Читать книгу Sadan prosentin patriootti - Upton Sinclair - Страница 8

Sisällysluettelo

Tähän mennessä olivat poliisit saaneet väkijoukon ulommaksi ja köysiä oli asetettu poikki kadun pitämään heitä aisoissa, ja köysien välissä oli muutamia sairasvaunuja ja pari poliisiautoa. Petteri työnnettiin yhteen poliisiautoista, poliisi istui hänen viereensä, kello soi ja auto lähti hiljalleen tunkeutumaan väkijoukon läpi. Puoli tuntia sen jälkeen auto saapui suuren kivivankilan luo ja Petteri marssitettiin sisälle. Ei mitään muodollisuuksia, Petterin nimeä ei kirjotettu mihinkään kirjoihin, ei otettu sormijäljennöksiä; joku korkeampi voima oli antanut äänensä kuulua, ja Petterin kohtalo oli valmis. Hänet asetettiin hissiin, laskettiin kellarikerrokseen, sitten vielä kivirappuja alas yhä syvempään kellariin. Siellä oli rautaovi ja siinä ylhäällä tuuman levyinen ja kuusi tuumaa pitkä rako. Tämä oli "rotko", ja sinne Petteri tuupattiin. Ovi paukahti, lukko ratisi; sitten oli kaikki hiljaa ja pimeää. Petteri lysähti kylmälle kivilattialle toivottomaan ja kauhistuttavan kurjaan läjään.

Nämä seikat olivat tapahtuneet niin hirveän nopeasti, että Petteri tuskin oli voinut niitä seurata. Mutta nyt hänellä oli kylliksi aikaa; hänellä ei ollutkaan muuta kuin aikaa. Hän voi miettiä tätä juttua ja havaita kuinka kaamean metkun kohtalo oli hänelle tehnyt. Hän makasi rotkon kivilattialla, ja aika kului; hän ei voinut sitä mitata, ei aavistustakaan kuluiko tunteja vai päiviä. Tässä kivikomerossa oli kylmä ja kostea; sitä kutsuttiin "jäähdyttäjäksi" ja käytettiin rajujen ja vääjäämättömien lämpömäärän vähentämiseen. Se oli työtäsäästävä laitos; yksinkertaisesti vain mies sinne viskattiin — ja unohdutettiin sinne — hänen oma kidutettu mielensä piti huolen lopusta.

Ja varmastikaan ei koskaan tuohon mustaan rotkoon oltu heitetty kidutetumpaa mieltä kuin Petteri Gudgen. Vieläkin hirvittävämmäksi teki tämän kaiken se, että se tapahtui niin täysin ilman syytä ja niin arvaamatta. Että pitikin sellaista tapahtua Petterille, joka aina oli pyrkinyt väistämään epämukavuutta, joka aina oli valmis palvelemaan kaikkia, tekemään aina niinkuin käskettiin, jotta hänellä olisi helppo työ, kyllin ruokaa ja lämmin nurkka nukkua. Mikähän oli saanut kohtalon tekemään hänelle tämän kepposen — hänhän oli nyt asemassa ettei olisi voinut väistää kärsimyksiä, vaikka olisi tehnyt mitä tahansa. Vaativat häntä kertomaan jotakin — ja Petteri olisi mielelläänkin kertonut mitä tahansa, mutta hän ei tiennyt.

Kuta enemmän hän mietti tätä, sitä enemmän hän suuttui. Se on kamalaa! Hän nousi istualleen ja tuijotti mustaan pimeyteen. Hän puhui itsekseen; hän puhui komeron ulkopuolella oleville; hän puhui koko maailmalle, joka oli hänet unohtanut. Hän pauhasi ja itki. Hän nousi seisaalleen ja heittelehtihe häkissään, joka oli kuutta jalkaa kunnakin ja niin matala, että Petteri tuskin pystyi siinä seisomaan. Hän takoi ovea sillä kädellään, jota Guffey ei ollut rusikoinut, hän potki ja hän kirkui. Mutta kukaan ei vastannut, ja hänen tietääkseen ei kukaan kuullut.

Kun hän oli uuvuttanut itsensä, lyyhistyi hän lattialle ja vaipui kummituksia täynnä olevaan uneen; ja heräsi sitten taas todellisuuteen, joka oli kamalampi kuin mikään painajainen. Se kauhea mies tulee takasin hänen kimppuunsa! Ja kiduttaa häntä ja koettaa saada hänet kertomaan sellaista, josta hän ei tiennyt. Kaikki männingäiset ja paholaiset, joita on keksitty lasten mielikuvitusta pelottamaan, eivät olleet mitään Petterin mielestä sen kuvan rinnalla, joka hänellä oli Guffeystä.

Kun useita ijankaikkisuuksia oli kulunut Petterin koppiin sulkemisesta, kuuli hän ääniä oven ulkopuolella ja ovi avattiin. Petteri koetti etsiä suojaa nurkasta luullen Guffeyn tulevan. Jotakin rapinaa kuului lattiaa vasten ja sitten taas lyötiin ovi kiinni, ja oli yhtä hiljaista kuin ennenkin. Petteri kopeloi ja huomasi että lattialle oli asetettu palanen leipää ja astiaan vettä.

Sitten kului lisää ijankaikkisuuksia ja Petterin raivoamiset uudistuivat; sitten taas tuotiin vettä ja leipää, ja Petteri ihmetteli, tuotiinko sitä kahdesti päivässä, vai oliko tämä toinen päivä? Ja kauvankohan ne mahtavat pitää hänet siellä? Olikohan niitten tarkotus tehdä hänet hulluksi? Hän kyseli näitä mieheltä, joka toi leivät ja veden, mutta tämä ei vastannut, hän ei yleensä puhunut sanaakaan koskaan. Petterillä ei ollut "rotkossaan" muuta seuraa kuin jumalansa, ja Petteri ja hänen jumalansa eivät olleet oikein hyvät tuttavat eikä Petteri halunnut olla kahden kesken hänen kanssaan.

Enimmän kuitenkin kiusasi Petteriä kylmä; se tunki läpi luiden ja hänen hampaansa lotisivat yhtenään. Vaikka hän koetti liikkuakin, ei hän voinut pysyä lämpimänä. Kun ovi avattiin, rukoili Petteri peittoa; joka kerralla hurjemmin kuin ennen. Hän kirkui että hän oli kipeä, että hän oli loukkaantunut räjähdyksessä, että tarvitsi lääkäriä, että hän kuolee! Mutta koskaan ei tullut minkäänlaista vastausta. Petteri makasi kivilattialla väristen ja itkien, väännellehden ja houraten, menettäen joskus tajuntansa, eikä koskaan tiennyt, oliko hän hereillä vai unessa, eläväkö vai kuollut. Hänen houraillessaan olivat nuo hänen kiduttajansa olevinaan hirviöitä, jotka kulettivat häntä pitkiä matkoja ja heittelivät häntä tuskien ja kauhujen kuilusta toiseen.

Mutta vaikka Petterin sairaan mielikuvituksen luomat kuvat olivat monet ja oudot, ei niistä yksikään ollut niin kaamea kuin todellisuus, joka juuri silloin vallitsi American Cityssä ja rakensi kohtaloa pienelle miespoloiselle, jonka nimi oli Petteri Gudge. American Cityssä asui ryhmä miehiä, jotka olivat ottaneet haltuunsa kaupungin teollisuudet ja hallitsivat kaupunkilaisten elämää. Tämä ryhmä, joka oli vallannut itselleen vallan kaupungin liike-elämässä ja hallinnossa, oli nostanut vastaansa uuden ja nopeasti kasvavan voiman, järjestyneen työväestön, joka oli päättänyt murtaa kapitalistien harvainvallan ja ottaa vallan omiin käsiinsä. Taistelu näiden kahden ryhmän välillä oli kärjistymäisillään huippuunsa. Ne olivat kuin kaksi voimakasta painijaa, jotka olivat tarttuneet toisiinsa kuolinottein; kuin kaksi tappelevaa jättiläistä, jotka kiskovat puita juurineen ja taittavat kalliosta lohkareita lyödäkseen mäsäksi vastustajansa pään. Ja Petteri parka — mikä hän oli? Muurahainen, joka sattui näiden taistelijoiden tielle. Maa tärisi jättien jalkojen alla, sora lensi, ja onneton muurahainen kierieli puoleksi hautaantuneena, kunnes — läiskisi — jättiläisjalka astui siihen, missä hän ponnistelihe ja huohotti.