Читать книгу Sadan prosentin patriootti - Upton Sinclair - Страница 23

Sisällysluettelo

Oli onni että tämä oli Petterin ja McGivneyn kohtaamispäivä. Hän tuskin olisi voinut pitää aisoissa tätä salaisuutta huomiseen. Hän narrasi taas tyttöjä, hiipi jälleen kanapihan läpi ja meni American hotelliin. Kun hän käveli olivat hänen aivonsa täydessä työssä. Nyt hän oli saanut kyntensä hyvinvoinnin tikkaisiin, nyt olisi otetta parannettava.

McGivney näki heti Petterin kasvoista että jotakin oli tapahtunut.

"No?" kysyi hän.

"Minä tiedän sen!" huudahti Petteri.

"Tiedät? Mitä?"

"Vankilan vakoojan nimen."

"Kristus! Onko totta?" huudahti toinen.

"Ei epäilystäkään", vastasi Petteri.

"Kuka se on?"

Petteri puristi nyrkkiin kätensä ja nostatti rohkeutensa. "Ensin", sanoi hän, "täytyy meidän saada välimme selväksi. Mr. Guffey sanoi että minulle maksetaan palkkio, mutta ei sanonut, kuinka paljon ja milloin."

"Perkele!" sanoi McGivney. "Jos tiedät tosiaankin tuon vakoojan nimen, niin ei sinun tarvitse epäillä palkkiotasi."

"Oli miten oli", sanoi Petteri, "mutta haluaisin tietää, kuinka paljon saan ja miten sen saan."

"Paljonko haluat?" kysyi mies, jolla oli rotannaama. Ja kuin rotta, peräytyi hän loukkoon, ja hänen terävät, mustat silmänsä tarkastivat vastustajaansa. "Paljonko?" toisti hän.

Petteri oli tehnyt parhautensa valmistuakseen tätä hetkeä varten. Eikö hän työskennellyt American Cityn suurimman ja rikkaimman ryhmän, raitiotrustin, hyväksi? Sillä oli kymmeniä ja satoja miljonia dollareita — hän ei tiennyt kuinka paljon, mutta hän tiesi että hänen salaisuudestaan kannattaa maksaa hyvin. "Ajattelen että siitä pitäisi saada kaksisataa dollaria", sanoi hän.

"Varmasti", sanoi McGivney, "saat varmasti sen."

Ja heti Petterin mieli mustui. Mikä hupsu hän olikaan ollut! Miksei hänellä ollut rohkeutta pyytää viisi sataa? Hän olisi voinut vaatia vaikka tuhannen, ja sitten olisi hän ollut riippumaton koko ikänsä!

"No", sanoi McGivney, "kuka on vakooja?"

Petteri ponnistelihe kootakseen vieläkin enemmän rohkeutta. "Ensin pitää minun saada tietää, milloin saan rahat?"

"Hyvä jumala!" sanoi McGivney. "Kun sanot vain nimen, niin saat rahat. Mitä kitupiikkejä sinä luulet meidän olevan?"

"Saattaa olla", sanoi Petteri. "Mutta tiedättehän että Mr. Guffey ei antanut minulle syytä luulla että hän minua rakastaa. Tuskin vieläkään voin käyttää tätä kaivosta niinkuin ennen."

"Niin, hän koetti saada irti tietoja sinusta", sanoi McGivney. "Hän luuli sinua yhdeksi noista dynamiittisankareista — et voi moittia häntä. Sano minulle tuon vakoojan nimi, niin minä pidän huolen että saat rahat."

Mutta sittenkään ei Petteri myöntynyt. Hän pelkäsi rotannaamaista McGivneytä ja hänen sydämensä löi pelosta, mutta sittenkään hän ei vääjännyt. "Haluan nähdä ne rahat" intti hän itsepintaisesti.

"Kuule, mitä helvettiä sinä luulet minusta?" uteli salapoliisi. "Luuletko että minä annan sinulle kaksisataa dollaria ja sinä annat minulle jonkun olemattoman nimen ja karkaat?"

"Oh, en minä tee sitä!" sanoi Petteri.

"Mistäs sen tiedät?"

"Haluan olla vielä palveluksessanne."

"Hyvä. Mekin haluamme samaa. Tämä ei tule olemaan viimeinen salaisuus, jonka selität meille, ja tulet huomaamaan että pelaamme omiemme kanssa suoraa peliä — emmehän mitenkään muuten voisi menestyä. On koottu miljona dollaria Gooberin roikan hirttämistä varten, ja jos sinä teet tehtäväsi, saat varmasti osasi, ja ajallaan."

Hän puhui vakuuttaen ja Petteri oli vähällä uskoa. Mutta melkein koko elämänsä ajan oli hän nähnyt ihmisten hierovan kauppaa — lurjuksien koettavan vetää toisiaan nenästä — ja kun oli kysymys rahasta oli Petteri kuin tappelemaan opetettu koira, joka oli saanut hyvän otteen toista koiraa nenästä; koira ei ota lukuun toisen koiran tunteita eikä sitä, ihaileeko toinen koira sitä tai ei.

"Ajallaan?" sanoi Petteri. "Mitä merkitsee: 'ajallaan'?"

"Voi jumalani, jumalani!" sanoi McGivney harmissaan.

"Niin mutta minä tahdon tietää", sanoi Petteri. "Tarkotatteko että saan rahat, kun olen sanonut nimen, vai tarkotatteko että saan ne vasta sitten, kun olette saaneet selville onko se henkilö todella vakooja vai ei."

Näin kinailivat ja rähisivät he kuin tappelevat koirat ja suuttuivat yhä enemmän. Mutta Petteri oli se koira, jolla oli hyvä ote, ja hän piti lujasti kiinni. Kerran McGivney jo viittaili että raitiotrustilla oli ollut valtaa panna Petteri "rotkoon" kaksikin kertaa, ja on sillä valtaa tehdä se kolmastikin. Petteri oli vähällä pyörtyä pelosta, mutta ei kuitenkaan hellittänyt otettaan McGivneyn nenästä.

"Samapa se", sanoi rotannaamainen mies lopuksi. Hän sanoi sen väsyneen halveksivasti; mutta se ei huolestuttanut Petteriä lainkaan. "Samapa se, luotan sinuun." Hän pisti kätensä taskuunsa ja veti esille tukun seteleitä — kahdenkymmenen dollarin seteleitä, ja hän laski niitä kymmenen läjään. Petteri näki että tukkuun jäi vielä paljon, paljon, ja hän aavisti että hän ei ollut vaatinut niin paljoa kuin McGivney olisi ollut valmis hänelle antamaan — ja hänen sydämensä oli sairas. Mutta samalla kertaa hänen sydämensä sykki ilosta — sellainen ihmeellinen rustinki on ihmissydän!