kasvonsa puvun pehmeihin poimuihin ja kuiskasi: "Kuuleppas, tytti, joskus me heitämme tämän ijankaikkisen murjottamisen joksikin aikaa."
Hän tunsi pikku Jennin kangistuvan ja vetäytyvän pois; joten hänen täytyi heti ruveta puuhiin korjatakseen vahingon. "Tahtoisin että tulisit terveeksi", sanoi hän. "Olet liian hyvä kaikille — kohtelet kaikkia muita hyvin, paitsi itseäsi."
Se mikä tyttöä oli säikäyttänyt, oli enemmän hänen äänessään kuin sanoissaan. "Petteri!" huudahti hän. "Mitä merkitsen minä tai kuka muu yksilö hyvänsä, kun miljonia nuoria miehiä ammutaan kappaleiksi ja miljonat naiset ja lapset kuolevat nälkään!"
Siinä sitä nyt taas oltiin, keskellä sotaa; Petterin täytyi ottaa osa tästä kuormasta, olla sankari, marttyyri ja "punikki." Samana iltapäivänä tuli kolme työtöntä "tuplajuulaista"; ja voi, kuinka väsynyt Petteri oli näihin kuleksiviin agitaattoreihin — kyllästyttäviin jurottajiin! Petterin teki mieli sanoa: "Lakatkaa loruamasta! Teidän 'aatteenne' ei ole mitään muuta kuin metku, jonka suojissa teette työtä kielellänne, sen sijaan että teidän täytyisi tarttua lapioon ja kuokkaan." Ja Petteri kuvitteli mielessään rähinää, minkä tuo lause synnyttäisi. Joku noista miehistä kysyisi: "Kuinka paljon olet sinä tehnyt työtä lapiolla ja kuokalla?" Toinen sanoisi: "Näyttää minusta kuin olisit löytänyt helpon työn jokapaikassa mihin olet mennyt." Seikka että tämä oli totta, ei suinkaan vähentänyt hänen hermostumistaan, ei tehnyt hänelle helpommaksi tavata toveri Smithiä, veli Brownia ja työläis-toveri Jonesia, joka oli juuri päässyt vankilasta, ja kuunnella heidän kovanonnen kertomuksiaan ja nähdä heidän ottavan pöydältä ruokaa, jota Petteri, erikoisesti halusi ja — katkerinta kaikista — antaa heidän luulla että he pettivät hänet jutuillaan!
Tuli aika, jolloin Petteri ei sitä enää jaksanut kestää. Ollessaan sulettuna tuohon taloon aamusta iltaan, alkoi hän tulla yhtä hermostuneeksi kuin kahleissa oleva koira. Jollei hän pääsisi jälleen ulos maailmaan, ei hän voisi estää tulemastaan ilmi. Hän selitti että lääkärit olivat sanoneet että hänen terveytensä ei kestä olla alinomaa sisällä, ja että hänen täytyy saada raitista ilmaa. Ja hän pääsi näin kulkemaan ulkona yksinään, ja oli paljoa helpompi. Hän voi tuhlata hiukan rahojaan; hän voi mennä johonkin hiljaiseen ravintolan nurkkaan ja syödä lihapaistia niin paljon kuin halusi ilman että kenenkään "toverin" silmät sitä seurasivat ja katsoivat häneen moittien. Petteri oli elänyt vankilassa orpokodissa ja suutari Smithersin luona, mutta missään ei elämä ollut niin laihaa kuin Todd sisarusten kotona, sillä sisaret lahjottivat melkein kaiken mitä heillä oli Gooberin puolustuskomitealle ja American Cityn sosialistilehdelle, "Clarionille."