Читать книгу Sadan prosentin patriootti - Upton Sinclair - Страница 21

Sisällysluettelo

Petteri valvoi suuren osan yöstä miettien tätä uutta työalaansa — morsiamen tavottelua. Hän huomasi, että jo jonkun aikaa hän oli ollut hassahtanut Jenniin; mutta hän aikoi olla järkevä ja käytännöllinen valitessaan morsiamen. Hän halusi tietoja, ennen kaikkea. Keneltähän niitä mahtaisi enimmän saada? Hän ajatteli Miss Nebbinsiä, joka oli lakimies Andrewsin sihteeri; hän luonnollisesti tiesi salaisuuksia enemmän kuin kukaan muu; mutta hän oli vanhapiika, jolla oli silmälasit ja tasakärkiset kengät, eikä hän siis voinut tulla kysymykseenkään lemmen kohteena. Sitten hän ajatteli Miss Standishia, joka oli pitkä ja vaaleatukkainen kaunotar ja työskenteli eräässä vakuutusliikkeessä, mutta kuului sosialistipuolueeseen. Hän pukeutui hienosti ja Petteri olisi ollut iloinen, jos olisi voinut näyttää tuollaisen "mollan" McGivneylle ja muille Guffeyn apureille; mutta vaikka hän olisi kuinkakin koettanut nostattaa oman arvonsa tuntemista, ei Petteri voinut saada itseänsäkään uskomaan, että siitä mitään tulisi. Sitten oli Miss Yankovich, oikea ehta-punikki, joka kuului I.W.W. liittoon, mutta hän oli teräväkatseinen, mustasilmäinen ja helposti ärtyvä juutalainen, ja Petteri pelkäsi häntä. Sitten hän aavisti vielä, että hän oli kiintynyt McCormickiin — vaikkakaan näistä "vapaarakastelijoista" ei luonnollisesti voinut tietää mitään varmaan.

Mutta yhdestä tytöstä Petteri oli aivan varma, ja se oli pikku Jenni; hän ei luullut että Jenni tiesi paljoakaan salaisuuksia, mutta kaippa hän voi niitä ottaa tietoonsa. Kun hän kerran van saa Jennin omakseen, niin käyttää hän tyttöä kyselemään toisilta. Ja Petteri kuvitteli mielessään, millainen Jennin lempi tulee olemaan. Jenni ei ollut aivan sellainen, jota kutsutaan "hienoksi", mutta hänessä oli jotakin, joka pani Petterin luulemaan ettei häntä tarvitse hävetä. Uudet vaatteet vain, niin hän on sievä, ja hänellä oli tosihieno esiintymistapa — hän ei ollut ollut lainkaan hämillään, kun rikkaita naisia tuli autoissaan taloon; ja toiseksi, Jenni tiesi tavattoman paljon ollakseen tyttö — vaikkakaan hän ei tiennyt kaikkia asioita oikein.

Petteri ei tuhlannut aikaa ennenkuin alkoi työhön uudella alallaan. Seuraavan aamun sanomalehdissä oli tavalliset seikkaperäiset tiedot Flandereista; tuhansia miehiä ammuttiin melkein jokaisena päivän tuntina, miljonia miehiä kietoutuneena verileikkiin, jota oli jo kestänyt viikkoja, voipa kestää kuukausiakin. Ja tunteellinen pikku Jenni istui vesissä silmin ja kertoi näitä Petterille, kun tämä söi kaurapuuroa ja laihaa maitoa. Petterikin puheli siitä — kuinka paha se oli, ja kuinka heidän, pikku Jennin ja hänen, on se lopetettava. Hän oli nyt samaa mieltä Jennin kanssa; hän oli sosialisti ja kutsui Jenniä "toveriksi" kertoen että tyttö oli hänet käännyttänyt. Tytön silmät loistivat ilosta, ikäänkuin hän todella olisi tehnyt jotakin lopettaakseen sodan.

He istuivat sohvalla lukiessaan lehteä, ja he olivat yksin talossa.

Petteri katsahti äkkiä ylös lehdestään ja hirveän hämillään sanoi:

"Mutta toveri Jenni —"

"Mitä?" sanoi tämä katsoen Petteriin rehellisillä harmailla silmillään. Petteriä ujostutti ja pelotti pikkusen, tällainen salapoliisin työ oli uutta.

"Toveri Jenni", sanoi hän. "En tiedä, kuinka sanoisin, mutta pelkään että olen rakastumaisillani."

Jenni veti kätensä pois ja Petteri kuuli hänen vetävän äkkiä henkeään. "Oh, Mr. Gudge!" hän huudahti.

"Tuota —" änkytti Petteri. "Toivon ettette suutu."

"Elkäämme tehkö niin!" huudahti tyttö.

"Miksi ei, toveri Jenni?" Ja Petteri lisäsi: "En tiedä voinko sille mitään."

"Onhan meillä ollut niin hyvä olla, Mr. Gudge! Luulin että tulemme työskentelemään aatteen hyväksi."

"Mutta eihän se estä —"

"Mutta se tekee; se tekee ihmiset niin onnettomiksi!"

"Siis —", Petterin ääni vapisi, "siis ette välitä minusta vähääkään, toveri Jenni?"

Tyttö epäröi hetkisen. "En tiedä, en ole ajatellut —"

Ja Petterin sydän sykähti rajusti. Oli ensi kerta että kenenkään tytön täytyi miettiä ennenkuin vastasi tuohon Petterin kysymykseen. Ja epäröimättä — ikäänkuin olisi tehnyt tällaista "salapoliisityötä" ikänsä — hän otti hellästi Jenniä kädestä. "Pidättehän kuitenkin vähäsen minusta?" hän kuiskasi.

"Oh, toveri Gudge", vastasi tyttö, ja Petteri sanoi: "Kutsukaa minua

Petteriksi, olkaa, olkaa niin hyvä."

"Toveri Petteri", sanoi tyttö ja ääni värähti, ja silmät olivat luodut lattiaa kohti.

"Tiedän ettei minussa ole mitään rakastettavaa", pyyteli Petteri.

"Olen köyhä ja mitätön — en ole kaunis —"

"Oh, ei se ole syy!" huudahti Jenni. "Ei, ei. Miksi ajattelisin sellaisia? Olettehan toveri!"

Petteri oli osunut oikeaan puhuessaan täten. Ja hän jatkoi: "Ei kukaan ole koskaan minua rakastanut — ei kukaan välitä vähääkään köyhistä, joilla ei ole mitään tarjottavana —"

"Kuulettehan ettei se ole syy!" intti tyttö. "Älkää luulkokaan niin! Olette sankari! Olette uhrautunut aatteen hyväksi ja teistä vielä tulee aatteemme johtomies."

"Toivokaamme niin", sanoi Petteri vaatimattomasti. "Mutta, toveri

Jenni, miksi ette välitä minusta?"

Hän nosti silmänsä ja katsoi Petteriä silmiin, ja vapisevin huulin hän sanoi: "En ole terve, toveri Petteri. Ei minusta ole; olisi väärin, jos menisin naimisiin"…

Jossakin syvällä Petterin sisällä — jossa hänen sisäinen minänsä piilottelihe — tuntui kuin jääkylmää vettä olisi valettu hänen niskaansa. "Naimisiinko?" Kukas sellaisesta on puhunut? Petterin tunteet olisivat kuvautuneet parhaiten pilajuttujen tekijäin lauseella: "Tämä tuli niin äkkiä!"

Mutta Petteri oli liiaksi viekas näyttääkseen hämmästystään. Hän rauhotteli Jenniä: "Eihän meidän tarvitse mennä naimisiin aivan heti. Voin odottaa, jos vaan tiedän että pidätte minusta; ja joskus, kun tulette terveeksi —"

Tyttö puisti päätään surullisesti. "Pelkään etten koskaan tule oikein terveeksi. Ja toiseksi, kummallakaan meistä ei ole rahaa, toveri Petteri."

Jaa, siinä se nyt oli. Rahaa ja aina vain rahaa! "Vapaarakkaus" näkyikin olevan pelkkää unta.

"Voisinhan mennä työhön", sanoi Petteri — aivan kuin kuka jokapäiväinen ja kesy kosija tahansa.

"Mutta ette voi ansaita kylliksi meille kummallekin", vastusti Jenni, ja äkkiä hän hyppäsi ylös. "Ei, toveri Petteri, älkäämme rakastuko toisiimme. Älkäämme tehkö itseämme ja toisiamme onnettomiksi, työskennelkäämme aatteemme hyväksi. Luvatkaa että teemme niin!"

Petteri lupasi, mutta tietenkään hänellä ei ollut pienintäkään tarkotusta pitää lupaustaan. Hän ei ainoastaan ollut salapoliisi, vaan myöskin mies — ja molempina hän himoitsi toveri Jenniä. Hänellä oli aikaa, ja pitkin päivää hänen auttaessaan Jenniä kirjottelemaan osotteita kirjekuoriin, lähetteli hän silloin tällöin lemmensilmäyksiä, muka huomaamattaan. Ja Jenni tiesi nyt mitä nämä katseet merkitsivät ja hieno puna leikkieli hänen kasvoillaan ja kaulallaan. Hän oli tosiaankin sievä rakastuessaan, ja Petterin mielestä oli hänen uusi työalansa hauskin mitä hänellä elinikänään oli ollut. Hän menetteli viisaasti, karttoi erehdyksiä; ja ennenkuin Sadie tuli illalliselle olivat Petterin käsivarret pikku toveri Jennin vyötäisillä, ja Petteri suuteli hänen valkoista kaulaansa. Toveri Jenni itki hiljaa, ja hänen vastustuksensa oli heikennyt ja — loppunut.