Читать книгу Sadan prosentin patriootti - Upton Sinclair - Страница 5

Sisällysluettelo

Kun yrittää sanoin kuvailla tapauksia, niin tapaa väliin vakavia vaikeuksia. Mahtava ja suurimerkityksellinen seikka voi tapahtua silmänräpäyksessä, mutta sanojen, jotka sitä kuvaavat, täytyy tulla yksi erällään pitkässä jonossa. Tapaus voi sattua äkkiarvaamatta, mutta kun sitä kuvailee sanoin, niin täytyy valmistua siihen, herättää aavistavaa odotusta ja johtaa se kärkeensä. Jos kuvaisi tapausta mikä sattui Petterille hänen mennessään poikki kadun parin tuuman mittaisilla kirjaimilla kirjoitetulla sanalla "PAMAUS", niin se ei selostaisi asiaa.

Maailman loppu se oli Petterin mielestä, kun hän toipui säikähdyksestään sen verran, että pystyi ajattelemaan sitä. Mutta aluksi hän ei kyennyt ajattelemaan lainkaan; tuntui ja kuului kauhea jyräys, ikäänkuin koko maailma olisi äkkiä muuttunut ääneksi; sokaiseva valo, kirkas kuin kaikki salamat yhteensä; isku, joka heitti hänet kuin puuvillatukon poikki kadun erään rakennuksen seinään. Petteri lysähti katukäytävälle kuurona, sokeana ja tunnotonna; siinä hän makasi, herra ties kuinka kauvan, kunnes hänen aistinsa vähitellen palasivat ja yleisestä hämmingistä varmat seikat alkoivat kuultaa läpi; hieno savu, joka painui maata vasten, katkera haju, joka pisteli nenää ja kurkkua, äänekästä huutoa, voihkinaa, nyyhkytystä ja yleistä hälinää. Petterin rinnan päällä oli jotakin raskasta, joka pyrki häntä tukehduttamaan. Hän yritti vaistomaisesti lykätä sitä pois; hänen lykätessään tuntui käsissä jotakin kuumaa ja märkää ja limaista, ja kauhistuen havaitsi Petteri että tuo paino oli puoli raadeltua ihmisruumista.

Niin, tämä oli maailman loppu. Vain muutama päivä sitten Petteri oli ollut ensimäisen apostolisen kirkon harras jäsen, joita myös holirollareiksi kutsutaan, ja oli kuunnellut kokouksissa sielua ravistelevia mielikuvia ilmestyskirjasta. Siksi Petteri tiesi että tämä oli maailman loppu, ja koska hänellä oli useita syntejä omalla tunnollaan ja koska hän ei ollut lainkaan halukas kohtaamaan luojaansa, tirkisteli hän maassa makaavien ruumiiden ja vavahtelevien loukkaantuneiden ylitse ja huomasi rivin tyhjiä laatikoita rakennuksen vieruksella. Niitä olivat sinne kantaneet ihmiset, jotka halusivat nähdä väkijoukon päiden ylitse. Petteri koetti kontata ja huomattuaan että se kävi päinsä, laahasi hän itsensä erään laatikon sisälle ja lymysi jumalaansa.

Hän oli verinen, mutta hän ei tiennyt oliko se omaa verta vaiko muiden. Hän vapisi pelosta ja hänen epätasaiset hampaansa takoivat kuin tikka. Mutta iskun seuraukset hälvenivät vähitellen ja järkiriepu selveni, kunnes Petteri huomasi ettei hän kai ollut koskaan oikein uskonut American Cityn ensimäisen apostolisen kirkon aatteisiin. Hän kuunteli loukkaantuneiden valituksia ja väkijoukon huutoja ja hälinää ja rupesi todella miettimään mitä mahtoi oikeastaan tapahtuneen. Kerran oli American Cityssä ollut maanjäristys — olisikohan tämä toinen. Tai olisikohan Main kadulla sattunut tulivuoren purkaus! Tai olisikohan kaasujohto räjähtänyt? Ja mahtaakohan se nyt jo olla ohi, vai räjähtäneekö tuo vielä? Jos tulivuori jatkaisi purkamistaan, niin työntäisi se luonnollisesti Petterin laatikkoineen seinästä sisälle Guggenheimin osastokauppaan?

Petteri odotti, kuunnellen tuskissa vääntelehtelevien ihmisten kamalia voihkeita ja rukouksia toisille lopettamaan heidät. Sitten kuuli hän komentosanoja ja käsitti poliiseja olevan tulossa ja tietysti myöskin pian sairasvaunuja. Ehkä hänkin oli jotenkin loukkautunut ja olisi kai parasta kömpiä esille että saisi hoitoa. Mutta äkkiä Petteri muisti vatsansa; ja hänen älynsä, joka oli kärkeytynyt kaksikymmentä vuotta kestäneessä kamppailussa vihamielistä maailmaa vastaan, äkkäsi käyttää hyväkseen tilaisuutta, jossa oltiin. Hänen täytyy olla olevinaan loukkaantunut, vaarallisesti; hänen täytyy olla tiedotonna, tyrmistyneenä, hermot pilalla; sitten ne ehkä korjaavat hänet sairaalaan, pistävät pehmoselle vuoteelle ja antavat ruokaa — ehkä antavat olla siellä viikkokausia, ja vieläpä voivat antaa rahaakin, kun hän on "parannut."

Tai ehkä antavat hänelle työpaikan sairaalassa, jotakin helppoa, jossa ei tarvita muuta kuin terävää älyä. Ehkäpä sairaalan päälääkäri tarvitsee jonkun pitämään silmällä toisia lääkäreitä, jotteivät nämä olisi huolimattomia tai rakastelisi hoitajattaria — se voisi olla hyvinkin mahdollista. Näin oli ollut orpokodissa, jossa Petteri oli osan lapsuusajastaan, kunnes karkasi. Näin oli myöskin suuressa Jimjambon temppelissä, jota piti Pashtian el Kalandra, Eleuterilaisen Exoticismin päänoita. Petteri oli työskennellyt tuon salaperäisen laitoksen keittiörenkinä, ja oli menestynyt toimessaan niin, että oli vähitellen kohonnut päänoidan neuvonantajan, Tushbarin, neuvonantajaksi.

Missä tahansa oli ryhmä ihmisiä ja rahasto "hoidettavana", siellä tiesi Petteri olevan yllin kyllin salapuremista, skandaaleja, juoruja ja vakoilua — selvästikin mainio tilaisuus miehelle, joka osaa älyään käyttää. Voi kuulua ihmeelliseltä että Petteri ajatteli tällaisia juuri kun maa oli auvennut, ilma muuttunut hirmuiseksi jyrinäksi ja sokaisevaksi leimaukseksi, ja heittänyt hänet rakennuksen seinään ja pudottanut puoli veristä naisen ruumista hänen päälleen; mutta Petteri oli aikaisimmasta lapsuudestaan elänyt "järjellään" eikä millään muulla, ja sellainen oppii käyttämään älyään kaikkein sekasortoisimmassakin tilanteessa. Petterin harjotus oli ollut perinpohjainen; hän oli joskus miettinyt muiden muassa sitäkin, mitä hän tekisi, jos kaikesta huolimatta holirollarit sattuisivat olemaan oikeassa ja äkkiä Gabriel töräyttäisi torveensa ja Petterin tulisi seisoa kasvoista kasvoihin Jesuksen kanssa, jolla pukunaan olisi vain pitkä yöpaita.